XIV.

Eräs huomio, josta oli kohtalokkaat seuraukset.

Koko sillä viikolla, joka seurasi Murielin ensimäistä käyntiä Daisyn luona, tunsi hän itsensä yhä rauhallisemmaksi ja onnellisemmaksi päivä päivältä. Pilvet näyttivät vähitellen haihtuvan ja aurinko alkoi jälleen luoda loistettaan hänen elämäänsä. Hän kävi joka päivä Daisyn luona ja he kiintyivät toisiinsa yhä enemmän.

Aamusin ratsasti hän Nick'in seurassa, mutta Nick ei päivisin koskaan tullut hänen luokseen, joten Muriel sai pitkät ajat oleskella yksin. Tällöin hän tavallisesti lojui riippuverkossaan uneksien. Vaikkakin hän jo tunsi olevansa terveempi ja elämänhaluisempi, oleskeli hän kuitenkin mielellään puutarhan hiljaisimmassa sopukassa, jossa ei kukaan häntä häirinnyt.

Nick'iin perehtyi hän myöskin yhä enemmän eikä enää pelännyt ajatellessaan heidän lähenevää vihkimistään. Ani harvoin puhuivat he keskenään vakavammista asioista. Muriel piti Nick'in sormusta sormessaan ja oli kerran ujosti kiittänytkin siitä Nick'ia. Nick ei silloinkaan puhunut mitään sormuksessa olevasta kirjotuksesta ja siitä oli Muriel hänelle kiitollinen.

Häät oli määrätty pidettäviksi viikon perästä. Kaikki oli jo sitä varten valmista ja heti häiden jälkeen aikoivat nuoret matkustaa Nepaliin, jonka Nick tahtoi näyttää nuorelle rouvalleen. Nick odotti hartaasti häämatkaa, sillä hän toivoi heidän jouduttuaan kahden kesken elämään yhä läheisemmin toisiinsa kiintyvän. Kaikkein ensinnä aikoi hän osottaa Murielille, ettei tällä ollut vähintäkään syytä pelkoonsa, ja hän uskoi lopullisesti voittavansa tytön vastarakkauden. Veri kuohui kuumana hänen sitä ajatellessaan.

Sinä päivänä, jolloin Daisyn miestä odotettiin kotiin, pysyttelihe Nick poissa, jotta Will saisi viettää sen päivän kahden kesken vaimonsa kanssa. Sen sijaan tuumi hän mennä Murielin luo, ja ainoastaan eräs sattuma esti hänet tuumaansa toteuttamasta — sattuma, joka sitten tuli hänelle sangen kalliiksi. Muistaessaan että hänellä oli joitakin kirjeitä kirjotettavana, peruutti hän matkatuumansa. Eihän hän sitäpaitsi ollut varmakaan, olisiko hänen käyntinsä Murielin mieleen ja, tottunut kun oli aina tukahuttamaan omat toiveensa Murieliin nähden, piti hän viisaimpana pysyä kotonaan. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, miltä kärsimyksiltä hän olisi heidät kummatkin säästänyt, jos olisi totellut äskeistä mielijohdettaan.

Muriel lojui riippuverkossaan polvillaan kirja, jota hän ei lukenut. Pinjapuut hänen yllään suhisivat, muuten oli kaikki hiljaista. Käsi poskea vasten nukahti hän herkkään uneen.

Äkkiä herätti hänet jokin ääni. Hän ei nähnyt mitään, mutta kuuli puhetta ja teekuppien kalinaa.

Lady Basset oli luultavasti tullut kotiin tuoden muassaan vieraita. Muriel tiesi, etteivät he voineet nähdä häntä, mutta hän puolestaan ei voinut poistua heidän huomaamattaan. Siksi jäi hän edelleen loikomaan riippuverkkoonsa.

Muriel avasi kirjan ja aikoi lukea, mutta kovaääninen puhe häiritsi häntä. Hän kuuli kimakan naisäänen sanovan:

"Niin, hänen tietenkin oli pakko tehdä siten, mutta sääli häntä on sittekin. Vai miten, enkö ole oikeassa?"

"Ajattelin samoin kuin tekin, että hän oli sangen hienotunteinen", vastasi lady Bassetin lempeä, mutta varma ääni. "Onhan itsestään selvää, että hän rehellisenä miehenä tarjoutui menemään naimisiin hänen kanssaan. Mutta sekään ei vielä riittänyt, hän oli oikein kiihkeä. Hän katsoi sen luultavasti velvollisuudekseen, koska tyttö-raukan isä oli uskonut lapsensa hänen huostaansa. Tyttö on vielä aivan kehittymätön eikä ymmärrä, mihin asemaan hän on joutunut. En luullut hänen suostuvan kapteeni Ratcliffen kosintaan, ellei hänelle selitettäisi, miten välttämätöntä on, että he menevät naimisiin. Sillä tyttö ei nähtävästi rakasta häntä. Pieni raukka, hän on vielä liian nuori ymmärtääkseen, mitä rakkaus onkaan. Sääli heitä kumpaakin."

Murielin kirja oli luisunut maahan.

Hetken jälkeen kuului miehen ääni sanovan:

"Ymmärrän hyvin levottomuutenne, rakas lady Basset. Sen mukaan kuin minä tunnen Nicholas Ratcliffea, olisi todellakin ollut syytä epäillä, täyttäneekö hän tässä tapauksessa velvollisuutensa kunnian miehenä vai ei. Kunnioitukseni häntä kohtaan on toden totta kohonnut tämän hänen itsensä uhrauksen johdosta. Kunhan hän vain olisi kyllin voimakas kestämään sen."

"Koska tuo nuori mies on huomannut, miten huonoon valoon miss Roscoe on joutunut, niin uskaltanemme toki toivoa, että hän pysyy sanassaan", vastasi toinen ääni.

Nyt kuului joku kolmas henkilö sanovan:

"Nick-parka! Säälin häntä joka tapauksessa. En voi kuvitella häntä naineena miehenä. Hän on aina viettänyt iloista elämää. Mrs Gybbon-Smith sanoi, että hänenkin mielestään oli vahinko, kun Nick täten tärvelee koko tulevaisuutensa tällä naimiskaupalla. Naineet upseerit eivät tähän aikaan milloinkaan pääse kohoamaan virassaan. Ja hänen tulevaisuuttaan pidettiin niin lupaavana!"

"Niin, voin vain sanoa että iloitsen enemmän siitä, mitä on tapahtunut", vastasi lady Basset kiitollisella äänellä. "Tyttö ei ole puhunut tuosta kauheasta ajasta, mutta luulen hänen oleskelleen vuorilla kokonaista kolme päivää kapteeni Ratcliffen seurassa. Jo vähemmälläkin olisi nuoren tytön maine piloilla. Minua on kovin säälittänyt pieni Muriel-raukka."

"Parempiin käsiin hän ei olisi voinut joutua, kuin teidän", vakuutti miehen ääni. "Mutta nyt luulen, että meidän täytyy jo lähteä. Me menemme Boltoniin päivällisille ja illalla Parkerille. Toivon, että siellä tapaamme toisemme."

Monien kohteliaisuuksien jälkeen lähtivät vieraat puutarhasta lady Bassetin saattamina. Tuli jälleen hiljaista.

Mutta puutarhan syrjäisemmässä osassa makasi liikkumaton olento pitkällään maassa. Se oli siinä kauan, kauan.