LIII.

Viimeinen ottelu.

Miksi oli Nick kadonnut? Tuo sama ajatus pyöri Murielin mielessä koko yön hänen rauhattomana heittelehtiessään vuoteessaan. Hän uskoi nyt varmasti, että Nick Ratcliffe oli päästänyt tuon huudon, että hän oli ottanut tuon pantterinkaltaisen hypyn ja kumartunut hänen, Murielin, puoleen, ottanut revolverin hänen kädestään ja hiljaa pyytänyt häntä rauhottumaan.

Muriel oli varma siitä, että Nick jo oli saanut hänen terveisensä. Hän tiesi siis jo, että Muriel kaipasi häntä ja että hänen ylpeytensä oli jo aivan lannistunut. Miksi Nick siis kiusasi häntä? Miksi leikki tuo mies hänellä, kuin kissa pyydystämällään hiirellä? Tahtoiko hän kenties kostaa kärsimänsä vääryyden ja halveksumisen? Tahtoiko hän pakottaa Murielin uudistamaan pyyntönsä? Niin, siten asia varmaankin oli. Murielin mieleen muistui äkkiä lupaus, jonka Nick oli pakottanut hänet tekemään ja hän ymmärsi, että Nick odotti hänen pitävän sen ja sitten — häntä puistatti sitä ajatellessaan — sitten Nick ehkä nauraen kääntäisi hänelle selkänsä ja jättäisi hänet häpeäänsä.

Ei, ei, ennen tulkoon vaikka kuolema, kuin se saisi tapahtua. Mieluummin, niin, mieluummin hän rikkoisi lupauksensa.

Mutta sitten johtui hänen mieleensä Nick'in omat sanat, että hänessä oli toinenkin puoli, ja tämä ajatus pelasti Murielin epätoivoon joutumasta. Jos Nick todellakin rakasti häntä, niin ei hän varmaankaan tahtoisi nähdä rakastamaansa naisen nöyrtyvän edessään tomuun ja tuhkaan. Daisy oli sanonut, että Nick rakasti häntä. Siispä ei hän tahtoisi tuottaa Murielille tuskaa. Mutta miksi, miksi oli hän siis kadonnut, kun kaikki taasen olisi voinut kääntyä heille parhain päin, jos hän vain olisi lausunut yhden ainoan sanan.

Yön hetket tuntuivat Murielista aivan loputtomilta ja jo päivän koitteessa nousi hän ylös. Hänen oli mahdoton enää olla vuoteessaan.

Hän istuutui avonaisen akkunan ääreen ja nojasi päätään käteensä. Sydän tuntui niin raskaalta, ettei hän edes voinut rukoilla toivonsa täyttymistä.

Ulkoa kuului koiran haukuntaa. Ja samassa alkoi joku viheltää alhaalla puutarhassa.

Muriel säpsähti ja kuunteli hievahtamatta. Nyt muuttui vihellys korvaa hivelevän, kutsuvan ja kiehtovan valssin säveleiksi, samoiksi säveleiksi, jotka olivat kaikuneet illan hiljaisuudessa sinä iltana, jolloin hän oli taistellut niin epätoivoisesti saadakseen vapautensa takaisin ja myös saavuttanut päämääränsä. Mutta saavuttiko hän tuona iltana tosiaan halutun päämääränsä? Eikö hän juuri siitä alkaen joutunut vangiksi?

Yhä kuuluivat valssin säveleet, väliin hiljemmin, väliin taasen kovemmin, toisinaan ne ikäänkuin kutsuivat häntä, toisinaan taasen vähitellen häipyivät aamun hiljaisuuteen. Muriel nousi ylös, sillä enää ei hän voinut kuunnella hurmaavaa säveltä. Päättäväisenä astui hän kuistille ja meni alas puutarhaan.

Vihellys taukosi samassa. Kaikki oli aivan hiljaista. Mutta hän ei aikonut mennä takaisin sisälle, sillä hän ei tahtonut kadottaa malttiaan. Liian usein olikin hän pelännyt aivan ilman syytä.

Hän meni aivan maantietä vasten olevan aidan luo, mutta ei nähnyt ketään. Hän epäröi hetkisen mitä tehdä.

Samassa alkoi joku hyräillä aidan takana, aivan hänen kohdallaan, särkyneellä, omituisella äänellä, joka sai veren syöksähtämään Murielin sydämeen niin kiivaasti, että hän oli tukehtua.

"Nick", kuiskasi hän.

Ei vastausta. Hyräily jatkui yhä.

"Nick", kuiskasi hän taasen.

Mutta vastausta ei vain kuulunut. Kohtaus ei suinkaan ollut traagillinen, päinvastoin koomillinen, mutta tuo nuori, kalpeakasvoinen tyttö puutarhassa ei suinkaan pitänyt sitä naurettavana.

Hän odotti, kunnes hyräilijä piti lyhyen paussin hengähtääkseen, ja alkoi sitten hermostuneesti koputtaa aitaan kädellään.

Hyräily taukosi tykkänään.

"Nick! Nick! Tulkaa Jumalan tähden puhumaan kanssani", pyysi hän vapisevalla äänellä.

Iloinen ääni vastasi:

"Kas vain, Murielko se onkin?"

Muriel tyyntyi hieman. Nick'in ääni kuulosti niin luonnolliselta.

"Niin", vastasi hän. "Miksi seisotte siellä alhaalla? Tulkaa tänne."

"Näinkö aikaisin?"

Tuntui siltä, kuin olisi Nick oudoksunut sellaisen sopimattoman teon mahdollisuuttakin.

Mutta nyt loppui Murielin kärsivällisyys. Tämänkö vuoksi hän siis olikin kärsinyt ja kiusannut itseään aivan loppumattomiin? Nick'in pila tuntui hänestä luonnottomalta.

"Tulkaa heti tänne", sanoi hän käskevällä äänellä.

"Miksi?" kysyi Nick.

"Sentähden että… sentähden että…"

Hän pysähtyi ja lensi tulipunaiseksi.

"Sentähden että…?" toisti Nick.

"Oh, älkää teeskennelkö", huudahti Muriel epätoivosena. "Emmehän voi puhua toistemme kanssa näin aita välillämme."

"Riippuu kokonaan siitä, mitä me aiomme puhua", sanoi Nick. "Jos se on jotakin aivan salaista…"

Hän pysähtyi hieman.

"Entä sitten?" kysyi Muriel.

"Voittehan te yhtä hyvin tulla minun luokseni", jatkoi Nick. "Mutta teidän sijassanne en sitä tekisi. Sehän olisi sopimatonta ja arvoanne alentavaa. Ja nuori tyttö teidän asemassanne ei voi olla kyllin varovainen. On sangen ajattelematonta seurata hetken päähänpistoa. Neuvon teitä vakavasti, ettette tee mitään ensin tarkoin harkitsematta. Ajatelkaahan asiaa vielä vuosi tai pari. Maailmassa on monta kunnon miestä valittavananne, ja teidän naurettava kiintymyksenne ei varmaankaan kauan kestä."

"Vaiti, Nick. Älkää puhuko tuolla tavoin, se ei ole teiltä ystävällisesti tehty."

Murielin ääni kuulosti puolittain huvitetulta, puolittain surulliselta.

"Ystävällisestikö?" toisti Nick. "Tässähän ei nyt ole puhettakaan ystävyydestä."

"Ei olekaan", vastasi Muriel katkeroituneena, "te vaan koetatte olla sukkela."

"Myöntänette, että siinä toisinaan onnistunkin", vastasi Nick. "Minä olenkin kuin rotta, eikö totta? Kekseliäs, mutta inhottava."

"Ei, te olette kuin kotka, joka on aikeissa hyökätä uhrinsa kimppuun", sanoi Muriel hermostuneesti nauraen. "Miksi te viivyttelette? Miksi ette jo hyökkää?"

"Niin, myönnän kyllä, että osaan hyökätäkin yhtä hyvin kuin kuka muu tahansa. Mutta en pidä sopivana tällä haavaa näyttää teille taitoani, vaikka te kenties pidättekin sitä uskomattomana. Teillähän on sitäpaitsi tähän asti ollut tapana pujahtaa pakoon, vaikka ei kukaan ole teitä ahdistanutkaan. Sehän on ollut teidän rakkain ajanviettonne siitä asti, kun opin tuntemaan teidät."

Hiljaisuudessa, joka seurasi näitä Nick'in sanoja, oli jotakin traagillista. Muriel oli lyyhistynyt istumaan läheiselle puutarhapenkille. Hän ei jaksanut mennä tiehensä. Se, mitä hän oli pelännyt, oli siis käynyt toteen. Nick aikoi kostaa hänelle omalla omituisella tavallaan. Olisihan hänen pitänyt se jo tietää. Oi, oli tosiaan sulaa hulluutta pyytää Nick'ia tulemaan.

Ja taasen kuului Nick'in ääni, mutta ei enää samanlaisena. Nyt se kuulosti osaaottavalta.

"Muriel, kyyneleitäkö?"

Muriel suoristihe nopeaan.

"Ei. Miksi itkisin?"

"Sitä en tosiaankaan tiedä. Sen vain tiedän, että se olisi aivan hyödytöntä. Ei pidä milloinkaan itkeä ennen aamiaista. Se vie ruokahalun ja tekee nenän punaiseksi koko päiväksi. Sitäpaitsi ei teillä ole siihen mitään syytäkään."

"Älkää olko noin naurettava", huudahti Muriel kiivaasti. "Minä en lainkaan itke."

"Onko se aivan varma?"

"On."

"Se on hyvä", sanoi Nick. "Koska tuuli käy sieltä päin, neuvon teitä kuivaamaan silmänne oikein tarkoin, sillä minä aion nyt tulla sinne katsomaan, miten teidän laitanne oikeastaan on."