XXXXI.

Purettu kihlaus.

Koko päivän oli Muriel rauhattomana odottanut sulhasensa tuloa. Hän ei voinut kirjottaa Blakelle, kun ei tiennyt tämän osotetta, muuten olisi hän sen tehnyt ja kieltänyt Biakea tulemasta, sillä hän oli vihdoinkin, keskustelunsa jälkeen tohtori Jimmin kanssa, tehnyt päätöksensä. Hänen täytyi purkaa kihlauksensa Blaken kanssa.

Muriel oli aina pitänyt Blakesta, mutta ei milloinkaan rakastanut häntä, ja hän oli huomannut, ettei Blakekaan ollut koskaan rakastanut häntä.

Mutta sentään kauhistui Muriel tilinteon hetkeä ja pelkäsi kovin jollain tavoin loukkaavansa Blakea.

Nick Ratcliffeä hän ei enää tahtonut ajatella, vaikkakin oli sangen vaikeata olla muistamatta häntä. Tuntui aivan siltä, kuin olisi Nick alituiseen kolkuttanut hänen sydämensä ovelle.

Iltapäivällä istui Muriel yksin huoneessaan, kun Olga toi hänelle kaksi kirjettä.

Muriel tunsi käsialan kummankin kirjeen päällekirjotuksessa. Hän aukasi ensin Daisyn kirjeen. Se oli aivan lyhyt. Daisy kirjotti viipyvänsä huvilassa vain parisen päivää järjestämässä tavaroitaan ja epäsi Murielia tulemasta sinne, siellä kun oli kaikki sikin sokin. Vielä ilmotti hän Blaken matkustavan piakkoin.

Daisy ei maininnut sanaakaan siitä, milloin he tapaisivat. Muriel pani kirjeen pöydälle ja avasi sitten toisen, Blaken lähettämän. Hänestä tuntui omituiselta, että Blake kirjotti eikä tullut itse, vaikka oli niin luvannut edellisen päivän kirjelipussaan. Kirje kuului:

"Kohtalo on minua voimakkaampi. Minun täytyy rikkoa lupaukseni, enkä voi millään puolustaa itseäni. Voin ainoastaan sanoa, että minut on pakoitettu purkamaan kihlauksemme. Näin onkin kenties paras, mutta minä olisin tahtonut pitää sanani. En kuitenkaan pakotuksestakaan olisi rikkonut lupaustani, ellen olisi saanut varmuutta siitä, että pelkoon ei ole enää aihetta. Ei ole enää mitään pelättävää.

Olen rikkonut lupaukseni ja tuskin uskallan pyytää anteeksiantoa, mutta usko minua kun sanon, että se ei tapahtunut omasta, vapaasta tahdostani. Minut on pakoitettu siihen vastoin tahtoani. Tulin tänne tavatakseni sinua ja sanoakseni hyvästi, mutta nyt matkustan huomenna poikkeamatta Veiriin.

B. Grange."

Muriel tuijotti yhä kirjeeseen. Hän oli nyt vapaa, vapaa, eikä hänen ollut tarvinnut tehdä mitään saavuttaakseen tämän päämääränsä. Kohtauksen, jota hän oli niin pelännyt, ei tarvinnut milloinkaan tapahtua. Tuo ajatus tuntui niin äärettömän kevyeltä.

Mutta sitten singahti äkkiä kuin myrkytetty nuoli hänen mieleensä hirvittävä epäluulo. Kuka oli antanut hänelle vapautensa takaisin? Miksi ja millä tavoin oli Blake pakoitettu rikkomaan sanansa?

Hän luki kirjeen uudelleen ja hänen sydämnensä alkoi jyskyttää aivan kuuluvasti. Tämän oli Nick tehnyt.

Ja miksi? Häntä puistatti muistaessaan viimeistä keskusteluaan Nick'in kanssa Brethavessa. Nick oli alusta pitäen merkinnyt hänet, Murielin, omakseen, ja sanokoon tohtori Jim mitä hyvänsä, hän ei ollut luopunut päämäärästään. Nick'in tarkotus oli yhä saada hänet omakseen. Blaken oli hän jo voittanut. Nyt ei Murielilla enää ollut ketään auttajaa.

"Muriel, sinä olet niin omituisen näköinen. Mikä sinun on?" kysyi Olga astuessaan tämän huoneeseen.

Muriel kietoi kätensä Olgan vyötäisille.

"Ei mikään", sanoi hän. "Olga, hämmästytkö kovasti, jos kerron sinulle, etten aio mennä naimisiin kapteeni Grangen kanssa."

"En", sanoi Olga. "En ole koskaan luullutkaan, että niin kävisi. Enkä ole sitä toivonutkaan. Oi, Muriel, jospa tahtoisit sen sijaan mennä naimisiin Nick'in kanssa."

Muriel työnsi hänet kiivaasti luotaan.

"En koskaan!" huudahti hän. "En koskaan, koskaan. Suo anteeksi", jatkoi hän tyynemmin huomatessaan, miten loukkaantuneelta Olga näytti, "en tarkottanut mitään pahaa. Mutta älä enää milloinkaan puhu siitä, sillä se on aivan mahdotonta, Olgaseni."

Mutta Olga oli koko illan sangen hiljainen ja nukkumaan mennessään ei hänen "hyvää yötä" toivomuksensa Murielille ollut yhtä ystävällisen herttainen kuin tavallista.