V. AMERIKASSA. MATKAN SYYT JA TARKOITUS.

Paremmin palvellakseen aatteitansa, tahtoi Fredrika Bremer katsella elämän moninaisuutta laajemmalta. Hän ei tyytynyt istumaan kammarissansa ja sieltä levittämään oman mielikuvastimensa luomia, hän tahtoi omin silmin olevasta elämästä etsiä kaavoja. Kuta enemmän hän kirjoitti, sitä kalliimmaksi rupesi hän arvostelemaan sitä perustusta työllensä ja vaikutuksellensa, jonka kirjailija taitaa voittaa tarkalla ja uskollisella huomaamisella, miten ihmiselämä eri kansoissa on muodostunut todellisuudessa. Kirjojen tarjoomissa kertomuksissa ja kuvauksissa ei ollut hänelle kylläksi, hän tahtoi itse astua keskelle ihmiselämän piiriä, ottamaan suoranaisesti vastaan niitä vaikutuksia, joita elämä eri muodoissaan saattaa sydämeen painaa. Aikaisin kehittynyt silmä huomaamaan ja tarkastamaan oli nuoruudesta saakka saattanut hänen eteensä ristiriidat, väärät ja surkeat kohdat maailmassa. Hän oli nähnyt sanomattomain kärsimysten ja onnettomuuksien käyvän säälimättöminä hävittäjinä elämän tiellä; hän oli nähnyt kovuutta luonnossa ja ihmisissä, väkevämpäin väkivaltaa, heikompain sortamista, syyttömien vangitsemista, — ihmiskunnan erehdyksiä ja väärintekoja kaikkialla. Tämä oli kolkkona voimana uhannut hänen luottamustansa hyvään ja kaikkivaltiaasen Jumalaan, voimatta kuitenkaan häneltä paremmuuden toivoa pois riistää. Kokemukset elämän katkerista epäsoinnuista, sen pimeydestä ja luotujen huokauksista johdattivat häntä tutkimaan Kristuksen elämänvaikutusta, jossa hän toivoi löytävänsä takeet siitä, että maailman kärsimykset kerta olisivat poistettuina. Sillä ellei hän sellaisia takeita löytäisi, olisi hänen mahdotonta rakastaa Jumalaa, mahdotonta käsittää olemuksen suuria arvoituksia. "Sieluni rauhalle, maailmankatsannolleni on välttämätöntä, että kaikkivaltias myös on kaikkihyvä", kirjoittaa hän, ja ainoastaan Kristuksen opissa ja personassa voipi hän Jumalan tavata sellaisena.

Senvuoksi hän tämän opin käsittääpikin korkeimmaksi, kehittyneimmäksi kaikista uskonnoista. Mutta jokaiselle esikristilliselle uskonmuodolle myöntää hän sen ohessa arvoa ja merkitystä siinä määrässä, kuin kukin niistä on opissansa ja vaikutuksessansa esiintynyt hyvän ja armollisen kaikkivallan ilmoittajana ja käskyläisenä sekä korkeimman totuuden kannattajana. Siinä supistuneessa muodossa, kuin kristinoppi ilmaantui valtiokirkossa, tuntui se Fredrika Bremerille liian ahtaalta. Sillä valtiokirkko ei totuuden tuntemisen palavalle halulle sallinut sitä vapautta tutkimiseen ja arvostelemiseen, joka sille on välttämätön. Protestanttinen kirkko niinmuodoin hänestä ei vastannut protestanttisuuden aatetta. Se on ainoaksi ohjeekseen julistanut Jumalan sanan Raamatussa, mutta se on ottanut itsellensä etuoikeuden yksin laatia sille selityksen, johon jokaisen kirkon jäsenen täytyy yhtyä ja jota hänen pitää tunnustaa. Fredrikaa ei tällainen kirkko voinut tyydyttää; koko sielullansa etsi hän semmoista uskonnollista tunnustusta, jota yleisyydessään koko sivistynyt maailma voisi käsittää ja omata — "niinkuin aurinkoa ja evankeliumia." Niin yleinen ja kaikille valaiseva kuin aurinko ja evankeliumi, niin yleinen oli kirkko oleva. Se ei saa luotansa lykkiä korkeampia tieteellisiä kysymyksiä, vaan suojella ja pyhittää niitä, eikä sulkea oveansa asioilta, jotka tosi-yleisen kirkon alalle kuuluvat. "Kirkko johon minä luotan, jota etsin ja jossa sieluni sisimmän elämänsä on jo löytänytkin, on sellainen kirkko, jossa dogmilliset ja muodolliset erilaisuudet eivät toisistaan eroita niitä, joita sama korkein rakkaus yhdistää", kuuluvat hänen sanansa. "Minun kirkkoni on se, jonka ylikuorissa Fénélon, Channing, François de Sales ja Herman Francke, Hildebrand ja Luther, Washington ja Vinet, pyhä Brigitta ja Florence Nightingale taitavat yhdessä rukoilla ja veisata kiitosvirsiä; niin, jonka avaroista temppeleistä ei suljeta ketään, joka totisesti on etsinyt ja rakastanut korkeinta hyvää; oli hän sitten Lao-tsen, Zoroaster, Buddha, Sokrates tahi Spinoza." Tällainen se kirkko oli oleva, jolle Fredrika tulevaisuutta toivoi. Mutta taisiko hän maailman kansoissa löytää perustusta tälle toivollensa? Olivatko olot ja oireet tavallisen elämän kehityksessä semmoisia, että niistä taitaisi moinen yleiskirkko kerta nousta? Tyydyttävää vastausta siihen ei ollut hän vielä löytänyt omassa, eikä naapurimaissaan; taitaisiko uuden mantereen kansa sen hänelle antaa?

Fredrika Bremer kysyi itseltänsä, eikö maa ja valtio, joka seitsemän vuosikymmenen ajalla oli jatkanut aineellista ja henkistä kehitystään inhimillisen vapauden ja itsenäisyyden perustalla, taitaisi hänelle, vanhan mantereen lapselle, osottaa paljon, joka täydentäisi hänen toiveitansa onnellisemmasta tulevaisuudesta eri kansankerroksille ihmiskunnassa? Hän ajatteli että olisi paljon nähtävää ja opittavaa kansassa, joka yhteiskunnallisen ja valtiollisen järjestyksen perussäännöksi oli julistanut kaikille ihmisille, ilman eroitusta, sortamattoman oikeuden vapaasti etsiä onneansa. Tällä perustuksella oli yleinen tapa ja katsantokanta nuoressa yhteiskunnassa tuolla puolen valtamerta kasvanut ja kehittynyt toisellaiseksi kuin meillä. Tälle perustukselle Amerikan kansa oli rakentanut menestyksensä. Vapauden aate oli tässä kansassa niin luja, että se on voinut täydellisemmin kuin muualla missään itsensä toteuttaa uskonnossa, valtiomuodossa ja yhteiskunnallisessa järjestyksessä. Syytä siis kyllä vanhan mantereen asukkaalle mennä etsimään ja tutkimaan tuota salaisuutta, joka Amerikan kansan on niin onnelliseksi ja tyytyväiseksi tehnyt. Ja syytä vielä suuremmasti kirjailijalle ja ihmisystävälle semmoiselle kuin Fredrika Bremer, jolle vakuutus uudistetusta tulevaisuudesta ihmiskunnalle oli ensimäisenä elinehtona.

Jo kauan oli Fredrika puhunut omaisillensa matkatuumastaan, mutta näihin saakka heidän oli onnistunut estää häntä aikeitaan käytäntöön panemasta. Eihän ollut sopiva, eikä edes mahdollista yksinäisen vaimo-ihmisen lähteä matkustamaan satoja penikulmia yli maiden ja merten. Yksin kulkea rautateillä, ventovieraissa maissa, matkustaa ja asua päiviä ja viikkoja laivoilla, siirtyä paikasta paikkaan, yötellä ja asua ravintoloissa, sanalla sanoen: liikkua kaikkialla, nähden ja kuullen kaikkea, ja kaikkea kokea, semmoinen ajatus heitä kovasti loukkasi alussa. Mutta kun Fredrika ei taipunut äitinsä ja sisarensa epäyksiin, lakkasivat he kieltämästä häntä, ja jonkinmoista lepytystä tuotti heille Fredrikan tekemä lupaus kirjoittaa sisarellensa Agathalle matkakirjeitä kaikista, mitä hän matkallansa huomattavaa löytää ja kokee — lupaus, jonka kirjailija uskollisesti piti ja jonka seurauksena oli hänen sittemmin julkaisemansa lavea, kolmi-osainen matkakertomuksensa "Hemmen i nya Verlden" (Uuden mantereen kodit). Tässä teoksessa on kirjailija suuren taulun puitteihin koonnut huomionsa ja ajatuksensa inhimillisen elämän oloista ja tavoista uudella mantereella, ja samaa teosta on osaksi käytetty lähteenä seuraaville, kirjailijan sanottua matkustusta koskeville piirteille.

Omaistensa ja ystäväinsä onnentoivotusten seuraamana jätti Fredrika Tukholman syksyllä vuonna 1849. Poikettuansa Köpenhaminassa luonnontukija ja filosofi H.C. Örsted'in luona, yksi niitä harvoja ystäviä, jotka kehoituksillaan olivat hänen rohkeaa matkatuumaansa kannattaneet — sekä Lontoossa useampain kirjallisten heimolaisien luona, nousi hän laivaan Liverpoolissa, kääntäen samassa mielensä ja kaiken huomionsa uutta maailmaa kohti, jonka ihmisiä ja tapoja hän nyt meni oppimaan.