XVII.

Eräs tervetuliaistoivotus.

"Kas noin", sanoi Daisy asettaen päänsä kallelleen ja katsellen kättensä työtä. "Ellei Blake oikein ihastu tästä mestarityöstäni, niin luulenpa hänen saavan viettää yönsä ulkosalla."

Muriel poistui akkunan luota.

"Ulkona sataa lunta", sanoi hän hymyillen ja katseli Daisyn työtä, pitkää, punaista paperikoristetta, johon oli valkoisin kirjaimin sommiteltu sanat: "Tervetultuasi, uljas urho."

"En ole koskaan uskonut, että Blake voisi olla urhoollinen", sanoi Daisy. "Hän on niin ujo, hiljainen ja lempeä. Tule, niin ripustamme koristeemme eteisen ovelle. On niin hauskaa jälleen tavata hänet, eikö totta?" kysyi hän pujottaen kätensä Murielin kainaloon.

"Niin on", vastasi Muriel hieman vapisevalla äänellä.

Hänen mieleensä muistuivat taasen elävästi ne olosuhteet, joissa hän oli Blake Grangen viimeksi nähnyt. Kahdeksan pitkää kuukautta oli siitä jo kulunut, mutta haava oli yhäti avonainen. Tuo kauhea muisto oli käynyt yhä selvemmäksi, veri jähmettyi aina hänen sitä ajatellessaan. Hän tunsi ei olevansa toisten naisten kaltainen. Ehkä oli kohtalon kirjaan kirjotettu, että hän aina tulisi olemaan erilainen kuin muut. Mitkään huvit eivät häntä viehättäneet. Mutta silti ei hän suinkaan ollut kylmä ja harkitseva. Jos hän olisi ollut sellainen, eivät Daisy ja Muriel olisi niin hyviksi ystäviksi tulleet. Mutta Daisynkaan seurassa ei hälvennyt hänen arkuutensa, niin läheisesti oli se liittynyt hänen luonteeseensa. Syvän surunsa kätki hän sisimpäänsä. Daisy ja Muriel ymmärsivät toisiansa sanoitta, sillä Daisylläkin oli sydämessään salaisia sopukoita, joita hän tuskin itsekään uskalsi tutkistella.

"Blake-parka", sanoi Daisy, "miten häntä mahtaneekaan palella. Kunhan ei tohtori Ratcliffe vain unohtaisi lähettää automobiilia häntä vastaan."

"Ah, hän ei milloinkaan mitään unohda", sanoi Muriel.

"Se on kyllä totta, häneen voi aina luottaa", myönsi Daisy. "Hän on ehkä liian säntillinen, mutta sellaisiahan ovat kaikki lääkärit. Minä kunnioitan häntä suuresti ja samalla tahtoisin kohdella häntä kuin rippi-isääni tunnustamalla kaikki syntini hänelle."

"Miksi et sitä tee?" kysyi Muriel.

"Siksi, että pelkään häntä", vastasi Daisy hyräillen iloista säveltä. "Jim Ratcliffe on ollut Willin holhooja. Will ja Nick ovat kasvaneet yhdessä ja tohtori Jimmillä on varmaankin ollut paljon huolta ja vaivaa noista molemmista nuorista herroista."

Nick'in nimeä mainittiin sangen harvoin heidän keskensä, vaikkakin hänen velipuolensa oli Daisyn lääkäri ja ystävä ja tämä siten oli yhdyssiteenä heidän välillään. Muriel pysyi aina vaiti, milloin Nick'ista oli puhe. Daisy ei ollut koskaan kuullut hänen mainitsevan sitä nimeä.

Kun Daisy oli saanut koristeellisen tervetuliais-toivotuksensa ripustetuksi paikoilleen, istuutui hän Murielin viereen takan eteen. Daisyn posket punottivat ja silmät säteilivät. Muriel ei muistanut ystävänsä koskaan olleen niin onnellisen ja viehättävän näköisen kuin tällä hetkellä.

"Sinäpä näytät iloiselta", sanoi Muriel.

"Niinpä niin, iloinen olenkin. Blake ja minä olemme aina olleet sangen hyviä ystäviä. Hiljaa, kuulen askelia."

Hän juoksi ovelle, mutta tulija olikin vain kirjeenkantaja. Daisy näytti pettyneeltä.

"Kirje Williltä", sanoi hän pannen kirjeen taskuunsa. "En ymmärrä, miksi Blake viipyy. Eihän hänelle vain liene onnettomuutta tapahtunut. No, jopa vihdoinkin kuulen auton tulevan ja erotan jo tohtori Ratcliffen äänen."

Hän juoksi avaamaan porttia ja toivottamaan ystäviään tervetulleiksi.

Muriel vapisi kuullessaan lempeän, hiljaisen äänen ja hetkiseksi kätki hän kasvot käsiinsä kokonaan niiden muistojen vallassa, joita tuo ääni hänessä herätti.

Kohottaessaan jälleen päänsä näki hän heidän astuvan sisälle, Daisyn ilosta säteilevänä, Blaken komeana ja sotilaallisen ryhdikkäänä miellyttävä hymynsä huulillaan.

Blake ei heti häntä huomannut, eikä Muriel mennyt häntä vastaan. Daisy vei serkkunsa Murielin luo.

"Tässä, Blake, on Muriel Roscoe. Tiedät kai että asumme yhdessä."

Blake ojensi, kätensä tervehtääkseen.

"Suokaa anteeksi, miss Roscoe", sanoi hän hymyillen. "Ettepä usko, miten minusta on hauskaa saada jälleen nähdä teidät."

Hänen katseensa oli ystävällinen ja rehellinen ja hän puristi sydämellisesti tytön kättä. Muriel ei saanut sanaa suustaan ja Blake kääntyi kohteliaasti Daisyn puoleen.

"Tohtori Ratcliffe sanoi sinun pyytäneen häntä noutamaan minut asemalta. Olitte kumpikin sangen ystävällisiä."

Daisy tervehti tohtoria ja alkoi laskea leikkiä hänen kanssaan.

"Tiesin teidän tulevan Blaken kanssa, tohtori Ratcliffe. Te ette siis lainkaan luota minuun."

"Siihen minulla on pätevät syyni", vastasi tämä pudistaen Daisyn hameesta lumihiukkasia. "Onko teistä järkevää juosta meitä vastaan tällaisessa lumimyrskyssä? Will on uskonut teidät minun huostaani, siksi tunnenkin raskasta edesvastuun tunnetta."

Tohtori Ratcliffe oli tosiaankin mies, joka herätti kunnioitusta. Hän oli kookas ja roteva, parta harmahtava, viikset mustat ja hänellä oli erinomaisen terävät, läpitunkevat silmät. Hänen puhetapansa oli lyhyttä ja suoraa eikä hän milloinkaan teeskennellyt. Mutta siitä huolimatta oli hän sangen suosittu henkilö.

"Miten on pojun laita?" kysyi hän.

Daisy kävi äkkiä vakavaksi.

"Hän sairastaa hampaiden puhkeamista. Ayah on siellä. Olkaa ystävällinen ja menkää katsomaan pienokaistani."

Jim Ratcliffe nyökäytti päätään ja astui portaita ylös. Tultuaan ylempään kerrokseen, kuuli hän Murielin, joka oli kiiruhtanut hänen perässään, sanovan: "Saanko minäkin tulla?"

"Miss Roscoe", vastasi hän, "minulla on teille terveisiä tyttöseltäni. Olga pyytää teitä hockey-kilpailuihin ensi lauantaina. Olen luvannut suostuttavani teidät tulemaan."

Muriel oli hämmästyneen näköinen.

"En ole pelannut sitä kokonaiseen vuoteen. Siitä asti kuin kävin koulua…"

"Miten vanha olette?" keskeytti tohtori Ratcliffe hänet.

"Täytän pian kaksikymmentä, mutta…"

"Kuulkaahan, lapseni, tästä lähin kutsun teitä vain Murieliksi", sanoi hän ystävällisesti hymyillen. "Olen jo kauan tahtonut puhua kanssanne terveydestänne, mutta ette ole sitä suvainnut. Nyt puhun teille ystävänä. Sitä paitsi ei esteleminen auta, sillä Olga on tottunut saamaan tahtonsa täytäntöön. Kas niin, luvatkaahan nyt."

Näkyi selvään, ettei Muriel tahtonut vastata myöntävästi. Hän ei tahtonut antaa elämän temmata itseään pyörteisiinsä. Rannalla tahtoi hän vain istua katsellen virran pyörteitä. Sitäpaitsi oli hän vielä niin heikko, ettei jaksanut yrittääkään mitään.

"Tyttärenne on sangen ystävällinen ajatellessaan minua", sanoi Muriel, "mutta minusta ei ole hänen seurakseen, enkä jaksaisikaan sinne lähteä. Minä väsyn niin helposti. En ole sairas, olen vain niin uupunut. Ja sellainen kai tulen olemaan koko ikäni", lisäsi hän hiljaa.

"Joutavia", murahti tohtori Ratcliffe. "Teiltä puuttuu vain liikuntoa ja raitista ilmaa. Menkää ulos luomaan lunta pakkasella ja pyryilmalla. Te istutte liiaksi yhdessä kohdin. Siitä seuraa lopuksi kouristus. No, tahdotteko totella minua?"

Muriel naurahti, mutta silmät näyttivät yhä vakavilta. Alakerrasta kuului Daisyn iloinen ääni:

"Mutta hyvänen aika, Blake, en enää ollut tuntea sinua. Olet hirveästi laihtunut. Vieläkö tunnet Wara-linnotuksen nälkälakon seurauksia? Sinä olet miltei samanlainen luuranko kuin Nick Ratcliffekin kuusi kuukautta sitten."

Blaken vastausta ei kuulunut. Tohtori Ratcliffe huomasi kauhistuneen ilmeen Murielin surullisilla kasvoilla ja ymmärsi heti, miten hänen laitansa oli, vaikka ei tyttö sitä muuten näyttänytkään.

"Tästä päivästä alkaen", puhui hän, "otan teidät huostaani. Ellette muuten tule hockeykilpailuihin lauantaina, tulen minä noutamaan teidät."

Hänessä ei ollut mitään, joka olisi muistuttanut Nick'ia, mutta Muriel tiesi hänen pitävän sanansa yhtä varmasti, kuin Nick Ratcliffekin.