LII.

Murhayritys.

Kun Muriel sittemmin muisteli tämän keskustelunsa jälkeisiä tunteja, ei hän parhaimmalla tahdollaankaan voinut muistaa mitään yksityisseikkoja. Ei kukaan hänen tanssiaisritareistaan ollut vielä koskaan nähnyt häntä iloisena, mutta nyt hän oikein säteili iloa ja elämänhalua. Kuvapatsas oli äkkiä herännyt eloon.

Aika kului nopeasti, mutta Muriel ei sitä lainkaan huomannut. Nick Ratcliffen nimi kaikui yhä hänen sielussaan ja hän tanssi kevyin askelin sisäisen soiton tahdissa, jonka säveliä ei kukaan toinen kuullut.

Juhla lähestyi jo loppuaan, kun lady Basset lähetti hänelle sanan, että kotiinpaluun aika oli käsissä.

Suuri marmorieteinen oli täpösen täynnä lähteviä vieraita. Muriel pujottelihe näiden välistä erään porraspylvään luo ja seisoi siinä katsellen, miten vaunut toisensa perään vierivät pois. Juhlasalissa tanssittiin vielä ja hän kuuli sieltä "An der schönen blauen Donau'n" suloiset, korvaa hivelevät sävelet.

Hän kuunteli niitä kyynelten kihotessa silmiin. Miten olikaan hänen ollut niin vaikea päästä selville omista tunteistaan? Voisikohan hän koskaan täysin sovittaa kaiken sen pahan, jonka oli rakastamalleen miehelle tuottanut? Ja mitenkähän kauan Nick'in vastaus viipyisi? Ei ollut hänen tapaistaan viivytellä täten, kun jo oli saanut Murielin terveiset. Kunpa hän pian tulisi. Odottaminen tuntui niin hirveän pitkältä.

Hänen mieleensä muistuivat Nick'in viime sanat. Nick oli sanonut, ettei kotka kahdesti iske saaliiseensa, mutta muulla tavoinhan ei hänen tulonsa kuitenkaan voinut tapahtua. Äkkiä ja odottamatta hän saapuisi, eikä hän kysyisi ja rukoilisi, hän vain yksinkertaisesti ottaisi omansa.

Muriel huoahti syvään ja koetti ajatella jotakin muuta, jottei tuo ahdistava itsensä soimaamisesta johtuva tuskantunne, joka jo oli tuottanut hänelle niin monta katkeraa hetkeä, taasen uusiutuisi.

Tungos hänen ympärillään ei ollut enää yhtä suuri. Katsahtaessaan alas huomasi hän portaiden alapäässä saman kerjäläisen, jolla oli tapana kyykältää residensitalon veräjillä. Samanlaisia kerjäläisiä oli tosin tusinoittain Chawalkkandissa, mutta hän tunsi tuon ukon siitä omituisesta tavasta, jolla tämä tuon tuostakin nytkähytteli tuuhea partaansa silmille ulottuvan päähineensä alla. Ukko oli tosin vastenmielisen näköinen, mutta hänessä oli sittenkin jotakin huvittavaa.

Kerjäläinen ei huomannut Murielia. Joku seikka näytti kokonaan kiinnittävän hänen huomionsa.

Samassa kuuli Muriel takanaan sir Reginaldin äänen. Hän keskusteli rajah'in kanssa odotellessaan vaimoaan.

Ja äkkiä — hän oli juuri puolitiessä portaita — äkkiä kuuli hän kiivaan huudon:

"Koira! Kirottu murhaaja!"

Ja samassa silmänräpäyksessä heittäytyi vanha kerjäläisukko portaiden alapäässä notkeasti kuin pantteri jonkun henkilön kimppuun.

Miehen ihmeellinen notkeus ja varmuus hänen hyökätessään uhrinsa kimppuun ja ennenkaikkea hänen äänensä tuttu sointu sai Murielin pysähtymään yhtä paljon hämmästyneenä kuin liikutettunakin.

Seuraavassa hetkessä pamahti revolverinlaukaus ja sitten heti toinen ja kolmas Muriel näki kaksi alkuasukkaan tavoin puettua miestä rajussa taistelussa alhaalla portailla.

Nick se oli — Nick aivan ilmielävänä taistellen elämästä ja kuolemasta vihollisensa kanssa aivan samalla tavoin, kuin Muriel oli nähnyt hänen taistelevan kerran kauan sitten, jolloin tuo raju taistelu juuri oli herättänyt hänessä inhoa ja äärimmäistä kauhua.

Nyt ei se vaikuttanut häneen siten. Hän tunsi vapisevansa pelosta, että Nick kuolisi ja tuo tunne sai hänet heittäytymään Nick'in ja hänen vihollisensa väliin ja antoi hänelle voimaa kiskaisemaan savuavan revolverin murhamiehen kädestä.

Muriel ei ollut selvillä siitä, mitä hän teki, hän vain totteli sokeasti vaistoaan, joka pakotti hänet suojelemaan rakastettuaan. Hänen tekonsa oli silmänräpäyksen päätöksen aiheuttama, mutta hän ei epäröinyt eikä pelännyt. Hän oli täysin varma itsestään.

Kun näytös oli ohitse ja joukko miehiä oli rientänyt paikalle ja ottanut murhaajan haltuunsa, oli Murielinkin rohkeus lopussa. Hän vaipui portaille ja puhkesi hysteeriseen itkuun.

Joku kumartui hänen ylitseen, kuiskasi rauhottavia sanoja ja veti hiljaa revolverin pois hänen kädestään. Katsoessaan ylöspäin näki Muriel edessään vanhan kerjäläisukon, jolle oli usein roposen antanut. "Nick", änkytti hän. "Nick."

Ja taasen vaikeni hän, tuskaisena ihmetellen, saattoiko tuo repaleinen, siivottoman näköinen olento todellakin olla Nick Ratcliffe.

"Puhu minulle", pyysi hän. "Sano edes yksi ainoa sana."

Mutta ennenkuin ukko ennätti vastata, tuli Bobby Fraser hänen luokseen ja nosti hänet ylös.

"Ettehän vain ole haavoittunut, miss Roscoe?" kysyi hän. "Tekikö tuo kirottu heittiö teille mitään pahaa? Lähtekäämme tuonne ylös. Te olette urhoollisin tyttö, minkä koskaan olen tavannut."

Bobby tuki häntä ja yritti viedä hänet portaita ylös, mutta Muriel ei tahtonut tulla.

"Älkää… älkää antako sen miehen mennä…" änkytti hän.

"Ei, ei", vastasi Bobby heti. "Kuulkaahan, vanha linnunpelätin, tulkaa auttamaan."

Mutta "vanha linnunpelätin" ei enää kuullut kutsua, sillä hän oli jäljettömiin kadonnut.

"Hän on mennyt!" huudahti Muriel epätoivoisena. "Miksi annoitte hänen mennä?"

"Hän tulee kyllä takaisin", vakuutti Bobby rauhottavalla äänellä. "Tuollaiset olennot eivät katoa ainaiseksi. Mutta tepä vasta olette kalpea, miss Roscoe. Ettehän vain aio pyörtyä?"

Bobby, auttoi hänet portaita ylös ja vei hänet istumaan eräälle sohvalle. Muriel ei pyörtynyt, mutta ankara mielenliikutus vaikutti sen, että hän tunsi olevansa aivan menehtymäisillään. Hän sulki silmänsä ja kuuli kuin unessa puheensorinan ympärillään. Miksi, miksi oli Nick niin kiireesti poistunut, kysyi hän tuskaisena itseltään.

Kukaan ei näkynyt täysin olevan selvillä siitä, mitä oli tapahtunut. Tiedettiin vain, että joku oli aikonut hyökätä sir Reginald Bassetin kimppuun ja otaksuttiin Murielin huomanneen tämän ja temmanneen roistolta murha-aseen pois. Eräs alkuasukas oli auttanut häntä, sanottiin, mutta koska tämä heti oli kadonnut, otaksuttiin, ettei hänellä ollut mitään suurempaa osaa tässä kahakassa. Oli ollut siksi pimeätä ja kaikki oli tapahtunut niin nopeasti, etteivät edes lähinnä seisovat olleet selvillä tapahtumasta. Arvailtiin sinne ja tänne, mutta kukaan ei oikeastaan ollut totuuden perillä.

"Oma, pikku Murielimme kyllä kertoo meille, miten asia on", sanoi lady Basset lempeällä äänellään.

Mutta Muriel ei edes kuullut lady Bassetin sanoja. Vasta kun sir Reginald tuli hänen luokseen ja suuteli häntä otsalle kutsuen häntä uljaaksi, rohkeaksi tytökseen, avasi hän silmänsä.

Puristautuen lujasti sir Reginaldin rintaa vasten, kuiskasi hän joitakin epäselviä sanoja ja puhkesi sitten äänekkääseen itkuun.