XXV.

Tulevaisuustuumia.

Mitään uupumistilaa ei voida verrata siihen, joka seuraa kiihkeätä surun ja tuskan purkausta.

Daisy loikoi huoneessaan, jonka akkunat olivat säleuutimien peitossa. Kun nyt jännitys oli ohi, tuntui hänestä itse suruakin katkerammalta se, ettei hänellä enää ollut ketään, jota vaalia ja hoitaa. Se lamaannutti hänet kokonaan.

Ensi päivinä lapsen kuoleman jälkeen ei hän nähnyt muuta kuin tohtori Ratcliffen ja Murielin. Jim Ratcliffe oli suuresti huolissaan hänen tilastaan.

Aluksi ei hän tietänyt, voisiko luottaa Murieliin, mutta siitä sai hän piankin varmuuden. Unohtaen kokonaan itsensä tuo nuori tyttö osoitti suurta uhrautuvaisuutta ja itsensä hillitsemistä. Vapaaehtoisesti asettautui hän Daisyn vuoteen ääreen ja oli tohtorille yhtä suureksi avuksi, kuin varsinainen sairaanhoitajatar.

Daisy ei puhunut paljon, mutta hän tunsi kuin lohtua Murielin läsnäolosta ja siten heidän ystävyytensä yhä lujittuivat.

Muriel tapasi harvoin Blaken, vaikka tämä melkein aina oli lähettyvillä. Blake käyskeli talon ympäristössä tai puutarhassa lakkaamatta poltellen savukkeitaan. Joka kerran tavatessaan Murielin kysyi hän, eikö hänelle olisi mitään tehtävää ja jottei hän tuntisi itseään vallan tarpeettomaksi, keksi Muriel hänelle tehtäviä. Itse hän ei moneen päivään astunut askeltakaan puutarhan ulkopuolelle.

Kolmisen viikkoa poikasen kuoleman jälkeen kuuli Daisy Blaken askeleet akkunan alta.

"Kuka nyt pitää huolta Blakesta?" kysyi hän.

Muriel katsahti puutarhaan.

"Hän kyllä itse pitää huolen itsestään", sanoi hän.

Daisy huokasi raskaasti.

"Sinä et saa alituisesti olla minun luonani", sanoi hän. "Olen ollut niin itsekäs. Mene hänen luokseen Muriel, sillä hän on varmaankin ikävissään. On parempi teille kummallekin, että olette enemmän toistenne seurassa. Minäkin koetan tulla ulos huomenna, jos tohtori sen sallii. Tänäänhän on hockey-päivä, eikö olekin? Mene Blaken kanssa hockey-kentälle."

Muriel katsoi parhaaksi tehdä kuten hän pyysi ja meni sentähden Blaken luo. Heillä kummallakaan ei ollut halua hockeytä pelaamaan, mutta he kävelivät sen sijaan puutarhassa.

Kun he juuri olivat sisälle menossa tuli postintuoja tuoden kummallekin kirjeen. Kirjeet olivat sir Reginaldilta ja toinen lady Bassetilta.

Edellinen kirjotti lyhyesti mutta ystävällisesti Grangelle antaen suostumuksensa kihlaukseen. Hän lähetti terveisiä Murielille, toivoi hänen tulevan onnelliseksi ja kutsui hänen syksyllä heidän luokseen Intiaan viettämään siellä häitään.

Grange kietoi kätensä morsiamensa vyötäisille kirjettä lukiessaan, mutta Muriel vetäytyi pelästyneenä pois. Grange katsahti häneen kysyvästi ja huomasi Murielin käyneen aivan kalpeeksi.

"Miten on laitasi?" kysyi hän. "Onko mielestäsi liian aikaista ajatella häitä."

"Niin, en ole ajatellut sitä, Blake", sanoi Muriel onnettoman näköisenä. "En tahdo vielä mennä naimisiin. Emmekö voisi olla vielä jonkun aikaa kihloissa? Vai oletko sinä toista mieltä?"

Blake katsoi häneen kummissaan, mutta ei näkynyt panneen pahakseen hänen puhettaan.

"En suinkaan. Saat itse määrätä. En millään ehdolla tahdo kiirehtiä sinua."

Muriel hymyili kiitollisena Blaken suudellessa häntä otsalle kuten lasta.

Vastenmielisesti avasi Muriel sitten lady Bassetin kirjeen.

Luettuaan muutaman rivin katsahti hän vaistomaisesti taakseen. Hänestä tuntui, kun olisi Nick seisonut hänen takanaan. Hän oli niin selvästi näkevinään Nick'in kasvot ja niissä oli juuri tuo sama ilme, jota hän aina oli pelännyt ja joka hänestä oli niin käsittämätön, niin ivallinen ja uhmaava. Mutta hänen läheisyydessään olikin ainoastaan Blake ja hän miltei häpesi itseään.

Lady Bassetin kirje oli varsin ystävälliseen sävyyn kirjotettu, mutta ei kuitenkaan okaita vailla. Hän sanoi toivovansa Murielin, sekä itsensä että kapteeni Grangen tähden, olevan tällä kertaa varman tunteistaan. Oli ikävää, ettei hän ollut tilaisuudessa tulemaan Englantiin auttaakseen Murielia kapion ostossa, mutta hän pyysi Murielin kääntymään hänen sisarensa, mrs Langdalen puoleen, joka asui Lontoossa ja joka varmaankin mielellään tarjoisi hänelle apuansa. Mitä paluumatkaan tulee, toivoi lady Basset Murielin saavan matkustaa jonkun perheen mukana, joka syksyllä aikoi Intiaan. Daisya ei mainittu koko kirjeessä, vasta viime rivissä lausui lady Basset lyhyen toivomuksen, että mrs Musgraven terveydentila olisi parantunut ilmaston vaihdon kautta.

"Hän ei pidä Daisysta, en tiedä miksi", sanoi Muriel hetken perästä.

Grange oli vaiti. Hän ei näyttänyt kuulleenkaan Murielin sanoja. Hänen koko huomionsa oli kiintynyt erääseen varjoon yläkerran akkunassa.