XXXVI.

Eräs totuus.

Kun taudin käännekohta oli ohitse, parani Olga nopeasti.

Daisy kirjotti, ettei voinut vielä vähiin aikoihin palata, jos vain Muriel tulisi toimeen ilman häntä. Ja Blake oli Skotlannissa. Hän kirjotti harvoin, ja vaikka loma jo pian oli lopussa, ei hän maininnut mitään takaisintulostaan.

Enimmäkseen oleskeli Muriel Olgan huoneessa sekä, milloin ei tyttönen häntä tarvinnut, tohtori Jimmin seurassa. Nick'in tapasi hän harvoin. He eivät koskaan olleet kahdenkesken ja Muriel oli huomaavinaan Nick'in käytöksen häntä kohtaan muuttuneen. Nyttemmin oli tämä aina ystävällinen, mutta ei koskaan tuttavallinen. Nick ei enää etsinyt hänen seuraansa, mutta ei karttanutkaan sitä, eikä hän enää koskaan viitannut heidän entisiin väleihinsä. Muriel alkoi jo vähitellen, uskoa Olgan erehtyneen sekä arveli, että tuo Nick'in epätoivon puuska, josta Olga oli kertonut, oli johtunut aivan toisista syistä.

Täten kului kuusi viikkoa. Niihin aikoihin palasi mrs Ratcliffe poikineen Schweizistä ja tohtori Jim päätti, kun jo tartunnan vaarakin oli ohi, viedä Olgankin kotiin. Yksissä tuumin Olgan kanssa koetti tohtori taivuttaa Murielin tulemaan heidän luokseen Wecriin, kunnes Daisy palaisi ystäviensä luota.

Päivää ennen lähtöä Redlandista meni Muriel huvilaan järjestämään tavaroitaan ja paluumatkalla poikkesi hän meren rannalle.

Tämä tapahtui eräänä aurinkoisena päivänä syyskuun puolivälissä. Meri kimmelsi peilikirkkaana ja Murielista tuntui sangen ikävältä lähteä tästä pienestä kylpylästä, jossa hän kaikesta huolimatta oli viettänyt hauskojakin päiviä.

Muutaman viikon perästä olisi kaikki muuttunut, sillä silloin valmistelisi hän jo kuumeisin kiirein läheneviä häitään. Ja sitten matkustaisi hän takaisin Intiaan, jossa heidät vihittäisiin lady Bassetin armollisesti ottaessa hänet siipiensä suojaan.

Muriel tunsi yht'äkkiä omituista pelkoa kuvitellessaan täten läheistä tulevaisuuttaan ja hän olisi tahtonut siirtää tuon kaiken paljo tuonnemmaksi. Hänen kesänsä täällä rakkaassa Englannissa oli ollut niin lyhyt. Kunpa hän vielä olisi saanut olla täällä edes yhden vuoden!

Samassa kuuli hän askeleita takanaan ja kääntyi katsomaan. Tulija oli Nick ja Muriel tervehti häntä iloisesti.

"Sanon jäähyväiset merelle", sanoi hän. "Tänne en palanne enää milloinkaan."

"Ettekö edes tervehtimään minua"? kysyi Nick piirrellen kepillään hiekkaan.

"Aiotteko te siis asettua tänne asumaan?"

"Luultavasti, jahka menen naimisiin."

"Menettekö naimisiin?" huudahti Muriel tahtomattaan.

Nick katsoi häneen tarkotuksellisesti hymyillen.

"Niin, mitä arvelette, sovinko minä mielestänne yksineläjäksi?"

Muriel tunsi sydämensä kevenevän.

"Minäpä käyn tuolta poimimassa vähän meriruohoja Olgalle. Viitsittekö odottaa?" jatkoi Nick.

"Enkö saa auttaa teitä?"

"Ette", sanoi hän vakaasti. "Te olette varmaankin kovin väsynyt. Istukaa tähän auringonpaisteeseen. Tulen aivan heti."

Nick eteni muutaman, pysähtyi sitten ja yritti sytyttää savuketta. Tämä epäonnistui kuitenkin kahdesti ja Muriel hypähti kiivaasti ylös.

"Miksi ette pyydä minua auttamaan?"

Nick loi häneen omituisen katseen.

"Ehkä en tahdo teidän apuanne", sanoi hän ärtyneesti.

Muriel sieppasi häneltä tulitikkulaatikon.

"Älkää olko noin pöyhkeä. Miksi en minä saisi auttaa teitä?"

Hän raapasi tulen ja ojensi palavan tikun Nick'ille, tämä ei huolinut siitä. Sen sijaan tarttui hän lujasti tytön ranteeseen, kumartui tulta kohti ja sytytti savukkeensa.

Muriel ei katsonut häneen, mutta tunsi kuitenkin itsessään Nick'in tutkivan katseen ja punastui hiusrajaan asti.

Vihdoin päästi Nick hänen kätensä.

"Saanko minäkin kunnian tanssia häissänne?" kysyi hän äkkiä.

"Miksikä ei, jos teitä huvittaa", vastasi Muriel hiljaa.

"Tulisin vaikka maailman toiselta ääreltä, jos niin olisi, saadakseni nähdä teidät onnellisena", sanoi Nick.

Muriel hämmentyi yhä enemmän.

"Olette kovin ystävällinen."

"Olenko?" kysyi Nick hieman ivallisesti. "Sitäpä ette ole milloinkaan minusta sanonut."

Muriel oli vaiti. Nick oli oikeassa, hän oli tosiaan äärettömän väsynyt, niin väsynyt, että hän oli vähällä purskahtaa itkuun pelkästä jännityksestä.

"Istukaa hetkeksi", sanoi Nick iloisesti. "Tulen jo toimeen yksinkin."

Mistä mahtoikaan johtua, että koko maailma tuntui niin kylmältä ja vieraalta näin kauniina päivänä. Muriel istuutui rantakivelle ja alkoi piirrellä hiekkaan Nick'in kepillä. Nick kuului hyräilevän itsekseen jotakin iloista säveltä. Olikohan hän tosiaankin noin iloinen ja hyvätuulinen? Vai koettiko hän vain ottaa kaiken noin kevyesti? Muriel toivoi hartaasti, että Nick edes kerran näyttäisi hänelle oikean luonteensa, antaisi hänen nähdä, mitä ajatuksia tuon omituisen naamarin takana piili…

Ja taasen johtui hänen mieleensä lähenevät häät. Aamulla oli hän saanut kirjeen Blakelta. Hän ja Daisy olivat yhdessä käyneet eräiden tuttavien luona, mutta nyt oli hän, Blake, paluumatkalla kaupunkiin. Noin kahden viikon kuluttua aikoi hän matkustaa, mutta sanoi sitä ennen tulevansa jäähyväisille morsiamensa luo. Häistä ei hän maininnut mitään, sanoi vain, että sitten yhdessä päättäisivät asioistaan.

Kirjeessä oli niin omituisen kylmä sävy. Hellyyttä hän ei tosin Blakelta vaatinutkaan, mutta juuri se, ettei hän olisi toivonut Blakella olevankaan mitään kiihkeämpiä tunteita, se teki hänet niin alakuloiseksi. Ajatus, että hän saisi Blaken kanssa jakaa elämän ilot ja surut, ei tuntunut hänestä lainkaan houkuttelevalta. Syvä huokaus kohosi hänen rinnastaan. Elämä oli niin sanomattoman yksitoikkoista ja ikävää — toisinaan taasen niin hirveätä, julmaa…

"Sanonko teille, mistä se johtuu?" sanoi Nick samassa.

Muriel säpsähti. Kääntyessään ääntä kohti näki hän Nick'in seisovan takanaan kallioon nojaten.

"Suokaa anteeksi, että säikytin", sanoi hän. "Teidän pitäisi jo oikeastaan tuntea minun tapani. Joka tapauksessa ei teillä ole mitään pelättävää, sillä olemmehan nyt ystäviä!"

"Uskonpa itsekin toisinaan olevani sangen lapsekas ja typerä!" huudahti Muriel.

Nick nyökäytti päätään. Murielin huudahdus ei häntä ihmetyttänyt.

"Olen jo kauan tuuminut, että vähitellen itsekin sen huomaisitte", sanoi hän.

Muriel nauroi vasten tahtoaan.

"Tuo ei juuri kuulosta lohduttavalta."

"En voisikaan lohduttaa teitä siinä surussanne. Hyvän neuvon tosin voisin antaa teille, jos tahtoisitte, mutta luulen, että te ette sitä kuitenkaan seuraisi."

"Ei, älkää sanoko sitä. Se olisi vielä pahempi."

Hänen äänensä vapisi. Hän tiesi liikkuvansa vaarallisella pohjalla, mutta hänet valtasi vastustamaton halu mennä vielä pitemmälle, saada nähdä tuo omituinen mies ilman ainaista, tutkimatonta naamariaan, vaikkapa vain lyhyen hetkisen.

"Älkäämme puhuko minusta", sanoi hän. "Kertokaa minulle jotakin omista suunnitelmistanne."

Nick katsahti häneen.

"Olen ajatellut tulla häihinne. Sen pitemmälti en ole vielä tulevaisuuttani suunnitellut."

Muriel teki kärsimättömän eleen.

"Ettekö koskaan ajattele tulevaisuuttanne?"

"En teidän läheisyydessänne", vastasi Nick nauraen. "Silloin ajattelen vain teitä, enkä mitään muuta. Ettekö sitä tiennyt?"

Muriel käänsi katseensa toisaanne. Kiusaisiko Nick häntä tahallaan? Vai eikö hän huomannut, että Muriel tarkotti totta?

Hetken hiljaisuuden perästä katsahti Muriel taasen Nick'iin ja kysyi vakavasti:

"Miksi te aina kohtelette minua tuolla tavoin? Miksi ette koskaan ole rehellinen minua kohtaan?"

"Lapsi kulta", vastasi Nick yhtä vakavana, "miten voitte odottaakaan, että minä olisin rehellinen teitä kohtaan, kun ette itsekään ole sitä itsenne suhteen?"

"Mitä sillä tarkotatte?"

"Tahdotteko tosiaan, että sanon sen?"

"Tahdon", vastasi Muriel kiivaasti.

Entinen pelko oli taasen vallata hänet, mutta hän ponnistelihe kaikin voimin sitä vastaan. Nyt tai ei koskaan selitettäisiin tämä arvoitus. Totuuden tahtoi hän tietää, maksoi mitä maksoi.

"Tarkotan, että pelaatte epärehellistä peliä, vaikka ette tahdo sitä itsellenne myöntää", sanoi Nick. "Olette astuneet väärälle tielle, siinä koko asia. Sentähden olette niin onneton. Mies, jonka kanssa menette naimisiin, ei ole oikea ja sen te kyllä tiedätte."

Muriel ei voinut vastata mitään. Hän seisoi katse alasluotuna ja piirteli kepillä kuvioita hiekkaan.

"Ja nyt", jatkoi Nick, "sanon teille, miksi sen teette."

Tyttö säpsähti ja katsoi häneen kuumeisin katsein.

"Ei. Älkää tehkö sitä. En tahdo sitä kuulla."

Nick kohautti olkapäitään.

"Niin, tiesin kyllä, ettette uskaltaisi katsoa totuutta suoraan silmiin. Onhan helpompaa vain jatkaa tuota itsensä pettämistä."

"Puhukaa siis", sanoi Muriel ylpeästi. "Sanokaa mitä tahdotte, mutta älkää luulko, että minä ymmärrän teidän olevan oikeassa."

Ivanhymy väikkyi Nick'in huulilla.

"Sitä en suinkaan odottanutkaan", sanoi hän. "Te kuolisitte mieluummin, kuin sen myöntäisitte. Läpi elämänne olette te valmis jatkamaan petollista menettelyänne itseänne, Grangea ja minua kohtaan, sillä te ette voi voittaa tuota ylpeyttänne, joka sai teidät hylkäämään minut Simlassa. Silloin en teitä niin suuresti moittinut, sillä tehän olitte siihen aikaan vielä lapsi. Te ette sitä silloin ymmärtänyt. Mutta teillä ei ole enää sitä puolustusta. Nyt olette nainen ja tunnette, millaista rakkaus on. Ette kutsu sitä tunnetta oikealla nimellä, mutta se on kuitenkin sisimmässänne."

Nick oli kotvan vaiti tarkaten Murielin pelästynyttä ilmettä.

"Ette tiedä, mitä sanotte", änkytti tyttö tuskin kuuluvasti.

"Niin, juuri tuolla tavoin te petätte itseänne halki elämänne", huudahti Nick kiihkeästi. "Mutta se ei teitä auta, tunne, joka nyt juuri pyrkii päivänvaloon sisimmästänne, sama tunne, joka pakotti teidät turvautumaan Grangeen, ei kuole milloinkaan. Siksi olette niin onneton. Tehkää sille mitä tahdotte, salatkaa se, polkekaa sitä, naurakaa sille, se ei tukahdu sittenkään. Koko ikänne", jatkoi hän vapisevalla äänellä, "koko ikänne olette te muistava, että valinta oli kerran teidän vallassanne, että rakastitte minua ja sittenkin hylkäsitte minut."

Muriel katsoi häneen kauhistuneena, kuin olisi maa hänen edessään auennut. Mitä hän sanoikaan? Hän oli yhdellä tempauksella vetäissyt pois verhon hänen silmiltään. Mutta miten kankea olikaan tuo näky?

Hetki hetkeltä odotti hän näkevänsä Nick'in kasvoilla tuon hirvittävän ilmeen, jonka hän vielä niin hyvin muisti. Mutta sitten hän ymmärsi, että Nick oli aivan tyyni. Taisteluvaatimus oli nyt lausuttu, mutta ellei hän, Muriel, ottaisi sitä vastaan, ei Nick'ään voisi jatkaa taistelua. Ja Muriel tiesi hyvin, kumpi siinä taistelussa voittaisi.

Jännittäen tahdonvoimansa koetti hän katsoa Nick'ia silmiin. Nick'in katse poltti häntä, mutta hän tahtoi voittaa pelkonsa. Ei hetkeäkään saisi tuo mies uskoa, että hänen luonnottomat sanansa olivat loukanneet häntä. Jälkeenpäin saisi tulla mitä tahansa, mutta nyt ei saanut näyttää siltä, kuin olisi hän pitänyt Nick'in sanoja totisina.

Muriel yritti hymyillä, mutta yritys ei lainkaan onnistunut.

"Minun mielestäni ette enää ole niin nerokas kuin muinoin", sanoi hän vapisevin huulin, "vaikka täytyneekin myöntää, että te toisinaan olette sangen lystikäs. Blake sanoi kerran, että teillä on samallaiset silmät kuin käärmeenlumoojalla. Lieköhän siinä perää? Joka tapauksessa en ainakaan minä ole koskaan tuntenut niiden tenhovoimaa."

Hän vaikeni äkkiä pelästyneenä. Nick näytti niin omituisen jäykältä. Ymmärsiköhän hän, ettei Murielin tarkotus suinkaan ollut häntä uhmata — että hän vain ei aikonut antautua taisteluun?

Hetkisen jyskytti hänen sydämensä aivan kuuluvasti, mutta sitten pääsi häneltä helpotuksen huokaus. Niin, Nick ymmärsi sen. Hänellä ei siis ollut mitään pelättävää.

Nick peitti äkkiä silmänsä kädellään ja käänsihe pois.

"En ole koskaan koettanut voittaa teitä", sanoi hän omituisen kaiuttomalla ja epäselvällä äänellä. "Olen vain — rakastanut teitä."

Taasen oli aivan hiljaista. Hitain askelin poistui Nick hänen luotaan.

Muriel tuijotti hänen jälkeensä, mutta ei uskaltanut huutaa häntä takaisin.