XXXVII.

Tohtorin vastaanottohuoneessa.

Tohtori Jim huomasi pian, että Murielia painoi jokin suru. Hän ei puhunut mitään tästä huomiostaan, mutta piti tyttöä tarkasti silmällä, eikä hän sen vuoksi hämmästynytkään, kun Muriel eräänä iltana tuli vastaanottohuoneeseen hänen istuessaan siellä työskentelemässä ja pyysi saada puhua hänen kanssaan.

"Puhuisin eräästä kirjeestä", sanoi hän. "Lady Bassetin sisar kirjottaa minulle matkustavansa Intiaan marraskuussa ja lupautuu ottamaan minut mukaansa. Hän kutsuu minua heti käymään luonaan kaupungissa."

"Entä sitten?" kysyi tohtori.

"En tahtoisi mennä hänen luokseen. Vai täytyykö minun noudattaa kutsua?"

"Ehkäpä se olisi teille edullista, mutta siihen te että tietenkään kiinnitä huomiota. Miksi ette tahtoisi mennä?"

"En pidä vieraista ihmisistä. Enkä sitäpaitsi tiedä, mitä suunnitelmia Daisyllä mahtanee olla. Ajattelin, että matkustaisimme yhdessä."

"Ei teillä ole mitään syytä seurata Daisyn päähänpistoja. Hänen mielensähän on niin vaihteleva. Nick on ainoa, joka mahdollisesti saisi hänet tekemään jonkin varman päätöksen. Ja sitä hän kenties yrittäneekin, niin ainakin luulen."

"Tarkotatteko, että Nick matkustaisi Daisyn kanssa?" Murielin äänessä oli sangen surullinen sävy.

"Niin, miksikä ei?" kysyi tohtori.

"En tiedä. En ole koskaan ajatellut sitä", vastasi Muriel hiljaa. "Ehkä on sentään parasta, että menen mrs Langdalen luo", jatkoi hän hetken perästä.

"Niinpä kyllä, sen minäkin tekisin teidän sijassanne. Komea sulhasenne ei varmaankaan mielellään suostuisi odottamaan teitä kovin kauan."

"Ah, siitä hän ei lainkaan välittäisi", sanoi Muriel hieman katkerasti. "Häneen ei mikään vaikuta."

"Entä te itse? Onko teillekin samantekevää, milloin häät vietetään?"

Muriel punastui korviaan myöten ja oli hetkisen vaiti. Mutta sitten suoristihe hän itsensä ja katsoi rohkeasti tohtori Jimmiin.

"Te varmaankin halveksitte minua", sanoi hän vapisevalla äänellä, "mutta en voi auttaa sitä. Minä… minä en tahdo matkustaa Intiaan. En tahdo mennä naimisiin."

Ja samassa purskahti hän itkuun. Vihdoinkin oli se sanottu. Kauan oli hän sitä salannut, mutta nyt se pakosta purkautui esille.

"Siitä asti kun isä kuoli, olen aina tehnyt vain erehdyksiä", nyyhki hän.

"Sitenhän meille kaikille käy, kun alamme toimia omin päin, lapsi rukkani", sanoi tohtori Jim lyhyeen tapaansa.

"On niin vaikea tietää, mitä tulisi tehdä."

"Onko? Luulin, että olitte jo jättänyt kaiken horjuvaisuuden. Jos olette aivan varma siitä, että ette rakasta Grangea, niin on aivan helppo huomata, mitä velvollisuutenne vaatii teidän tekemään."

"Asia ei ole niin yksinkertainen kuin luulette", vastasi Muriel hiljaa. "Nähkääs, kumpikaan emme rakastaneet toistamme…"

"Miksi siis kihlauduitte hänen kanssaan", kysyi tohtori vakavasti.

Muriel empi hetken.

"Blake tiesi syyn", sanoi hän vihdoin hiljaa. "Samasta syystä hän juuri tarjosi minulle kätensä."

"Onko sama syy olemassa vieläkin?"

"On", vastasi tyttö katse maahan luotuna.

"Häpeättekö sitä?"

Muriel oli vaiti ja tohtori rypisti tuuheita kulmakarvojaan.

"Ettekö tahdo kertoa sitä minulle?" kysyi hän vihdoin.

"Te… luulen, että te tiedätte sen."

"Kaikki tietoni tässä suhteessa rajottuvat siihen, että tunnen henkilön, joka ilolla uhraisi kaikkensa teidän hyväksenne ja ettei teillä ole suurempaa syytä pelätä hänen vainoaan kuin kuun ukonkaan."

Muriel ei vastannut. Hän istui aivan hiljaa pyöritellen kihlasormustaan.

"Todistaakseni sen", jatkoi tohtori Jim, "kerron teille jotakin, jota varmaankaan ette tiedä ja jonka aihetta minäkään en pitkin aikoin ymmärtänyt. Hän on jo uhrannut enemmän kuin yleensä kukaan uhraisi niin epävarman asian puolesta. Hänen tarkotuksensa ei suinkaan alkuaan ollut seurata teitä tänne Englantiin. Hän ponnistelihe tuota haluaan vastaan niin kovin, että se oli vähällä viedä hänen henkensä. Seurauksen kyllä tiedätte. Hänen täytyi vihdoin tulla, mutta kalliisti sai hän maksaa tuon mielettömyytensä."

Muriel hypähti ylös katsoen tohtoriin niin epätoivoisin katsein, että tämä ymmärsi jo sanoneensa kylliksi.

"Mitä sanottekaan?" huudahti tyttö vapisevalla äänellä. "Tarkotatteko te että… että hän teki sen… minun tähteni?"

"Niin, se oli kyllä liiankin suuri uhraus tuollaisista tunnesyistä, eikö totta? Toivokaamme siis, että hän toisin osottaa menettelevänsä järkevämmin tällaisissa tapauksissa."

Hän katsoi hymyillen Murieliin, mutta tämä käänsi kasvonsa pois. Tohtori näki vain hänen huuliensa värähtelevän.

"En kertonut tätä teille saattaakseni teidät onnettomaksi", sanoi hän, "vaan siksi, ettette enää pelkäisi."

Hän seurasi tyttöä ovelle.

"Luvatkaa minulle, että ette valvo ja mietiskele ensi yönä, vaan kiltisti nukutte heti vuoteeseen päästyänne."

Muriel nyökäytti päätään.

"Hyvää yötä", kuiskasi hän.

Asettuessaan jälleen kirjotuspöytänsä ääreen hymyili tohtori Jim itsekseen.

"Nick, poikaseni", sanoi hän kastaessaan kynäänsä mustetolppaan, "tyttö ei ensi yönä valvo sinun tähtesi, mutta hän itkee itsensä uneen sinun onnettomuuttasi säälien. Ja ennenkuin viikko on vierinyt, ennustan minä rakkauden nousseen kauniille ovelle hänen sydämessään."