XI.

Ratsastusmatka.

Seuraavana yönä valvoi Muriel monta tuntia ajatellen moneen kertaan kohtaustaan Nick'in kanssa. Hänelle tuotti tavallaan helpotusta se seikka, että hänellä nyt oli jotakin odotettavaa, mutta hän ei voinut oikein unohtaa pelkäävänsä tuota miestä, joka väkivalloin oli estänyt hänet jakamasta isänsä kohtaloa.

Ihmetellen sitä, että oli niin pian suostunut ja uskotellen itselleen siten täyttävänsä isänsä tahdon, epäili hän, oliko tosiaan isä tuntenut ja ymmärtänyt täysin Nick Ratcliffen omituisen ilvehtivän luonteen.

Lopen väsyneenä nukkui hän vihdoin ja näki unta, että kotka tarttui häneen ja äärettömän nopeasti kuletti hänet pesäänsä vuorille.

Hänestä oli ihanaa siten lentää ilman halki ja hänen rintansa paisui ihastuksesta. Äkkiä herätti hänet unestaan hevosen kavioiden kopse ja iloinen laulava ääni.

Muriel naurahti itsekseen sen kuullessaan. Kaikki rauhattomat ajatukset olivat tipotiessään. Nick oli pyytänyt häntä ratsastamaan aikaisin aamulla ja oli nyt häntä noutamassa. Hän nousi ylös ja veti uutimet syrjään.

Nick istui hevosen selässä ja tervehti häntä raikuvin huudoin. Toinen satuloitu hevonen oli vieressä. Aurinko oli juuri nousemaisillaan vuoren huippujen takaa. Muriel kiiruhti pukeutumaan päästäkseen pian matkaan.

Ajatellessaan, mitä lady Basset mahtaisi sanoa, nauratti häntä taasen.

Murielin tullessa ulos tuli Nick jo häntä vastaan.

"Toivon, että pidit laulustani. Kiiruhdapas nyt! Me emme saa hukata aikaa. Nukuitko sinä?"

Muriel myönsi niin tehneensä.

"Ja uneksit minusta", jatkoi Nick. "Aivan kuten tuleekin."

Tyttö ei vastannut ja Nick purskahti nauruun kuin vallaton poikanen.

"Enkö sitä tietänyt? Nyt ratsulle! Minulla on makeisia muassani, joten ei sinun tarvitse kuolla nälkään. Joko olet valmis? Kas niin. Rakas lapseni, sinä olet vielä hirveän kevyt. Miksi et syö enemmän?"

"Olethan itsekin laiha kuin ruoho", vastasi Muriel harvinaisen reippaasti.

Nick kumartui hymyillen hänen puoleensa, otti hatun päästään ja suuteli hänen hameensa lievettä nöyrästi ja kunnioittavasti kuin orja.

Tuo suudelma sai jonkin kielen tytön sielussa väräjämään. Hänestä tuntui se niin ihmeelliseltä, mutta hän ei vielä voinut selittää sen merkitystä. Tuntiessaan poskiaan kuumottavan käänsi hän pois päänsä, jottei Nick näkisi hänen kasvojaan.

Oli ihmeen kaunis aamu. Metsä tuoksui ja ilma oli ihastuttava. He kannustivat hevosiaan ja nämä juoksivat tuulen nopeudella. Tämä oli tosiaan hauskin ratsastus, missä Muriel oli ollut mukana. Kun Nick sitten tahtoi pysähtyä lepäämään, vastusti hän sitä säihkyvin silmin ja punottavin poskin, mutta myöntyi sentään lopuksi.

Oli kyllä ihanaa istuakin ja katsella auringon valavan kultaista hohdettaan vuorenhuipuille. Murielin sydän löi kiivaasti muistaessaan unensa kotkaa, joka oli kiidättänyt hänet halki avaruuksien.

Hän katsahti Nick'iin, mutta tämä seisoi selin häneen pidellen hevostaan ja katsellen tasangolle päin. Mitähän hän mahtoi miettiä seisoessaan tuossa niin liikkumattomana kuin kuvapatsas? Yht'äkkiä valtasi Murielin tunne, että he olivat aivan yksin koko avarassa maailmassa.

"Minua paleltaa Nick", sanoi hän. "Emmekö jo jatka matkaa?"

Kääntymättä häneen ojensi Nick hänelle kätensä, mutta Muriel ei tahtonut tarttua siihen. Häntä pelotti taasen.

Kotvan hiljaisuuden perästä huokasi Nick syvään ja käänsi ratsunsa.

"Paleltaako sinua? Tule, ratsastakaamme Annandale'en. Meillähän on kyllin aikaa. Aion esittää sinut, Muriel, eräälle ystävättärelleni, Daisy Musgravelle. Oletko kuullut hänestä? Hän ja Blake Grange ovat serkkuja. Sinä tulet varmaankin pitämään hänestä."

Muriel sanoi kuulleensa kapteeni Grangen puhuvan hänestä ja nähneensä Daisyn miehen.

"Pidin hänestä", sanoi hän, "mutta hän näytti niin kovin nuorelta."

"Hänhän on miltei poikanen", vastasi Nick. "Hän on siviilivirkamies ja tekee työtä ahkeraan kuin hevonen. Mrs Musgrave on hyvin heikko. Hän ja hänen pieni poikansa lähetettiin tänne toipumaan. Luulen, että hänellä on heikko sydän ja mahdollisesti täytyy hänen palata kotiin Englantiin. Hän ei ota lainkaan osaa seuraelämään, mutta hän pyysi minua tuomaan sinut luokseen."

"Nick", sanoi Muriel epäröiden, "kerrotko sinä kaikille, että me olemme kihloissa?"

"Luonnollisesti. Miksikä en sitä tekisi?"

Muriel ei ilmottanut mitään syytä, mutta hän ei pitänyt siitä.

"Kerroin sen lady Bassetille eilen illalla", jatkoi Nick. "Eikö hän puhunut sinulle mitään?"

"Kyllä, hän suuteli minua ja sanoi olevansa iloinen", vastasi Muriel punaseksi karahtaen.

"Sepä ystävällisesti tehty", sanoi Nick katsahtaen häneen. "Lady Bassetilla on ihmeellinen kyky aina sanoa ja tehdä kuten sopiikin. Siksi me kaikki niin paljon hänestä pidämmekin."

Muriel ei vastannut. Hän ihmetteli itsekseen, mistä mahtoi johtua, ettei Nick Ratcliffe pitänyt lady Bassetista.

"Tietääkö mrs Musgrave sen myöskin?" kysyi hän.

"Hänelle kerroin sen ensimäiseksi. Mutta sinun ei tarvitse pelätä, että hän onnittelisi sinua samoin kuin lady Basset."

Muriel naurahti hermostuneesti. Hän olisi tahtonut vaihtaa puheenaihetta ja sanoa jotakin leikillistä, mutta hän oli niin hämillään, ettei löytänyt sanoja.

"Tahtoisin sanoa sinulle jotakin, Muriel", sanoi Nick ratsastaen lähemmä.

"Mitä?" kysyi Muriel ja katsoi pelästyneenä Nick'iin.

"Ei mitään vaarallista", vastasi tämä veitikkamaisen näköisenä. "Olisin äsken sen sanonut, mutta olin liian ujo. Katsohan, tahtoisin, että sinä pitäisit tätä sormusta sormessasi. Siihen on kirjotettu jotakin. Lue se kotona. Siinä on tervehdys minulta."

Hän ojensi Murielille silkkipaperiin käärityn sormuksen.

Muriel kalpeni.

"Nick, oletko sinä aivan varma?" änkytti hän.

"Mistä? Siitäkö mitä itse tahdon? Vai siitäkö mitä sinä tahdot?"

"Älä laske leikkiä", pyysi tyttö värisevällä äänellä.

"Laske leikkiä!" toisti Nick kiivaasti, mutta muutti heti puhetapaansa. "Ole levollinen, rakkaani", sanoi hän hymyillen. "Ota se. Olen aivan varma."

Muriel otti sormuksen, vaikkakin vastenmielisesti. Nick ei ollut sitä huomaavinaan.

"Älä katso sitä nyt", sanoi hän. "Pane se taskuusi ja sitten ratsastamme taasen täyttä vauhtia."

Veri palasi taasen Murielin poskiin ja hän sai jälleen uutta rohkeutta. Mutta siellä sisimmässä sopukassa asusti yhä tuo nimetön pelko, jota hän ei voinut ymmärtää eikä ajaa luotaan.