XXVII.

Hockeykentällä.

Ilosta säteillen toivoitti Olga Ratcliffe Murielin tervetulleeksi hockeykentälle, mutta tyttösen raikas ilo ei voinut poistaa Murielin alakuloisuutta, johon oli suurimmaksi osaksi syynä viimeaikainen alituinen sairasvuoteen ääressä oleskeleminen. Mutta mitä pitemmälle peli edistyi, sitä enemmän unohti hän itsensä ja omat surunsa. Keväinen ilma virkisti häntä ja kun he hetkisen kestäneen sadekuuron perästä taasen jatkoivat peliään, oli hänen silmiensä suruinen ilme jo kokonaan kadonnut. Terveys ja ilo loisti hänen kasvoiltaan tehden ne sangen viehkeäksi.

Pelin loppuessa hulmusivat Murielin hiukset vapaina tuulessa, posket hohtivat punaisina ja hänen vallaton naurunsa kajahteli tuon tuostakin.

Yht'äkkiä kuului tieltä auton jyrinä. Kaikki katsahtivat sinnepäin. Olgalta pääsi ihastuksen huudahdus ja hän juoksi uskomattoman nopeasti kentän yli veräjää kohti.

Muriel katsoi ihmeissään hänen peräänsä, mutta samassa tunsi hän verensä jähmettyvän. Kaikki kävi yht'äkkiä niin pimeäksi hänen ympärillään ja hänestä tuntui, kuin olisi joku kuristanut häntä kurkusta.

Tuttu olento, ei varsin pitkä eikä komea, mutta suora ja notkea kuin miekan terä, syöksähti autosta ja hyppäsi veräjän yli, kiertäen samassa toisen kätensä Olgan vyötäisille.

Muriel tuijotti yhä häneen ja huudahti sitten hiljaa. Miehen toinen takinhiha riippui tyhjänä sivulla.

Miehen ääni kuului selvään kentän poikki.

"Hyvää päivää, pienokaiseni, hyvää päivää. Enhän vain häiritse sinua? Olen täällä vierailulla."

Olgan vastausta ei Muriel kuullut. Tyttönen riippui sankarinsa kaulassa painaen päänsä hänen rintaansa vasten. Murielista näytti, kuin olisi tyttö itkenyt, mutta miehen omituinen, karehtiva nauru kuului ylt'ympäri.

"Milloinko? Eilen tietenkin. Josko nukuin kaupungissa viime yönä? Enpä niinkään. Se ei ollut tarkotukseni. Aioin tulla hiljaa kuin varas yöllä. Mutta katsoppas, eikö tuo olekin Muriel?"

Hän riistäytyi irti Olgan syleilystä ja astui suoraan Murielin luokse.

Hetkisen perästä seisoivat he vastatusten.

Muriel tuijotti häneen herkeämättä. Jääkylmät väreet kulkivat pitkin hänen ruumistaan. Hän oli kyllä tietänyt Nick Ratcliffen tulevan ja oli jo viikkokausia tyynesti koettanut tottua tuohon ajatukseen. Mutta nyt oli hänen rauhansa ja tyyneytensä tipotiessään.

"Suvaitseeko teidän armonne muistaa vähäisintä ja nöyrintä palvelijaansa?" kysyi Nick kumartaen ja laskien kätensä sydämelleen.

Hänen leikillinen äänensä palautti Murielin jälleen tietoisuuteen. Hän koetti hymyillä ja onnistuikin siinä kutakuinkin. Helpotuksen huokaus pääsi häneltä muistaessaan, ettei tuolla miehellä enää ollut häneen minkäänlaista määräämisvaltaa. Se kuului jo kaukaiseen menneisyyteen.

Muriel ojensi kätensä tervehtiäkseen.

"Kyllä muistan teidät", sanoi hän kylmän kohteliaasti. "On ikävää, että olette ollut sairaana. Joko olette parantunut?"

Nick naurahti lyhyeen ja tarttuen hänen käteensä tarkasti häntä omituiseen tapaansa.

"Oikein paljon kiitoksia", sanoi Nick. "Kuten kenties jo olette huomannut, on minusta jälellä hieman vähemmän kun ennen, mutta kukaties se teidän mielestänne on vain edukseni."

Muriel tunsi, ettei Nick kaivannut hänen säännönmukaista osanottavaisuuttaan.

"Surkuttelen teitä", sanoi hän lyhyesti.

Nick nauroi ääneen.

"Sen kyllä uskon, että niin teette. Mutta, Olga lapsukaiseni; mitä oletkaan ajatellut, kun olet kasvaa hujauttanut noin pitkäksi minun poissaollessani? Ennen olit jo kyllin pitkä, mutta nyt olet jo minua pitempi."

"Enpä olekaan, Nick", väitti Olga vakuuttavasti: "Enkä koskaan tulekaan."

Hän kietoi taasen hymyillen kätensä Nick'in kaulaan, mutta silmät olivat aivan kyyneleiset.

Nick suuteli häntä.

"No, etkö aiokaan esittää minua ystävillesi?" kysyi hän.

"Esittäminen on aivan turhaa", sanoi Olga painautuen lähemmä Nick'ia. "Kaikkihan tuntevat kapteeni Ratcliffen, joka oli mukana Waran piirityksessä. Nick, miksi et sinä saanut Viktoria-ristiä, kuten kapteeni Orange?"

"Minä en sitä ansainnut", vastasi tämä. "Katsoppas, minä kunnostauduin vain pakenemalla. No nytpä saamme taasen hieman sadetta. Juokseppas sanomaan auton kuljettajalle, että ajaa kotia. Pääset mukaan, jos tahdot, ja saat ottaa kaikki ystäväsikin. Siinä on kyllin tilaa teille kaikille. Minä ja neiti Roscoe menemme täältä puutarhan poikki."

Muriel näki parhaaksi suostua tähän ehdotukseen, vaikka hänestä tuntuikin sangen vastenmieliseltä jäädä kahdenkesken Nick'in kanssa. Mutta matka oli sentään verrattain lyhyt.

Nick käveli hänen vierellään kevyin, joustavin askelin.

"Olipa tosiaankin hauskaa nähdä teidän pelaavan", alotti Nick.

"En tiennyt, että te olitte katselijana", vastasi Muriel jäykästi.

"Ettepä niinkään, sen kyllä näin", sanoi Nick nauraen. "Tahdotteko kuulla, mitä silloin ajattelin?"

Muriel oli vaiti ja Nick jatkoi hymyillen:

"Tahdotte tietenkin. Niin, sanoin itsekseni: Rukous numero yksi on kuultu. Ja sitten pyyhin sen pois listaltani ja kiitin Jumalaa rukoukseni täyttymisestä."

Muriel ei käsittänyt hänen puhettaan.

"En ymmärrä, mitä tarkotatte", sanoi hän.

"Selitän sen teille lähemmin", sanoi Nick tyynesti. "Toivoin teidän tulevan nuoreksi jälleen ja toivoni on siis täyttynyt, kuten juuri näin."

Muriel tuijotti eteensä. Hänen kasvonsa olivat tulipunaiset.

Hänen sydäntään kouristi muistaessaan erästä hetkeä kauan, kauan sitten, jolloin hän oli maannut Nick'in sylissä sairaana ja avuttomana ja kuullut Nick'in kiihkeästi rukoilevan jotakin aivan toista, jota hän sitten oli oppinut koko sielustaan pelkäämään.

Muriel kiirehti käyntiään. Sade valui jo virtana.

Heidän saapuessaan puutarhaportille kohotti hän kättään avatakseen veräjän.

Samassa tarttui Nick hänen käteensä, nopeasti kuin petolintu saaliiseensa.

"Kuka on antanut teille tuon?" kysyi hän.

Hän tarkasti jalokivisormusta Murielin sormessa. Muriel ei nähnyt hänen silmiään, sillä silmäluomet räpyttelivät lakkaamatta, mutta Nick piti yhä hänen kättään omassaan ja ääni kuulosti uhkaavalta.

Murielin sydän löi hetkisen niin kiivaasti, että hänen oli mahdoton vastata. Vihdoin sanoi hän hiljaa:

"Blake antoi sen minulle. Blake Grange."

"Vai niin", vastasi Nick vitkaan. "Ja minkä tähden?"

Hänen silmänsä paloivat kuin tulenliekit katsoessaan tyttöön. Mutta Muriel tunsi sentään olevansa turvassa, Nick oli kuin kotka, joka ei enää ylettynyt häneen.

"Me olemme kihloissa", sanoi hän tyynesti.

Nick oli hetkisen aivan hiljaa. Jokin ääni Murielin sisimmässä sanoi hänelle, että hän noilla sanoillaan oli työntänyt tikarin Nick'in rintaan.

Yht'äkkiä päästi hän tytön käden irti ja hänen kasvoilleen palasi entinen leikkisä ja omituinen ilme.

"Todellako", sanoi hän nauraen. "Onpa hauskaa, että minäkin satuin tulemaan kotiin, sillä kai minäkin saan tanssia häissänne. Saanen siis lämpimimmin onnitella teitä!"

Muriel kuiskasi jotakin kiitokseksi ja käänsi kasvonsa pois. Hänen pelkoonsa yhtyi nyt jonkinlainen selittämätön häpeän tunne.