XVI.

Tilinteko.

Vierashuone oli tyhjä ja akkunat auki hänen astuessaan sisälle. Alempaa laaksosta kuului tanssin säveliä. Nick arvasi lady Bassetin olevan poissa kotoa. Pinjat huojuivat hiljaa akkunain edessä kuin tummat haamut. Ilma tuntui sähköiseltä.

Nick seisoi akkunan luona katse suunnattuna vuorille päin. Kuu ei ollut vielä noussut taivaankannelle, mutta tähdet säteilivät kirkkaasti.

Kuului askelia. Nick kääntyi katsomaan. Muriel astui huoneeseen niin kalpeana, että Nick ensin luuli häntä sairaaksi, mutta rauhottui sitten ajatellessaan, että hän varmaankin oli niin väsynyt. Hän tarttui Murielin käsiin, mutta ne tuntuivat kylmiltä ja elottomilta kuin kuolleen kädet. Tytön suuret, tummat silmät katsoivat hänen ohitseen.

Vetäen Murielin lähemmä lampun valoa katseli Nick häntä tarkasti.

Muriel vaipui väsyneenä istumaan.

Nick odotti hänen puhuvan. Kun tyttö näytti epäröivän, sanoi hän:

"Mitä asiaa sinulla oli minulle?"

Kädet ristissä tuijotti Muriel häneen.

"Et saa vihastua minuun, Nick", sanoi hän hiljaa.

"Elä ole noin lapsekas. Sano vain! Mistä on kysymys?"

Nick'in puhe rauhotti häntä.

"Niin, olen niin lapsellinen", sanoi hän. "Onhan varsin hupsua ajatella, että se lainkaan saattaa vaikuttaa sinuun. Nick, olen vakavasti ajatellut asiaa ja… ja… minulle on selvennyt, että en voi mennä kanssasi naimisiin. Toivon, että et välitä siitä… vaikka luonnollisesti katsot olevasi pakotettu niin sanomaan", sanoi hän koettaen hymyillä. "Mutta sinun ei tarvitse mitään sanoa, sillä minä ymmärrän hyvin, miten asian laita oikeastaan on. Minun mielestäni oli oikein ilmottaa siitä heti sinulle…"

"Kiitos", sanoi Nick ja hänestä tuntui, kuin joku jousi hänen sisimmässään olisi katkennut, kädet puristuivat tiukasti nyrkkiin. Muriel tunsi samassa jonkun vaaran uhkaavan itseään ja hypähti ylös. Jos tiikeri olisi siinä silmänräpäyksessä syöksynyt akkunasta sisälle, ei hän olisi sen enempää voinut pelästyä.

Nick astui askeleen häntä kohti. Hänen kasvoissaan oli sama ilme, jonka Muriel muisti siitä hetkestä asti, jolloin oli nähnyt hänen kumartuneena vihollisensa ylitse heidän pakomatkallaan. Niissä kuvastui raju, kiihkeä intohimo.

Nimettömän kauhun vallassa änkytti Muriel:

"Nick, oletko järjiltäsi?"

Hän vastasi tukahtuneella äänellä:

"Niin, olen tulemaisillani hulluksi. Jos sinä minut jätät, en voi vastata itsestäni."

"Mutta…", änkytti Muriel, "mutta… en ymmärrä sinua. Nick, minä pelkään sinua."

Tuo kuulosti pelästyneen lapsen huudolta ja samalla niin avuttomalta, niin rukoilevalta. Jos Muriel olisi uhmannut häntä, jos hän olisi aikonut poistua huoneesta, olisivat Nick'in kiihkeät tunteet puhjenneet ilmiliekkiin. Silloin olisi viime viikkojen ritarillinen kohteliaisuus ollut lopussa.

Mutta tuo avunpyyntö sai hänet heti hillitsemään itsensä, se viilsi hänen sydäntään.

Muutaman hetken seisoi hän aivan hiljaa. Hän tuskin näytti hengittävänkään. Muriel katseli häntä rajusti sykkivin sydämin.

Sitten astui Nick akkunan luo. Ulkoa kuuluivat "An der schönen blauen Donau'n" sävelet. Houkuttelevana ja kiehtovana kaikui illan hiljaisuudessa tuo sävel, jonka tahdissa niin monet rakastuneet ovat tanssineet kuiskaillen helliä sanoja toisilleen. Muriel ei tahtonut kuunnella. Hän tunsi tulevansa hulluksi, jos tuo suruisen kaihoava sävel yhä jatkuisi.

Nick seisoi hiljaa katsellen ulos akkunasta. Molemmin käsin oli hän tarttunut akkunanpieliin ja puristi niitä niin kovin, että rystöt olivat valkeat.

Hän näytti kokonaan unohtaneen Murielin läsnäolon. Ja yhäti jatkui tuo kaihoisa sävel, kunnes Muriel oli pyörtymäisillään. Nuo sävelet, ajatteli hän, tulevat varmaan seuraamaan minua läpi elämäni.

Vihdoin sulki Nick akkunan. Muriel tunsi hänen astuvan lähemmä ja hänen pelkonsa yltyi hetki hetkeltä. Nick'ista tuntui taasen säteilevän joku yliluonnollinen voima, joka lamautti hänet.

Yht'äkkiä tunsi hän Nick'in käden vyötäisillään ja kuuli äänen, joka oli rauhottanut häntä kiihkeimmissä kuumehoureissaan, puhuvan lohduttaen:

"Kaikki on jo ohi, rakkaani. Älä pelkää!"

Nick asetti tytön istumaan sohvalle ja hyväili hiljaa hänen kylmää poskeaan.

"Sano, joko voit paremmin, niin puhumme asian selväksi. Mutta älä vain pelkää. Sinua ei mikään vaara uhkaa."

Hänen äänensä lempeä sävy, tuo äkkinäinen muutos vaikutti Murieliin niin valtavasti, että hän puhkesi itkuun. Nojautuen sohvapatjoihin nyyhkytti hän hillittömästi.

Nick hyväili hiljaa hänen päätään, mutta ei puhunut mitään, kunnes Muriel hiukan rauhottui. Sitten kuivasi hän tämän kyyneleet ja sitä tehdessään vapisivat hänen huulensa ja silmäluomet vavahtelivat.

"Kas noin", sanoi hän. "Älä enää itke. Sanohan nyt mitä aioit sanoa, kun sinut keskeytin. Luulen, että tarkotuksesi oli purkaa kihlauksemme, vai miten? Tottahan sanot minkä tähden."

Hän puhui leikillisen kevyellä äänellä.

Muriel katsahti häneen ja näki hänen kasvoissaan saman ystävällisen ja veitikkamaisen sävyn kuin tavallista.

"No, annahan kuulua. Oletko kyllästynyt minuun?"

"Olen kyllästynyt kaikkeen… kaikkeen", sanoi hän vetäytyen etemmä. "Miksi et antanut minun kuolla", huudahti hän kiihkeästi.

Nick istuutui sohvan reunalle.

"Jos osaisin selittää sinulle syyn, miksi niin tein", sanoi hän. "Mutta sinähän olet vain sellainen arka lapsi, säikkyvä kuin pieni jänis. Olisiko sinun ikävä, jos minä kuolisin huomenna? Niin, Muriel, sitä ei voi koskaan tietää", jatkoi hän.

"Miksi kysyt sitä? Tietysti olisi minun ikävä."

"Tietysti", toisti Nick. "Ikävä vain, että se ei enää tuottaisi minulle lainkaan iloa. Sanot, että vuodattaisit kyyneliä, jos minä kuolisin näin nuorena. Niin, olen nuori, näethän, vaikka olenkin ruma kuin paholainen. Sinä kai luuletkin minun olevan sukua sille, vai miten? Siksipä et tahdo mennä naimisiin kanssani?"

Hänen kysymyksensä tuli aivan odottamatta ja Muriel katsoi samassa häneen, mutta rauhottui heti. Eihän Nick tällä hetkellä ollut vaarallisempi kuin vallaton koulupoika. Mutta sentään ei Muriel ollut varma hänestä. Tytöstä tuntui, kuin olisi Nick tahtonut häntä koetella.

"Ei", vastasi hän, "se ei ole kieltooni syynä."

"Oletko aivan varma siitä, että löytyy jokin syy?" kysyi Nick.

Muriel punastui.

"On kyllä olemassa syy, mutta tahtoisin mieluummin olla sanomatta sitä."

"Niin, sen ymmärrän", vastasi Nick. "Mutta onko se mielestäsi oikein?"

Muriel punastui yhä enemmän ja oli aivan hämillään.

"Sanon sinulle syyn, jos niin tahdot", sanoi hän, "mutta olisin paljon mieluummin sanomatta."

"Kaikin mokomin. Olen niin viisas, että ymmärrän sen sanomattasikin. Tiedän, mitä on tapahtunut. Asia on täten."

Hän pyyhkäsi kädellään kasvojaan ja kääntyi Murieliin huulillaan hymy, joka niin eittämättömästi muistutti lady Bassetia, että Muriel kesken kaikkea purskahti nauramaan.

"Muriel, tyttöseni", alkoi Nick lauhkealla äänellä, "on vaikea ajatella Nicholas Ratcliffea naineena miehenä. Hän on vaihteleva kuin perhonen." Tätä sanoessaan pudisti hän säälivästi päätään. "Olen kuullut kiltin mrs Gybbon-Smithin kertovan, miten hän kuhertelee. Ja kerrotaanpa, että hän nauttii väkijuomiakin, mutta toivoaksemme on se vain panettelua. Sitävastoin tiedän varmaan, että hänellä on sangen hillitön luonne. Hän on vaarallinen ihminen, mutta älä silti luule, lapsukaiseni, että tahtoisin puhua hänestä pahaa. Katson vain velvollisuudekseni varottaa sinua."

Murielin täytyi nauraa vasten tahtoaan. Nick jäljitteli lady Bassetia erinomaisen sattuvasti..

Mutta Nick ei nauruun yhtynyt. Hänen katseensa seurasi herkeämättä tytön kasvojen ilmettä. Saadakseen tietää totuuden oli hän täten laskevinaan leikkiä. Kenties Muriel tunsi sen, sillä hän vastasi aralla äänellä:

"Ei, Nick, niin hän ei ole tosiaankaan sanonut. En sitäpaitsi olisi ottanut huomioon hänen sanojaan. Syy on siinä, että… että…"

"Tiedän", vastasi Nick. "Ellei asia ole siten, niin on päätökseesi voinut vaikuttaa vain eräs toinen syy. En tahdo, että kerrot sen minulle, sillä sehän on päivän selvä. Minä sanon sen sinulle, jos tahdot, sillä olen varma siitä, että niin on. Ihmiset ovat parjanneet minua ja siksi tahdot sinä mieluummin kuolla, kuin tulla vaimokseni. Mutta mitä sinä teet, ellen minä suostuisikaan pyyntöösi?"

Veri kohosi Murielin kasvoihin.

"Sitä et voi tehdä, Nick. Et voi! Siihen sinulla ei ole oikeutta?"

"Eikö ole?" kysyi Nick omituisesti hymyillen. "Niin minä ainakin luulin."

Hetken hiljaisuuden jälkeen hän toisti taasen.

"Niin minä luulin. Mutta siitä asiasta ei kannata väitellä. Sano nyt minulle, mitä tahdot?"

Muriel vastasi kiihkeästi:

"Tahdon pois täältä. Heti. Minä matkustan kotiin. Tätä paikkaa minä vihaan."

"Ja kaikkia täällä olevia?"

"Milt'ei."

Äänensävy oli uhmaava. Hän tunsi taistelevansa vapautensa puolesta, ja taistelu olikin paljon vaikeampi, kuin miksi hän oli sen kuvitellut.

"Ainoa, jota et vihaa, on varmaan mrs Musgrave", sanoi Nick tyynesti. "Tiedätkö jo että hän matkustaa piakkoin Englantiin? Ehkä tahdot lähteä hänen kanssaan?"

Toivo elpyi jälleen Murielin sydämessä.

"Yksinkö hänen kanssaan?" kysyi hän.

"Niin, minä en seuraa mukana", selitti Nick. "Matkustan Khatmanduun viettääkseni siellä lempiviikkojani."

Tytön katse ilmaisi jälleen toivottomuutta.

"Älä laske leikkiä kanssani, Nick", sanoi hän tuskin kuuluvalla äänellä. "En voi kestää sitä."

"Laskenko minä leikkiä?"

Hän tarttui kiihkeästi Murielin käteen. Sormuksen jalokivet kimaltelivat lampun kirkkaassa valossa. Nick kosketti sitä.

"Ota se takaisin", pyysi tyttö.

"Sitä en tahdo tehdä", vastasi Nick. "Enhän pakota sinua sitä sormessasi pitämään, mutta säilytä se sen lupauksen muistona, jota nyt pyydän sinulta."

"Lupauksen?" kuiskasi Muriel.

Nick ei katsonut häneen. Puoliksi ummistetuin silmin tarkasti hän sormusta.

"Niin, annan sinulle vapautesi takaisin, mutta ainoastaan sillä ehdolla, että lupaat minulle…"

"Mitä?" kysyi tyttö vavisten.

"Jotakin aivan helppoa", vastasi Nick. "Ehkä naurat pyynnölleni, mutta jos niin teet, niin voithan silloin luvatakin. Tahdon nimittäin, että lupaat tulla minun luokseni ja avoimesti sanoa, jos mielesi muuttuisi ja sinä haluaisit tulla vaimokseni."

Hän puhui aivan tyynesti ja odotti kärsivällisenä tytön vastausta.

"Onko se siis päätetty?", jatkoi Nick.

"Tahtoisin mieluummin olla sellaista lupaamatta, sillä en milloinkaan muuta mieltäni."

Nick katsahti häneen.

"Siinä tapauksessa on sinun vielä helpompi luvata se minulle."

Hän piteli yhä Murielin kättä omassaan, vaikka tyttö koetti vetää sen pois.

"Hyvä Nick, älä vaadi minulta sitä", pyysi hän totisena.

"Tahdotko mieluummin, että nyt heti menemme naimisiin?"

Muriel hypähti pelästyneenä ylös ja Nick nousi myöskin yhä pitäen tytön kättä omassaan. Hänen kasvonsa olivat kuin kivettyneet.

"Täytyykö minun valita toinen tai toinen?" kysyi Muriel läähättäen.

"Täytyy."

Tytön vastarinta lauhtui vähitellen. Miksi oli tuo lupaus hänestä niin vastenmielinen? Miksi sykkikään hänen sydämensä niin kiivaasti ajatellessaan mitä tähän lupaukseen sisältyi?

"Olkoon niin, minun täytynee kai luvata", sanoi hän sitten. "Lupaan siis sen. Mutta en milloinkaan muuta mieltäni siinä asiassa, Nick, en milloinkaan."

Nick loi häneen omituisen, käsittämättömän katseen. Näytti siltä, kuin hän ei olisi kuullut Murielin viime sanoja.

"Nyt olet sinä tehnyt lupauksesi", sanoi Nick. "Nyt on minun vuoroni. Vannon, etten koskaan tule mieheksesi, ellet sinä minulta sitä pyydä."

Hän suuteli tytön kättä vitkaan ja kunnioittavasti; mutta kun hän jälleen kohotti päänsä, hymyili hän taasen kuten ennenkin ja Murielilta pääsi helpotuksen huokaus.

"Kaikki on siis jo ohi", sanoi Nick kevyesti. "Matkusta takaisin Englantiin ja mene jälleen kouluun. Opi uudelleen olemaan nuori."

Nämä olivat Nick'in viime sanat hänelle. Hän viipyi vielä hetkisen, ja Muriel tunsi sydämessään jotakin, joka pyrki päivänvaloon, ja joka viilsi kipeästi hänen sisimmässään.

Samassa oli Nick poissa. Muriel kuuli hänen hyräilevän jotakin valssinsäveltä. Nyt oli hän siis saavuttanut tarkotuksensa, mutta se ei tuottanut hänelle lainkaan iloa.

Nick oli jättänyt hänet ainiaaksi.