XXVIII.

Usko ja lupaukset.

Tohtori Jim Ratcliffen kodissa toivotettiin Nick yhtä iloisesti kuin sydämellisestikin tervetulleeksi. Lapset hyörivät hänen ympärillään ja molemmat velipuolet tervehtivät toisiaan tavalla, joka selvästi ilmaisi heidän kiintymyksensä toisiinsa, vaikkakaan ei kummallakaan ollut tapana esiintuoda tunteitaan.

Jim tarkasti veljeään pitkään ja tutkivasta, mutta ei tehnyt mitään huomautuksia. Hetkiseksi vain hänen tuuheat kulmakarvansa vetäytyivät kokoon, mutta siinä olikin kaikki.

Muriel seisoi peremmällä katsellen veljesten sydämellistä tervehdystä. Hänen sydämensä oli niin levoton eikä hän itsekään ymmärtänyt, miksi häneen koski niin kipeästi tuo Nick'in näennäinen kylmyys häntä kohtaan. Häneen ei siis vaikuttanut sekään, että Muriel oli mennyt kihloihin toisen kanssa. Nick oli taasen onnistunut hänet pettämään. Tytön posket hohtivat punaisina ja hän toivoi koko sielustaan, että olisi äsken käyttäytynyt ylpeämmin. Täällä häntä ei varmaankaan tarvittu. Ei edes hänen uskollinen ystävänsä Olgakaan tullut häntä puhuttelemaan ja tohtori Jim ei ollut häntä edes huomannut.

Hiljaa ja huomaamatta hiipi Muriel pois huoneesta. Ulkona satoi rankasti, mutta siitä hän ei nyt lainkaan välittänyt. Jokin ikäänkuin pakotti hänen kiiruhtamaan sieltä pois.

Läpimärkänä ja hengästyneenä saapui hän kotiin ja tavattuaan Blaken ovella, miltei heittäytyi tämän syliin, niin uupunut hän oli.

"Blake, tiedätkö että… että Nick on jo täällä?" huudahti hän nyyhkyttäen.

Blake säpsähti.

"Joko?"

Muriel nyökäytti päätään.

"Hän tuli autolla hockeykentälle juuri kun olimme pelaamassa. Ja tiedätkö, Blake, häneltä on toinen käsivarsi poissa. Se näyttää niin kauhealta", jatkoi hän väristen. "En luullut hänen näkemisensä lainkaan vaikuttavan minuun. Mutta nyt olen niin onneton, Blake! Sinä… sinähän lupasit, ettet minua koskaan jätä!"

Niin, sen oli Blake luvannut, vieläpä vannonutkin. Hän tunsi syvää inhoa itseään kohtaan ajatellessaan, että hän Murielin silmissä yhä oli rehellinen mies. Hän oli aikonut sanoa tytölle totuuden itsestään ja antaa tämän sitten päättää heidän tulevaisuudestaan. Mutta nyt oli se mahdotonta, aivan mahdotonta. Muriel luotti häneen. Jos Blake nyt tunnustaisi hänelle rakastavansa toista naista, vieläpä jo naimisissa olevaa, pettäisi hän tytön juuri kuin tämä eniten tarvitsi hänen apuaan ja viihdytystään. Ja sitäpaitsi olivat Blake ja Daisy sanoneet toisilleen, että kaikki oli jo ohitse, että se olikin vain hetkellistä kiihtymystä kummaltakin puolen. He olivat päättäneet unohtaa sen kokonaan.

Näin ajatteli Blake itsekseen ja kun hän sitten vastasi Murielin kiihkeään kysymykseen, tapahtui se tavalla, joka, vaikkakin tyydytti Murielia, kuitenkin sai Blaken yhä enemmän halveksimaan itseään.

"Rakas ystäväni, sinun ei tarvitse pelätä. Olet nyt vain hieman kiihtynyt, eikö totta? Koko maailmassa ei löydy ainoatakaan miestä, joka voisi riistää sinut minulta."

Blake silitti hänen päätään hyväillen ja puhui hänelle isällisellä äänellä, ja vähitellen häipyi Murielin pelko kokonaan. Hän nojautui Blaken rintaa vasten lapsellisen luottavasti.

"En tiedä, miksi olen niin lapsekas, Blake", sanoi hän. "Sinä olet niin hyvä minulle, sinun lähelläsi tunnen itseni niin turvalliseksi. Minä… minä sanoin hänelle, että olemme kihloissa. Hän nauroi vain ja onnitteli minua. En luule sen lainkaan vaikuttaneen häneen", jatkoi Muriel ja taasen tunsi hän sisimmässään tuon omituisen ahdistavan tunteen, kuin olisi häneen kipeästi koskenut.

"Mitäpä se häneen vaikuttaisi?" kysyi Blake.

Muriel katsahti häneen epäröiden.

"Minä… minä en ole koskaan sanonut sinulle, että olin pari viikkoa kihloissa hänen kanssaan Simlassa", sanoi Muriel. "Jouduin oikeastaan vasten tahtoani kihloihin Nick'in kanssa. Mutta kihlauksen purkaminen oli sentään kauheinta. Hän oli niin vihainen. Luulin hänen miltei tappavan minut."

"Ystäväni", sanoi Blake, "sinun pitäisi koettaa unhottaa ne asiat."

"Tiedän sen, mutta se on niin vaikeata", vastasi Muriel. "Sinun täytyy auttaa minua, Blake."

"Sen kyllä teen", sanoi Blake vakavasti.

Tapa, jolla Blake puhutteli häntä, vaikutti Murieliin rauhottavasti. Taasen välähti hänen mieleensä ajatus, miten ihmeellistä oli, että hänen isänsä valitsi Nick'in, eikä Blakea. Sitä hän ei voinut käsittää.

Blaken omaa vastausta tähän kysymykseen ei hän uskonut. Hänen mielestään oli Blakella kyllin rohkeutta mihin urheaan tekoon tahansa. Miehen, jolla oli niin miehekäs ja komea ulkomuoto, täytyi omata luonteen lujuutta yhtä suuressa määrin kuin ruumiillista voimaakin.

Murielin valtasi aina syvä turvallisuuden tunne ajatellessaan uljasta Blakea. Hän ei nähnyt eikä ymmärtänyt sankarinsa vikoja.