XXXX.

Hänen valintansa.

Seuraavana päivänä oli hiukan tyynempää.

Daisy Musgraven huvilassa istui kalpeakasvoinen ja kärsivän näköinen nainen kirjottaen akkunan ääressä. Hänen edessään pöydällä oli avaamaton kirje, postimerkistä päättäen Intiasta lähtöisin. Vähän väliä nojasi hän päätään käteensä ja vaipui ajatuksiin ja aina havahtuessaan unelmistaan katsahti hän odottavasti ulos akkunasta.

Vihdoin näkyi alhaalla tiellä eräs mieshenkilö ja heti kirkastuivat naisen kasvot. Oven auetessa kääntyi hän katsomaan tulijaa.

"Tulithan sentään. Tiesin, että niin kävisi. Istu nyt ja odota hetkinen. Lopetan aivan heti."

Hän kirjotti nopeasti muutamia rivejä. Sen tehtyään kääntyi hän mieheen päin.

"Kirjotin Murielille. Hän ei tiedä minun olevan täällä ja minä selitin hänelle, ettei hänen maksa vaivaa tulla tänne, koska matkustan heti järjestettyäni tavarani. Anna sinä hänelle tämä kirje, kun tapaat hänet."

Mies ei ottanut kirjettä, jota nainen hänelle tarjosi. Hän oli niin kalpea ja rasittuneen näköinen.

"On parasta, että lähetät sen postitse."

Nainen nousi ylös ja katseli häntä tutkivasti.

"Mikä sinun on, Blake", kysyi hän.

Kun ei tämä vastannut, jatkoi hän:

"Tiedätkö, Blake, olen tehnyt itselleni lupauksen, että tämä hullutus nyt loppuisi. Olkaamme järkeviä. Eilen en jaksanut enää hillitä itseäni. Siihen oli syynä ajatus, että jo niin pian kadotan sinut. Kesä on nyt lopussa, Blake. Meidän täytyy alistua välttämättömyyteen", jatkoi hän syvään huoaten. "Sinä matkustat takaisin Intiaan, ja…"

Blake vaipui tuolille ja kätki kasvonsa käsiinsä.

Daisy meni hitain askelin hänen luokseen ja katseli häntä sanomattoman hellästi ja lempeästi. Sitten istuutui hän tuolin käsinojalle ja laski kätensä Blaken olalle.

"Poika raukkani, älä sure", sanoi hän. "Kyllä suru vähitellen lauhtuu. Saatpa nähdä, ettet jonkun ajan kuluttua enää ole näin onneton."

Blake tarttui hänen käteensä ja vei sen silmilleen.

"Daisy, olen purkanut kihlaukseni."

Daisy säpsähti. Polttava puna kohosi hänen kasvoilleen, mutta se haihtui pian ja hän kävi aivan kalpeaksi.

"Minkä tähden, rakas Blake?" kuiskasi hän.

Blake vastasi kohottamatta päätään.

"Nick Ratcliffe pakotti minut siihen."

"Pakottiko? Mitä tarkotat, Blake?"

"Hän oli nähnyt meidät eilen rannalla ja hänelle oli heti selvinnyt, etten minä ollut sopiva aviomies Murielille. Hän lähetti minulle kirjeen, jossa pyysi minua päivälliselle ja siellä saneli hän minulle ehtonsa."

"Mutta Blake, tämähän on naurettavaa. Miksi sinä suostuit?"

Sitä ei Grange tahtonut sanoa.

"En olisikaan tehnyt sitä", sanoi hän vältellen, "ellei Nick olisi luvannut ei enää milloinkaan etsivänsä Murielin seuraa. En usko, että Muriel lainkaan välittää siitä, vaikka jätänkin hänet. Pääasia on, että hän saa olla rauhassa Nick'in suhteen."

"Mitä kirjotit hänelle", kysyi Daisy.

"Sehän on samantekevää. En sanonut mitään syytä. Hän varmaankin pitänee minua aika roistona. Ja siinä hän on oikeassa, sillä sehän minä olenkin."

"Se ei ole totta, Blake", huudahti Daisy kiivaasti. "Sinä et ole mikään roisto."

Blake istui hiljaa pitäen Daisyn kättä omassaan.

Daisy aikoi nousta, mutta silloin kääntyi Blake äkkiä hänen puoleensa ja sulki hänet syliinsä.

"Daisy", kuiskasi hän kiihkeästi, "en voi elää ilman sinua. En voi! Olen kyllä koettanut. Oli sulaa järjettömyyttä erottaa meidät toisistamme. Sen täytyi päättyä täten. Minä olen nyt haaksirikkoinen raukka."

Daisyn huulet vetäytyivät hellään, mutta hieman ivalliseen hymyyn.

"Blake raukkani", sanoi hän, "sinä olet kuin muhkea alus vailla peräsintä, kaikkien tuulten ajelema."

"Ja sinäkin olet aina rakastanut minua enemmän kuin…" alkoi Blake.

Mutta Daisy pani kätensä hänen huulilleen.

"Hiljaa, ystäväni", sanoi hän. "Älä puhu siitä. Se koskee niin kipeästi meihin kumpaankin. On aivan turhaa nyt enää puhella siitä."

Hänen äänensä vapisi tuntuvasti. Blake katsoi häneen niin rukoilevasti, että Daisyn oli vaikea häntä vastustaa.

"Jos se on turhaa, niin käske minun poistua ja minä tottelen."

Daisy loi katseensa maahan.

"Minun täytyy, Blake", kuiskasi hän.

"Tee se siis."

Mutta Daisy ei voinutkaan. Hän kääntyi pois ja tuijotti eteensä.

Hetkisen odotti Blake kärsivällisesti. Sitten nousi hän äkkiä ylös.

"Menen takaisin hotelliin", sanoi hän. "Siellä odotan vastaustasi huomisaamuun asti. Jos tahdot, matkustan sitten heti yrittämättä tavata sinua. Mutta jos… jos päätät toisin" — hänen äänensä hiljeni kuiskaukseksi — "lähetän heti erohakemukseni. Ja, Daisy, sitten matkustamme toiseen maaosaan, jossa onni meitä odottaa."

Daisy luuli kuulevansa hänen sydämensä kiivaan sykinnän. Näin pitkälle oli siis tultu. Hänen täytyi nyt valita oikean ja väärän välillä. Ja hän tiesi miten tämä valinta tulisi päättymään.

Daisy tiesi sen jo ennenkuin Blake oli sulkenut oven jälkeensä. Hän tiesi sen kuunnellessaan hänen hiljeneviä askeleitaan, juostessaan akkunan luo nähdäkseen vielä vilahdukselta miehen, joka oli rakastanut häntä läpi elämänsä ja joka nyt vihdoin oli hänet voittanut…

Hitain askelin astui hän takaisin kirjotuspöytänsä ääreen. Kotvan aikaa katseli hän pöydällä olevaa avaamatonta kirjettä, otti sen sitten äkkiä käteensä ja repi sen pieniksi palasiksi.

Hetken kuluttua meni hän omaan huoneeseensa. Siellä avasi hän erään laatikon ja otti sieltä pienen nauravan lapsen valokuvan ja hiussuortuvan.

Hänen kasvonsa vavahtelivat pitäessään valokuvaa ja hiussuortuvaa kädessään. Ne olivat olleet hänen kalleimmat muistonsa. Hän suuteli niitä kiihkeästi, mutta ei vuodattanut ainoatakaan kyyneltä. Sitten meni hän takaisin arkihuoneeseen.

Kohennettuaan tulta viskasi hän aarteensa loimuaviin liekkeihin. Vielä tuskainen katse, sitten oli kaikki tuhkana. Hän oli tehnyt valintansa.