XX.

Eräs uutinen.

"Olen tuumannut kysyä", sanoi Grange hieman arkaillen, "haluaisitteko te ratsastella kanssani sen ajan, jonka vielä viivyn täällä?"

"Minäkö?" kysyi Muriel luoden katseensa häneen.

He olivat parhaillaan paluumatkalla kirkosta ja kumpikin oli kulkenut ajatuksissaan kotvan aikaa.

"Daisylta on urheilu tällä haavaa kielletty", selitti Orange, "mutta ajattelin, että te mahdollisesti…"

"Sangen kernaasti", vastasi Muriel. "En ole ratsastanut sitten kun Simlassa. Yksin ratsastaminen ei juuri ole hauskaa."

Muriel tunsi yhä paremmin viihtyvänsä Blake Grangen seurassa. Daisy oli vielä jokseenkin heikko terveydeltään, siksi jäivät Blake ja Muriel usein kahdenkesken ja pian heistä tulikin hyvät ystävät.

Muriel ihaili suuresti kapteeni Grangea ja huomasi ilokseen tämänkin viihtyvän hänen seurassaan. Tämä ystävyys levitti kuin päivänpaistetta hänen harmaaseen yksitoikkoiseen elämäänsä. Surun ja muistojen raskas taakkakin alkoi tuntua kevyemmältä. Olipa hetkiä jolloin hän saattoi kokonaan unohtaa menneisyyden kauhut.

Grange ja Muriel ratsastivat nyt joka päivä yhdessä ja nämä ratsastusmatkat olivat tytön ainaisena ilon aiheena. Kevät teki tuloaan ja tämäkin siten osaltaan vaikutti häneen elähyttävästi ja virkistävästi. Toisinaan näytti hän jo varsin iloiselta ja onnelliselta, eikä tohtori Ratcliffe enää tyytymättömänä rypistänyt tuuheita kulmakarvojaan hänet tavatessaan.

Sekä Muriel että Grange olivat liittyneet Olgan hockeyklubiin. Blake Grange, jolla oli erinomaisen kaunis ja koulutettu ääni, lauloi usein Daisylle, jolloin Muriel aina häntä säesti.

Täten viettivät he kolmen kesken sangen rattoisaa elämää. Päivät vierivät nopeaan. Jos Grange joskus puhui poislähdöstään, keskeytti Daisy hänet heti. Hänellähän oli lomaa aina syyskuuhun asti ja sinnehän oli vielä niin pitkälti.

Mutta sattuipa sitten jotakin, joka särki tämän pienen joukon hiljaisen onnen.

Eräänä maaliskuun iltapäivänä, kun Grange ja Muriel ratsastivat tohtori Ratcliffen asunnon ohi, juoksi Olga heitä vastaan ilosta säteilevänä ja huudahti:

"Oletteko ja kuulleet tuon suuren uutisen? Hurraa! Hurraa?"

Ratsastajat pysähtyivät.

"Isä sai kirjeen noin tunti sitten", kertoi Olga ihastuneena. "Nick tulee kotiin! Nick tulee kotiin! Etkö olekin iloinen, Muriel? En ole ollut näin onnellinen vielä milloinkaan."

Muriel ei vastannut. Jostakin syystä oli hänen hevosensa käynyt rauhattomaksi ja hän koetti kaikin tavoin sitä tyynnyttää.

Hetken epäröityään kysyi Grange:

"Miksi hän tulee kotiin? Onko hän saanut lomaa sairautensa vuoksi?"

Olga nyökäytti päätään.

"Hän ei voinut jäädä sinne kesäkuumaksi. Haava ei ole vielä parantunut. Hän ei mielellään tulisi, mutta hänen on pakko niin tehdä. Hän saapuu tänne huhtikuun loppupuolella. Minun mielestäni olisi hänen pitänyt saada Viktoria-ristin. Kapteeni Grange, minkätähden ei hänelle ole sitä annettu?"

Grange ei osannut vastata tähän kysymykseen. Hän kehotti Olgaa kysymään Nick'ilta itseltään.

Yht'äkkiä antoi Muriel ratsulleen lähtömerkin ja Grange seurasi häntä sangen huolestuneena.

Nuoren tytön kasvoilla huomasi hän saman jäykistyneen, hajamielisen ilmeen kuin heidän puhuessaan ensi kertaa Wara-linnotuksesta.

Hetken vaitiolon jälkeen alkoi Muriel puhua jostakin vähäpätöisestä asiasta, ääni kuulosti aivan rauhalliselta. Blake huomasi, että vaikka isku olikin osunut häntä arkaan kohtaan, ei hän ainakaan tahtonut sitä näyttää.

Hiljalleen ratsastaen saapuivat he siten kotiin ja erosivat portilla.