XXX.

Loukattua ylpeyttä.

Muriel huoahti helpotuksesta saatuaan kuulla, että Nick oli matkustanut. Häntä ihmetytti, että Nick oli ottanut Olgan mukaansa ja hän ikävöi suuresti tuota vilkasta tyttöhupakkoa sitäkin enemmän, kun Blakekin oli juuri matkustanut kaupunkiin tärkeiden asioiden vuoksi, kuten hän sanoi.

Daisy oli viime aikana yhä enemmän vahvistunut ja hän tuumi jo itsekseen seurata tohtori Ratcliffen neuvoa ja matkustaa rannikolle. Jim kuvaili hänelle erästä pientä huvilaa Brethavessa, joka sopisi hänelle mainiosti. Daisy ei tahtonut enää vastustaa tätä suunnitelmaa, vaikkakin hänen sydäntään kouristi sitä ajatellessaan.

Kesäkuun alussa tuli Blake vielä muutamaksi päiväksi takaisin ja sanoi sitten matkustavansa tervehtimään sukulaisiaan. Hän piti tohtorin neuvoa sangen hyvänä ja kannatti sitä mitä lämpimimmin. Eräänä päivänä ratsastivat Blake ja Muriel pieneen rannikkokaupunkiin katsomaan huvilaa.

Muriel ei enää puhunut Blakelle Nick'ista. Hän oli huomannut, ettei Blake ymmärtänyt häntä siinä suhteessa. Ja olihan Blake luvannut suojata häntä, vaikkei käsittänytkään, miksi hän pelkäsi Nick'ia. Ja toisekseen oli Nick itsekin kyllin selvästi osottanut, ettei aikonut tunkeutua hänen tielleen. Murielilla ei siis enää ollut mitään pelon syytä.

Blake puolestaan toivoi, että Muriel olisi jo voittanut hermostuneen pelkonsa. Parhaimmalla tahdollaankaan ei hän voinut ymmärtää, että häntä tarvittaisiin vahtikoirana. Kun he, vuokrattuaan Daisylle huvilan, ratsastivat kotiin päin, huomasivat he eräässä tienmutkassa auton, josta kajahti vastaan iloinen tervehdys. Huutaja oli Olga. Nick istui astimelle koettaen korjata jotakin vikaa pyörässä.

"No, tämäpä vasta oli mainiota!" huudahti hän. "Grange, täällä on eräs tehtävä, joka mainiosti sopii sinun herkulesvoimillesi. Tule pois auttamaan minua, niin olet hyvä!"

Grange katsahti Murieliin kohouttaen olkapäitään ja jätti sitten ohjakset hänelle.

"Enpä taida osata autoasi korjata", sanoi hän hypätessään alas hevosen selästä.

"Et, sitä en odottanutkaan", vastasi Nick. "Mutta osaathan ainakin tehdä mitä käsken. Tässä on eräs vieteri painunut sisään, eikä tällainen yksikätinen kääpiö kuin minä olen, jaksa sitä vetää paikoilleen."

Nick katsoi veitikkamaisesti Murieliin näin sanoessaan, mutta Muriel kääntyi heti Olgan puoleen.

Olga oli kuin seitsemännessä taivaassa, hän oikein säteili ilosta.

"Opettelen parhaillaan autonkuljettajaksi", kertoi hän. "Et voi uskoa, miten hurjan hauskaa se on!"

Heidän jutellessaan askartelivat Blake ja Nick vikaantunutta pyörää korjaten ja Muriel toivoi koko sydämestään, että hän pian pääsisi pois Nick'in ilkkuvan katseen ulottuvilta. Mistä kummasta mahtoikaan johtua, että hän aina tunsi olevansa niin turvaton tuon miehen läheisyydessä, kuin taistelisi hän välttämättömyyttä vastaan. Hän oli luullut saavansa Blakesta itselleen suojelevan kilven, mutta nyt ymmärsi hän, ettei Blake voinut lainkaan vaikuttaa olosuhteiden muuttamiseen. Ne olivat aivan riippumattomat hänestä.

Vihdoin oli auto jälleen kunnossa. Molemmat miehet suoristautuivat ja seisoivat vierekkäin, Blake pitkänä, komeana ja voimakkaana, Nick laihana, raajarikkona, melkein kokoonlyyhistyneenä. Mutta siinä silmänräpäyksessä tunsi Muriel, että vahvempi heistä oli se mies, jonka kanssa hän, heikko nainen, oli antautunut taisteluun. Hän näki, että Nick'illa, huolimatta tämän heikosta ruumiinrakenteesta, oli kyllin voimaa vallitakseen Blakenkin kaltaista jättiläistä. Ja taasen johtui hänen mieleensä tuo vanha ajatus, että Nick'issa oli jotakin epänormaalia, jotakin aivan yliluonnollista, sillä hän oli vallan voittamaton, kun käytti lujaa tahdonvoimaansa.

Kuin pelästynyt jänis vetäytyi Muriel yhä kauemmaksi, mutta samassa astui Nick hänen luokseen.

"Tahtoisin, että te ja Grange tulisitte kanssamme Redlandiin aamiaiselle", sanoi hän. "Olga kyllä hoitaa emännän tehtäviä."

Muriel tarkasti Nick'in kasvoja koettaen tunkeutua tuon yhä hymyilevän naamarin taakse.

"Älkää kieltäytykö", sanoi Nick taasen. "Täällä ravintolassa on kutakuinkin kehnoa. Tulettehan, eikö totta!"

Muriel katsoi toisaanne. Tuota miestä ei hän milloinkaan voinut oppia ymmärtämään.

"Kyllä, kiitos vain", sanoi hän. Ratsastaessaan Blaken kanssa auton jälessä tuntui Murielista siltä, kuin olisi Blake aikonut sanoa jotakin, jollain tavoin puolustaa itseään. Mutta siihen hän ei saanut tilaisuutta, sillä Muriel vältti kaikkea lähentelemistä. Hänelle oli äsken selvinnyt, että se mies, johon hän oli niin turvallisesti luottanut, ei ollutkaan sellainen, joksi hän oli hänet kuvitellut. Muriel oli nähnyt vilahdukselta hänen oikean luonteensa ja huomannut, ettei Blaken moraalinen voima edes ollut hänen omansa veroinen.

Tie Redlandiin pujottelihe tiheiden metsikköjen lomitse, joiden välissä meri kimalteli kirkkaansinertävänä. Seurueen saapuessa Redlandin avonaiselle veräjälle pääsi Murielilta ihastuksen huudahdus. Matalaa asuinrakennusta ympäröi joka puolelta rehevät rododendrot. Vasemmalla puolen sitä oli notko, josta kuului juoksevan veden lorina. Korkeat puut estivät rakennuksen näkymästä tielle asti.

"Oi, Blake!" huudahti Muriel. "Millainen paratiisi!"

"Pidättekö siitä?" kysyi Nick astuessaan alas autosta sulkemaan veräjää.

Kuullessaan tuon äänen säpsähti Muriel ja pidättäen ratsuaan hyppäsi alas.

"Otappa sinä hevoseni, Blake", sanoi hän, "minun täytyy välttämättä juosta tuonne joelle."

Blake totteli, mutta ei näyttänyt tyytyväiseltä. Hymyillen kiiruhti Nick tytön jälkeen.

"Ratsasta vain tuonne", huusi hän Blakelle mennessään. "Olga kyllä pitää sinusta huolen."

Hän saavutti Murielin joen rannalla. Tämän posket hohtivat punaisina ja koko käytös oli hermostunutta, mutta silti katsoi hän Nick'ia rakkaasti silmiin ja ojensi hänelle kätensä.

"Vallitseeko meidän välillämme rauha?" kysyi hän läähättäen.

Nick puristi lujasti hänen kättään omassaan.

"Siltä näyttää", vastasi hän. "Mitä te oikeastaan pelkäätte? Minuako?"

Muriel loi katseensa alas. Hän tunsi vastustamatonta halua sopia Nick'in kanssa, lepyttää hänet.

"Emmekö voisi olla ystäviä? Haluaisin sitä niin kernaasti."

"Miksi niin?" kysyi Nick terävästi.

Tyttö oli vaiti. Eihän hän voinut sanoa Nick'ille, ettei hänen suojelijansa ollutkaan kestänyt koetusta. Ja sitäpaitsi tuntui hänestä, kuin olisi Nick sen jo tietänyt.

"Ettehän ole koskaan ennen sellaista toivomusta lausunut", sanoi Nick. "Viimeksi tavatessamme ette suinkaan sitä toivonut."

Muriel häpesi sitä ajatellessaan ja hän pakottautui vastaamaan suoraan.

"Luulen… olen huomannut, että viime kerralla käyttäydyin sydämettömästi teitä kohtaan. Olin niin kovin hämmästynyt. Mieltäni pahottavat nuo sanat, jotka silloin teille lausuin."

Tytön ääni vapisi. Täytyihän Nick'in itsekin ymmärtää, etteivät he nyt voisi olla sotajalalla keskenään, kun niin usein tapaavat toisensa. Eihän kukaan saattanut ajan pitkään kestää sellaista suhdetta, joka nyt oli heidän välillään.

Mutta Nick ei näkynyt katselevan asiaa samassa valossa.

"Älkää olko pahoillanne", sanoi hän kevyesti. "Minä en koskaan loukkaannu, ellei minua tarkotuksellisesti solvata, enkä aina silloinkaan. Älkää enää hetkeäkään ajatelko sota-asiaa. Teillä ei ole syytä tunnonvaivoihin."

Muriel ymmärsi hänen tahtovan välttää kaikkia selittelyjä ja kääntyi sen tähden pois mitään vastaamatta. Nick'in tarkotus ei siis suinkaan ollut, että he sopisivat keskenään tai että Muriel saisi tunnolleen rauhan.

Astellessaan polkua pitkin asuinrakennusta kohti puhuivat he keskenään vain jokapäiväisistä asioista. Mutta Muriel oli sangen katkeroittunut. Hän olisi ollut valmis antamaan mitä tahansa, kunhan vain olisi päässyt käyttämästä hyväkseen hänen vieraanvaraisuuttaan, päässyt näkemästä hänen hymyileviä, voitonvarmoja kasvojaan ja saanut matkustaa kauas maailmaan. Muriel Roscoen ylpeyttä oli syvästi loukattu.