L.

Luostari Tibetissä.

Daisy ja Muriel eivät enää tämän jälkeen puhuneet keskenään näistä asioista. Se ei enää ollut tarpeen, sillä he ymmärsivät toisiaan ilman sanojakin.

Päivät kuluivat rauhaisasti ja melkeinpä hupaisastikin. Daisy alkoi vähitellen näyttää yhä terveemmältä ja reippaammalta. Hän olikin nyt paljon iloisempi ja toisinaan jo aivan ennallaan.

"Olette saanut vaimossani ihmeitä aikaan", sanoi Will eräänä päivänä Murielille ja vaikka tämä vakuuttikin, ettei Daisyn elpyminen sekä henkisesti että ruumiillisesti suinkaan ollut hänen ansiotaan, iloitsi hän tästä yhtä suuresti kuin Willkin.

Itse tunsi Muriel olevansa sanomattoman onnellinen, sillä uusi toivo oli alkanut sarastaa hänelle. Usein ajatteli hän, ettei hänellä oikeastaan ollut mitään syytä tähän iloonsa, mutta siitä huolimatta versoi onni hänen sydämessään.

Hän olisi kernaasti jäänyt tänne miten pitkäksi aikaa tahansa, mutta Daisy ei sitä sallinut.

Eräänä aamuna tuli Daisy hänen luokseen kuistille kirje kädessään.

"Rakas Muriel", sanoi hän, "sinun täytyy jo matkustaa. Lady Basset kirjoittaa minulle niin liikuttavasti kaikista niistä huvitilaisuuksista, joissa sinä et ole saanut olla mukana ja kehoittaa minua niin pian kuin mahdollista lähettämään sinut kotiin. Linnassa tulee piakkoin pidettäväksi loistavat juhlat, joihin rajah on kutsunut kaikki merkittävimmät henkilöt läheltä ja kaukaa. Ja lady Bassetin mielestä ei hänen suojattinsa suinkaan saa jäädä pois tästä suuremmoisesta tilaisuudesta. Ja minunkin mielestäni on parasta, että menet."

"Mutta miksi…?" kysyi Muriel kummastellen.

"En ole ajatellutkaan, että sinä saisit jäädä tänne sadekaudeksi", keskeytti Daisy hymyillen hänet. "Täten siirtyy matkasi vain viikon lähemmä. Näyttänee siltä, kuin tahtoisin minä siten päästä sinusta, mutta sinä kyllä tiedät, ettei niin ole asian laita. Minun tulee varmaankin sangen ikävä sinua, mutta en saa olla itsekäs. Minulla ei tosin ole samoja perussyitä kuin lady Bassetilla, mutta kyllä sentään toivon, että matkustat. Voithan sitten sadekauden lopulla taasen tulla meitä tervehtämään. Olisin niin iloinen, jos tulisit jouluksi meille, Muriel."

Kahden päivän perästä oli Muriel jo kotimatkalla. Will saattoi häntä jonkun matkaa, kunnes sir Reginald tuli häntä vastaan muutaman aseman päässä Chawalkkandista. Sanoessaan jäähyväisiä muistutti Will vielä Murielia, että tämä oli luvannut tulla heille lopulla vuotta.

Sir Reginald oli sangen ystävällinen häntä kohtaan ja selitti, että sekä hän että vaimonsa iloitsivat, saadessaan Murielin jälleen kotiin. Rauhattomuudet maassa jatkuivat yhä, joitakin ilkitöitä oli siellä täällä tehty, mutta ne eivät kuitenkaan olleet vakavampaa laatua. Lady Basset oli peloissaan, kertoi sir Reginald, mutta itse puolestaan ei tämä uskonut, että mikään todellinen vaara uhkaisi heitä alkuasukasten puolelta.

Lady Basset otti hänet vastaan erittäin rakastettavasta. Hän saattoi Murielin tämän huoneeseen.

"Nyt täytyy sinun oikein perinpohjin levätä, jotta jaksat tulla rajahin juhlaan ylihuomenna", sanoi hän. "Mr Bobby Praserkin on sitä järjestämässä ja hän sanoo siitä tulevan suuremmoisen ja loistavan. Ohimennen sanoen toivon, etteivät sinun osakkeesi sillä taholla olisi laskeneet poissaollessasi. Tiedäthän, että sinun onnesi on minulle sydämen asia. Ja tämähän olisi sitäpaitsi niin erinomaisen sopiva avioliitto sinulle. Eikä liene hauskaa jäädä vanhaksi piiaksikaan."

Sitten kysyi lady Basset, miten mrs Musgrave voi sekä oliko hän jo tointunut siitä sairaudesta, jonka serkkunsa kuolema hänelle aiheutti. Omasta puolestaan oli lady Basset aivan vakuutettu siitä, että he aina olivat rakastaneet toisiaan ja olivat siitä saaneet paljon kärsiä.

Näistä seikoista ei Muriel sanonut mitään tietävänsä. Lady Basset kysyi lopuksi, oliko Muriel kuullut viime uutisen kapteeni Ratcliffestä. Ehkä olivat Daisy Musgrave ja hänen miehensä siitä hänelle kertoneet.

"Millainen se uutinen on?"

Muriel teki parhaansa hillitäkseen itsensä. Hänet valtasi äkkiä ääretön pelontunne, mutta hän katsoi kuitenkin lady Bassetia suoraan silmiin.

"Luulin tosiaan sinun kuulleen sen", vastasi lady Basset. "Se on tosiaan vallan uskomatonta. Ja aivan peruuttamatonta. Mutta minusta onkin aina tuntunut siltä, että hän tekisi lopuksi jotakin ennen kuulumatonta, sillä hänessä oli tosiaan jotakin yliluonnollista, niin, miltei hirvittävää."

"Mutta mitä hänelle sitten onkaan tapahtunut?"

Muriel oli tukehtumaisillaan. Hänestä tuntui, kuin olisi raudankova käsi puristanut hänen sydäntään. Mutta siitä huolimatta istui hän tyynenä katsellen lady Bassetia kuin vanki kiusanhenkeään.

"Rakkaani, hän on mennyt Tiibetin buddalaisluostariin."

Hymyillen lausui lady Basset nämä sanat, jotka terävän miekan tavoin lävistivät Murielin sydämen, joskaan hän ei sitä millään tavoin osoittanut.

"Kuka sen kertoi?" kysyi hän vain lady Basset'in noustessa ylös poistuakseen huoneesta.

"En tiedä, kuka siitä ensin puhui. Olen kuullut sen useammalta henkilöltä."

Tämän sanottuaan poistui hän jättäen Murielin liikkumattomana tuijottamaan eteensä.

Tämä oli siis syynä hänen äänettömyyteensä, syynä siihen, ettei mitään vastausta tullut Murielin hänelle lähettämään tervehdykseen. Hän oli sen lähettänyt liian myöhään.

Taasen kuuli hän Nick'in äänen yhä uudelleen kiihkeästi toistavan:

"Koko ikänne olette te muistava, että teillä kerran oli valintavapaus, että rakastitte minua ja kuitenkin hylkäsitte minut."

Usein, ah, liiankin usein olivat nuo sanat kaikuneet hänen korvissaan, mutta koskaan eivät ne olleet tuottaneet hänelle tällaista tuskaa kuin tällä hetkellä, kun kaikki toivo jo oli mennyttä, kun hän täysin käsitti, miten olisi voinut olla ja mitkä äärettömät onnen mahdollisuudet hän oli työntänyt luotaan.