"FADER OCH D0TTER."

Roomassa ollessaan valmisti Fredrika Bremer viimeisen romaninsa, "Fader och dotter" (Isä ja tytär) joka tuli painosta v. 1858. Tekijä oli valmistanut kirjan alkulauseella, jossa hän sanoo:

"Olen väsynyt tuohon vanhaan veisuun rakastavien huokauksista, toiveista, tuskista, riidoista, sovuista, riemuista ja autuudesta, taikka epätoivoista; olen väsynyt kirjoittamaan siitä asiasta, juurikuin ei elämässä olisi ainoatakaan muuta kauniimpaa ja korkeampaa kuvattavaa. Onhan se totta kyllä kaunis salaperäisessä maaperässään tuo lemmen säteilevä kukkanen, kun se ihmeen lailla ihmisien sydämessä puhkeaa ja houkuttelee heitä täällä maan päällä matkimaan Adamin ja Evan lyhyttä paradisillista lemmentarinaa. Mutta sitä on kiitetty ja kaunistettu enemmän kuin se ansaitsee. Sen ihaninta elinkautta kestää ainoastaan muutamia hetkiä elämässä, korkeintaan jonkun auringonkukin ajan. Useimpien ihmisten elämässä se ei ole pääasiana, ja se mikä syvimmällä määrää heidän onnensa taikka onnettomuutensa, ei se tule siitä yksistään." Jo kertomuksen nimilehdestä ja näistä sanoista selvenee, että kirjan pääsisältönä ilmaantuu jotain muuta kuin rakkaus tavallisena sukurakkautena käsitettynä. Se kuvaa ihmiselämää, jossa tämä suhde alistuu muiden korkeain taipumusten ja kutsumusten alle, tässä itsensä kieltävän tyttärellisen rakkauden alle. Kuvauksessa tulee ilmi, että luonto voipi ihmistä käyttää ja hänen sieluansa ja sydäntänsä tyydyttää muullakin tavalla kuin aviollisella onnella. Luonto on rikas, se tallettaa kalliita helmiä kaikkialla povessaan, ja niin ei tarvitse kenenkään jäädä ilman.

Rosa, kertomuksen päähenkilö, on aikaiseen kadottanut äitinsä ja saapi kasvatuksensa ja opetuksensa yksinomaan isältänsä. Oppinut lehtori Norrby on tirehtöri Falk'in, Herthan isän, suora vastakohta. Hän ei ole niitä miehiä, joiden mielestä korkea, jalostuttava oppi ja tieto voipi olla turha ja haitallinen toiselle ihmiselle, jos se kerta on hyödyllinen toiselle. Mistä hän itse on löytänyt sisällystä ja iloa elämällensä, siitä tahtoo hän tyttärellensäkin tarjota. Onhan heidän ruumiillinen ravintonsa sama, miksei siis henkinenkin olisi? Senvuoksi antaa hän Rosalle perusteellista oppia niissä aineissa, joissa hän itse on perehtynyt ja joissa hän on niin paljon totuutta ja nautintoa tavannut, etenkin klassillisessa kirjallisuudessa; ilman että tyttären käytännöllinen kasvatus siltä laiminlyödään. Ja kaikessa tahtoo isä häntä kehittää vastuunalaiseksi, itsenäiseksi olennoksi; niinpian kuin Rosa tulee täysikasvaneeksi, luopuu isä holhooja-asemastaan ja antaa laillisen vakuutuskirjan voimalla tyttärellensä hänen yksityisen perintönsä, erään maakartanon. "En ole koskaan", sanoo hän Rosalle, "muiden isäin lailla pitänyt tytärtäni nukkena, leikkikalunani, enkä ole häntä täysikasvaneenakaan käyttänyt oman hauskuuteni palvelijaksi. Olen sinua rakastanut ja kasvattanut itsesi tähden."

Tämän isän ja tämän tyttären välillä kasvaa täydellinen sopusointu. Rakkaudesta isäänsä, joka tulee sokeaksi, kieltää Rosa itseltänsä aviollisen onnen ja jääpi isänsä ja heikkolahjaisen veljensä kanssa elämään.

Kuvaus kaikesta tästä on tehty kirjailijan tunnetulla taidolla, ja varsinkin kiinnittää lukijan mieltä ne kohdat kertomuksessa, jotka kuvaavat tämän nuoren naisen taistelua, kun hänen tulee valita isänsä ja rakastettunsa välillä. Ilman vähintäkään vaikutusta ulkoapäin, on valinta tässä ainoastaan oman sydämen tehtävä. Ja sydän sanoo: luovu rakastetustasi, joka sinulle tarjoo avio-onnen, ja jää tuon toisen rakkaasi, isäsi luoksi, siinä on sinun paikkasi nyt, ja siinä löydät sinä onnesi.

Sitä saattaa epäillä, josko luonto todella antaa suostumuksensa tällaiseen luopumiseen. Tekijä ei sitä epäillyt, ja sen vuoksi on hän taitanut niin mieltä kiinnittävän, niin uskottavan kuvan siitä luoda. Itse sanoo hän että hänellä on ollut siinä tosi-tapaus mallina.