XXXXIX.

Daisyn tunnustus.

Aamupuoleen yötä heräsi Muriel vihdoin johonkin outoon ääneen, jota oli jo pitkän aikaa jatkunut. Ensin ei hän ymmärtänyt, mistä tuo ääni kuului, mutta yht'äkkiä hypähti hän ylös. Joku ihminen oli hänen huoneessaan. Hän kuuli nyt aivan selvään itkua ja nyyhkytystä.

Kotvan aikaa istui hän liikkumatta peloissaan. Huoneessa oli aivan pimeätä. Akkunan ääriviivat kuulsivat sangen epäselvinä tuolta edempää.

Katkerat nyyhkytykset jatkuivat yhä, väliin kiivaammin, väliin taasen hiljemniin. Murielin valtasi syvä säälintunne. Hän ymmärsi jo, kuka huoneessa oli.

Hän haparoi käsillään pimeässä ja löysi vihdoin vuoteensa jalkopään luota polvistuneen olennon.

"Daisy, rakkahin Daisy", sanoi hän tuskaisena. "Mikä sinun on?"

Itku taukosi heti ja Daisy tarttui hänen käsiinsä.

"Hiljaa, hiljaa, Muriel", kuiskasi hän. "Kunpa ei Will vain kuulisi. Se rasittaisi häntä niin kovin."

"Mutta, ystäväni…" alkoi Muriel etsiessään tulitikkuja sytyttääkseen kynttilän.

"Älä, älä", pyysi Daisy kiihkeästi. "Tahtoisin sanoa sinulle jotakin, joka loukkaa sinua niin suuresti, etten antaisi sinun nähdä kasvojani."

Muriel aikoi kietoa kätensä hänen vyötäisilleen, mutta sitä Daisy ei sallinut.

"Ei, ei, kuulehan ensin, mitä minulla on sanottavaa. En kerro sitä ainoastaan sinun tähtesi enkä myöskään itseni tähden. Oi, Muriel, epäilen, että sinä koskaan rakastit Blakea."

"En", vastasi Muriel rehellisesti. "Eikä hänkään rakastanut minua. Ellei olisi käynyt, kuten kävi, olisin sanonut hänelle, että kihlauksemme oli erehdys kummaltakin puolen."

"En uskonutkaan, että sinä rakastit häntä, Muriel", sanoi Daisy. "Mutta minä sen tein. Minä rakastin häntä koko sielustani. Älä pelästy! Se on jo ohitse — ainakin sillä tavoin. Rakastimme toisiamme jo lapsesta asti, mutta omaisemme olivat liittoamme vastaan siksi, että olimme serkkuja. Niin me erosimme ja minä luulin jo sen olevan ohitse. Mutta viime kesänä heräsi vanha rakkaus jälleen eloon. Älä moiti häntä, Muriel. Syy oli minun. Kun pieni poikani kuoli, aloin vähitellen antamaan perään tunteilleni. Ei kumpikaan meistä luullut sen menevän niin pitkälle, mutta me emme ponnistelleet tarpeeksi voittaaksemme kiusauksen. Ja siellä Brethavessa huomasi Nick Ratcliffe sen. Ja juuri sentähden, että hän tiesi, ettei Blake rakastanut sinua, pakoitti hän Blaken purkamaan kihlauksenne. Hän ei tehnyt sitä itse tähtensä, vaan juuri sinun tähtesi. Hän vannoi, ettei koskaan ajattelekaan voittaa sinua itselleen sekä ettei hän koskaan koeta tavata sinua, jos Blake suostuu peruuttamaan antamansa lupauksen. Sinä et ole koskaan häntä ymmärtänyt, mutta ehkä olet kuitenkin tullut huomaamaan, että hän aina asettaa sinun onnesi ensi sijalle."

Daisy pysähtyi hetkiseksi. Hän ei enää itkenyt, mutta oli yhä sangen kiihtynyt.

Muriel istui hiljaa häntä kuunnellen. Hänelle alkoi vähitellen selvitä moni asia, joka oli tähän asti ollut hänelle käsittämätön kuin suljettu kirja.

Taasen puhui Daisy:

"Kukaan ei voi aavistaa, miten suuren palveluksen Nick silloin minulle teki, miten hän pidätti minua täyttämästä aikomustani ja osoitti minulle, millaista oikea rakkaus on. Ja Blaken kuoleman jälkeisenä aikana oli hän minun ainoa tukeni, ainoa auttajani. Hän lietsoi sydämeeni uutta rohkeutta, hän toi minut takaisin mieheni luo. Yksin en olisi uskaltanut tulla. Katsohan, Muriel", jatkoi hän kuiskaten, "en uskonut, että Will voisi antaa minulle anteeksi ja epäilen, voitko sinäkään sitä tehdä."

"Daisy, rakkahin Daisy", huudahti Muriel syleillen häntä. "Minä pidän sinusta niin sanomattoman paljon. Meidän välillämme ei voi olla puhetta anteeksiannosta. Unohtakaamme menneisyys ja älkäämme enää milloinkaan antako minkään varjon pimittää ystävyyttämme."

Muuri heidän väliltään oli nyt särkynyt. He syleilivät toisiaan vilpittömän sydämellisesti.

Hetken päästä jatkoi Daisy surunvoittoisella äänellä:

"Minusta tuntuu toisinaan siltä, etten elä kauan. En luule, että enää koskaan saan hyväillä pientä lapsosta sylissäni, sillä minä en ole sitä ansainnut. Mutta, Muriel, on jotakin, jota toivon koko sielustani, josko sitten elän tai kuolen. Tahtoisin antaa kaiken, mitä minulla on, nähdäkseni sinut onnellisena sen miehen rinnalla, jota rakastat."

Muriel oli vaiti.

"Rakastathan sinä häntä, Muriel? Hän odottaa sinua. Hän tulee odottamaan sinua läpi elämänsä, joskaan hän ei tule luoksesi, ellet sinä kutsu häntä. Etkö tahtoisi, etkö voisi lähettää kutsua hänelle?"

"Miten voisin minä sen tehdä? Sehän on mahdotonta", kuiskasi Muriel kätkien kasvonsa Daisyn rintaa vasten.

"Se ei ole mahdotonta", sanoi Daisy. "Tiedän hänen olevan täällä Intiassa, vaikka hän onkin eronnut virastaan. Kirje voisi varmaan saavuttaa hänet."

"En voi", sanoi Muriel nyyhkien. "Eikä hän tulisikaan, vaikka kutsuisin."

"Kyllä, ystäväni", vastasi Daisy, "hän tulisi heti, jos tietäisi sinun häntä odottavan. Muriel, ethän ole liian ylpeä sanoaksesi hänelle, että ikävöit häntä?"

"Ylpeä!" toisti Muriel hiljaa. "Oi, en. Minua vain hävettää niin äärettömästi. Olen niin usein polkenut hänen rakkauttaan. Miten saattaisin pyytää häntä rakastamaan itseäni?"

"Mutta jos hän kaikesta huolimatta tulisi luoksesi, kieltäytyisitkö sinä ottamasta häntä vastaan?"

"Kieltäytyisinkö minä!" huudahti Muriel kiihkeästi. "Minä seuraisin häntä avojaloin maailman ääriin asti, jos hän vaikka pikkusormellaan minua kutsuisi. Mutta, Daisy kulta, siitä ei kannata puhua. Hän ei tee sitä koskaan, koskaan."

"Hän tulee varmasti, jos ilmoitat hänelle, miten sinun laitasi on", vastasi Daisy lämpimästi. "Saanhan lähettää hänelle terveisesi. Luota häneen edes tämä ainoa kerta. Salli hänen tulla luoksesi. Ajattele, mitä kaikkea hän on saanutkaan kestää sinun tähtesi."

"Etkö usko hänen nauravan minulle?" kuiskasi Muriel.

"Ystäväni, Nick ei milloinkaan naura sellaiselle asialle, jota hän pitää pyhänä."

Muriel istui hetkisen aivan hiljaa. Sitten sanoi hän hitaasti, mutta varmalla äänellä:

"Tervehdä häntä siis minulta ja sano, että rakkaus voittaa kaiken ja että meidän tulee taipua sen ikeen alle."