KIRJALLINEN VAIKUTUS. "PRESIDENTENS DÖTTRAR."

Kolmen vuoden loma-ajan jälkeen tuli nyt v. 1834 painosta uusi kirjateos: "Nya teckningar ur hvardagslifvet" (Uusia kuvauksia jokapäiväisestä elämästä), sisältäen kertomuksen: "Presidentens döttrar, en guvernants berättelse" (Presidentin tyttäret). Ennenkuin kerromme tämän kertomuksen pääjuonteen, on ehkä toistettava muistutus, johon tuonnempana viitattiin ja joka osaksi koskee seuraaviakin Fredrika Bremerin kirjatuotelmia, ettei ulkonainen rakenne niissä voi vastata meidänaikuisia käsityksiä muodosta; ja lisätä sopii samassa, etteivät ne, kokonaisuudessaan katsottuina, siinä kohdassa tyydyttäneet kaikkia senkään ajan arvostelijoita. Fredrika Bremerin teosten suurin voima ei ollut sommittelussa eikä, ylimalkaan otettuna, luonteenkuvauksessakaan, vaan pääasiallisesti siinä aaterikkaudessa, joka ynnä hienon, mieltä kiinnittävän ja usein nerollisen esitystavan kanssa ilmaantuu yksityiskohtain kuvaamisessa ja siinä puhtaassa, totuuden tarkassa maailmankatsannossa, mikä joka lehdeltä puhuu.

Otamme tähän ylempänä mainitun romanin pääpiirteet lyhimmässä supistuksessa.

Iso, pulska, ulkomuotoansa huolellisesti hoitava presidentti on leskimies ja viiden tyttären isä. Presidentti muistelee kaipauksella vaimoansa, jonka periaatteita kasvatuksessa hän suuresti ihailee ja koettaa käytäntöön panna. Lapsiansa pitää hän myös kalliina ja katsoo heidän etuaan nykyisyyden ja tulevaisuuden varalle. Neiti Rönnqvist'in on hän ottanut kotiopettajaksi, mutta opetus sekä kasvatus on kumminkin tapahtuva hänen omain silmäinsä alla ja niin paljon kuin suinkin hänen ohjeittensa mukaan. Presidentin tarkoituksena näet on tyttäristään valmistaa yksinkertaisia, ymmärtäväisiä naisia, hyviä aviovaimoja ja kelpo äitejä, eikä ensinkään minkäänlaisia erinomaisia, tarkkaälyisiä taikka kopeita henkilöitä. Talangeja sopii heillä kyllä olla, jotta voivat niiden avulla huvitella muita ja häntä itseänsä, mutta sen pitemmälle ei tarvinnut pyrkiä. On katsottava, etteivät hänen tyttärensä saa aikaansa tuhlata lukemiseen, muuta kuin sen verran että osaavat jotenkin sujuvalla kielellä ja makuisasti kannattaa puhetta semmoisissa keskusteluissa, joita yleisessä seuraelämässä tulee esille. Kaikellainen oppineisuus ja taiteellisuus on vahingollinen ja vieroittaa heitä siltä alalta, jolla yksinomaan heidän tulee elää ja yhteiskuntaa hyödyttää. Hänen autuaasti nukkuneen puolisonsa periaatteissa ilmaantui tosin jonkimmoista jälkeen-antamista aikakauden oikullisille vaatimuksille, myönsi presidentti, mutta pääasiassa ne kuitenkaan eivät sallineet poikkeuksia.

Luoja itse oli näet naisen vaikutusmuodot kaavoitellut ja määrännyt, ja niiden välttämättöminä merkkeinä ja ehtoina olivat: hiljainen kodillisuus, lempeys, järjestys, mukautuvaisuus muiden mieliin, ankaruus itseänsä kohtaan, ahkeruus ja yleinen miellyttämisen taito kodissa ja seuroissa. Näissä kohden oli tarkasti valvottava, ettei laiminlyömiselle avattaisi tilaa. Rouva-vainaja hylkäsi kaikellaisen isostelemisen ja komeilun, kaikellaisen rohkean esiintymisen yleisön edessä, joka kuitenkin, Herra paratkoon, jo alkoi tulla naisissa näkyviin; hän päätti että nainen voi tulla onnelliseksi, otolliseksi luojalleen ja hyödylliseksi kanssa-ihmisilleen ainoastaan jos hän sulkeutuu perhepiirin varjeleviin rajoihin, hyvänä tyttärenä, hellänä aviovaimona ja äitinä. Ja mitä vainaja oli hylännyt, sen presidenttikin hylkäsi, niinkuin vainaja oli päättänyt, niin päätti presidenttikin. Missä määrässä presidentin aatteet hänen kahdessa nuorimmassa tyttäressä toteutuivat, sitä ei saada vielä tietää, mutta mitä tulee Edlaan ja Adelaide'een, niin ei kuitenkaan ensimainittu vastannut tarkoitukseen.

17-vuotinen Adelaide on luonnon suosikki. Hän on saanut sorean, notkean vartalon ja kauniit kasvot; hänen suloiset, pehmeät liikkeensä, hänen tyyni varmuutensa puheessa ja työssä, sanalla sanoen, hänen miellyttävä olentonsa viehättää kaikkia ihmisiä. Tekijä varustaa hänet kaikilla hyvillä ominaisuuksilla ja avuilla, kaikella mikä parasta ja korkeinta on luonnon antimissa. Olisipa siis ollut ihme, ellei Adelaide niin kauniina, niin suloisena, aina tietäen miellyttävänsä ja onnistuvansa, aina saaneensa ja saavansa rakkautta, hyväilyä ja imartelua, olisipa ollut ihme, ellei hän olisi tullut ylimieliseksi. Ja hän tulikin, mutta sekin oli hänessä miellyttävää. Niin hyvä, niin vaatimattoman yksinkertainen, niin auttavainen ja halukas kaikille saattamaan iloa ja onnea oli hän, ettei hänen ylimielisyytensä milloinkaan harmittanut. Luonnon suosikki oli ihmistenkin suosikki: kaikki ihmettelivät häntä, kaikki rakastivat häntä, kaikki tahtoivat hänen elämäänsä suloistuttaa.

Yhtä suuressa määrässä kuin luonto oli tuhlaavainen Adelaide'a kohtaan, oli se tarkka ja saita vanhempaa sisarta kohtaan. Ja luonnon puolueelliseen kohteluun yhtyivät vielä ihmiset ja asianhaaratkin. Kahdeksanvuotisena oli Edla lähetetty kasvatuslaitokseen, josta hän palasi vasta vuotta ennen äitinsä kuolemaa. Kaikennäköistä kauneutta vailla kuin oli, meni hän Adelaide'n rinnalla mitättömäksi. Katkeramielisyytensä, hiljaisuutensa ja sulkeutunut olentonsa vieroitti häntä muista. "Olen hänen luontoansa tarkoin katsellut", sanoo kertoja, "ja huomannut hänessä syvän ja kipeästi loukatun tunteenvoiman. Hänen sanansa ilmaisee usein vakuutusta ja harmia, väittäen että osajako ihmisille on vääryydellä tehty; ja syvä tunne asuu hänessä ihmisen voimattomuudesta välttämään kärsimystä ja onnetonta kohtaloa. Semmoinen onneton kohtalo on pantu hänelle, eikä hän tahdo eikä taida sen alle alistua. Tarkalla silmällä keksii hän kaikki elämän epäkohdat; miettien niitä ja tuntien oman osattomuutensa on hänen katsantonsa kivuloistunut ja sydämensä haavoittunut. Ja kun ei hän taida toivoa parannusta löytyvän, sulkeutuu hän koko maailmalta." Tosin ei hänen silmissänsä nähty kyyneliä, eikä valituksia hänen huuliltansa kuultu, mutta koko hänen olentonsa ja elämänsä oli äänetöntä, katkeraa napinaa. Hän omisti kuitenkin paljon todellista voimaa, tunnetta, totuuden rakkautta ja hyvän mutta laiminlyödyn ymmärryksen.

Adelaide'a presidentti rakasti ja suositteli. Edlan ja hänen välillä oli kylmyys ja kankeus. Kummallakin oli vaatimuksia, mutta kun ei rakkautta ollut, ei niitä täytetty kummaltakaan puolen. "Minä annoin sinulle hengen", sanoo isä, "annoin sinulle hoitoa lapsuudessasi, nyt syöt leipääni ja asut kattoni alla, ja minä tarjoon sinulle ijällesi sopivaa vapautta ja huvituksia, joihin muut tyytyvät. Ole kiitollinen, tottele tahtoani, huomaa ja täytä toivomukseni, niin saatat minulle iloa".

"Saata sinä iloa minulle", vastaa tytär, "valmista minulle onnea, jota sieluni kaipaa, muuten en taida iloittaa sinua. Henkeä en sinulta pyytänyt, mutta henki, jonka olet minulle antanut, se pyytää onnea. Ellet anna minulle sitä, niin ensimäinen lahjasi on vaan kova kuorma, joka minua rasittaa". Tämmöisiin presidentin ja Edlan sananvaihdot päättyivät.

Kun ei oltu muualla kemuloissa eikä vietetty kestejä kotona, kulutettiin ilta perheellisessä piirissä. Likisempiä tuttavia ja talossa-kävijöitä olivat nuori, vilkas vapaaherra Otto, tyttärien serkku ja rakastunut Adelaide'een, sekä omasta mielestään puolimatkassa sulhanen; ja vakava, kokenut, totismielinen Alarik kreivi, jonka tekijä ottaa suosikikseen ja joka pääsee ohjaajaksi kaikkeen hyvään. Tämä mies pyrkii aina ytimeen ja arvostelee sen mukaan asioita ja henkilöitä, kaikellainen ulkonainen ansio ja etuisuus on hänelle vähemmästä arvosta kuin hengen lahjat ja siveelliset hyveet. Huomaten sen epäsuhteen, mikä presidentin ja hänen vanhemman tyttärensä kesken vallitsee, astuu hän sovittajana esille ja koettaa taivuttaa tyttären mieltä isäänsä, samassa kuin hän hankkii hänelle hyödyttävää ja henkeä kehittävää lukemista, saattaen siten häntä tilaisuuteen tyydyttämään hartainta mielihaluansa. Kun Edla huomaa kreivin tarkoittavan hänelle taipumuksen mukaista edistymistä, herättää tämä hänessä luottamusta mieheen. Eräänä päivänä isä ja tytär kompastuvat toinen toisiinsa taas: kovia, ankaroita, isällistä rakkautta puuttuvia sanoja isältä, katkeria, pahoja, loukatun mielen vastauksia tyttäreltä. Kun kreivi silloin kiittää kodin lahjoittamaa onnea, verraten sitä taivaasen, kääntyy isä päin tytärtänsä ja sanoo terävästi ja nuhteellisesti: "Niin, etenkin kun siinä on rakastettava tytär, joka kaikissa koettaa olla isällensä mieliksi ja pitää hänen mukavuudestansa ja hauskuudestansa hellää huolta."

Edla punastuu. "Olette verranneet kotia taivaasen, tiedättekö minkä vertainen se myös taitaa olla?" vastaa hän kreiville, ja kun tämä siihen ei sano mitään, lisää hän: "kuritushuoneen". Neiti Rönnqvist kauhistuu, presidentiltä läikkyy teevesi kupista, ja Alarik tarkastaa totisena ja nuhtelevasti Edlaa. Tämä jatkaa vertailuaan: kuinka kodissakin on vangit ja päällikkö. Viimemainittu pakoittaa vankeja työhön ja rankaisee heitä, jos tehtävänsä laiminlyövät. Velvollisuuden täyttämisen hän vaatii, mutta ei hän tarjoo sitä rakkautta, joka velvollisuuden huojentaa. "Mutta" lisää hän, "mitä varten siitä valitan? Supistuneemmassa kehässä jälitellään, mitä laveammassa tapahtuu: koti vaan on kuva maailman järjestyksestä",

Presidentti on sanonut että hän on vähävaativa mies, hän ei pyydä elämällensä muuta, kuin että hän itse ja hänen omansa saavat mitä tarvitsevat; hän suuttuu nyt, mutta hillitsee itsensä ja ihmettelee ainoastaan kreiville, miten ihminen usein taitaa katkeruuttaa elämänsä ja sitten valittaa kärsimyksiä, joita hän itse on itselleen hankkinut. Hänen vaimovainajansa oli hänestä tehnyt onnellisimman aviomiehen maan päällä, ja jos hän olisi saanut vielä elää, olisi hän hänestä tehnyt yhtä onnellisen isän, sillä hän olisi osannut istuttaa tyttäriinsä sitä suloa ja mukautuvaisuutta, joka yksin voipi rakkautta saavuttaa, hän olisi opettanut heitä ansaitsemaan isän hellyyden, isän, joka ei parempaa toivo kuin saada nähdä omaisensa onnellisina ja heidät syliinsä sulkea. "Rakkaus ainoastaan saapi rakkautta vastineeksi", muistuttaa Edla, "isällä, joka antoi lapselleen hengen, mutta ei sille hellyyttä ja iloa lahjoittanut, ei ole vaatimisen oikeutta."

"Vai ei olisi oikeutta", sanoo isä kiivastuen, "eikö olisi oikeutta? Vaan sinä, sinä tietysti et milloinkaan voi olla väärässä, sinulla on aina oikeus puolellasi. Mutta ellei minulla olisikaan oikeutta vaatia tottelemista ja mukautumista, niin mahtanee minulla kuitenkin oikeus olla puhdistamaan taloni ikävästä ja rauhattomuudesta. Et ole minulle kolmeen vuoteen valmistanut ainoatakaan ilon päivää, suoraan olet osottanut ylenkatsovasi isäsi neuvoa, etkä viihdy hänen talossaan; jollei vasta tule parempaa, kuin mitä on ollut, niin on parasta että eroomme." — — Alarik koettaa sovittaa; hän saapi Edlan pyytämään anteeksi, ja jonkimmoinen sovinto rakennetaan.

Samana päivänä pääsee valkea irti pikkutyttöjen leikkihuoneessa, Edla osottaa suurta tointa ja rohkeutta sen sammuttaessa ja saapi pahoja palohaavoja. Siitä seuraavana taudin aikana Alarik kreivi ja neiti Rönnqvist ottavat ystävällistä osaa sairaan hoitoon ja koettavat johtaa hänen mieltään rauhaan ja tyytyväisyyteen. He hankkivat hänelle sopivia kirjoja, joita lukiessa hän saapi lohdutusta ja uskallusta elämään. Presidentti ensin levottomuudella ja epäilevällä silmällä katselee tyttärensä uutta työuraa, varoittaa neiti Rönnqvist'iä saattamasta häntä oppineihin lukuihin ja huomauttaa, mimmoiseen suureen vaaraan ja erehdykseen ne naisen johtavat. Mutta kun hän sitten näkee, kuinka aikaa voittain Edlan katkera ja kova muoto lieventyy ja hänen silmiinsä syntyy uusi kirkkaus, kuinka hänen käytöksensä muuttuu ja saapi raittiimman sävyn, rupeaa hän hiljalleen myöntymään ja tunnustamaan tuon uuden tuuman hedelmiä. Kun sitten presidentin on tehtävä pitkä ja huolestuttava matka yksin, astuu Edla hänen luoksensa, käärii kätensä hänen kaulaansa ja kysyy eikö isä huolisi häntä mukaansa seuraksi. Tämä tarjoomus isää liikuttaa, hän sulkee lapsensa syliinsä ja heistä tulee ystävät.

Presidentin hartaimpia toivomuksia oli ollut avioliitolla yhdistää ensiksikin tyttärensä Augustan ja Alarik kreivin ja toiseksi Adelaid'en ja hänen serkkunsa Otton; mutta kohtalo ja asianomaisten taipumus määrää toisin. Adelaid'en kauneus ja suloisuus yhtenä hänen avomielisyytensä, viehättävän hellätuntoisuutensa ja iloisuutensa kanssa valloittaa vakavan Alarikin sydämen, ja neito vastaa hänen tuntoihinsa samalla laatua. Ottosta hän kyllä pitää ystävänä, mutta ei taida sydäntänsä taivuttaa antamaan hänelle sitä rakkautta, jota tämä palavasti pyytää. Kun siis Alarik ilmoittaa rakkautensa ja he kihlautuvat, niin raukeavat sekä presidentin ohjelmat että rakastuneen Otton elämän-unelmat tyhjiksi. Presidentti kuitenkin ennen pitkää mukautuu, mutta Ottolle on se vaikeampaa.

Adelaid'en ja Alarikin väli ei kuitenkaan tahdo rakentua ihan rauhalliseksi. Morsian ei voi iloon ja huvituksiin tottunutta mieltänsä ja tähänastisia tapojaan muuttaa, vaan antautuu kuin ennenkin hartaalla halulla seuraelämään pyörteihin, tanssii, nauraa, mieltelee ja liikkuu iloisena kuin ilman lintu, puusta puuhun, oksalta oksalle. Mutta tämäpä vapaus ei olekkaan sulhaselle mieleen, hän ei saata kärsiä, että hänen kihlattu morsiamensa huvitteleikse entisten ystäväinsä ja tuttavainsa seurassa, hän moittii häntä, rupeaa vahtimaan häntä, ja mustasukkaisuuden kaikki oikut syttyvät. Tästä seuraa, että hyvä sopu rikotaan kerta toisensa perästä, rakennetaan suudelmilla jälleen, ja rikotaan taas. Viimein tullaan ratkaisevaan kohtaan, joka uhkaa ijäksi heidät eroittaa. Kreivin poissa ollessa Adelaide monien pyyntöjen perästä suostuu menemään mukaan seuranäytelmään, näyttelee siinä nuoren tytön osaa ja on saanut vastanäyttelijäkseen Otton, jolla tietysti on rakastajan tehtävä osanaan. Kutsumatta, odottamatta, ilmestyy Alarik katsojain joukossa, näkee kihlattunsa näyttämöllä ja vastanäyttelijän lemmenosotusten esineenä, hyppää sivuovesta näyttämölle, tempaisee Adelaid'en käsiinsä, pakoittaa hänen pois ja vie hänen kotiin. Sulhanen on loukattu: Adelaide on kevytmielinen, velvollisuutensa rikkonut hulivili; semmoisenko hän vaimokseen ottaisi? Morsian on huoneessaan, Alarik ei tahdo häntä tavata.

Nyt kietoutuvat asiat aina pahemmin toisiinsa ja tuosta yksinkertaisen luonnonlaatuisen elämän kertomuksesta takerrutaan pilventakaisiin seikkoihin. Augusta kreivinna, joka kauan on ollut mieltynyt Alarikiin, saapi vastamenneestä tapahtumasta syytä ruveta puhumaan hänelle Adelaid'en huolimattomuudesta kaikkiin totisempiin elämänsiteihin nähden, hänen kevytmielisyydestään, kuinka hän mielistelee Otton edessä; sanalla sanoen, kuinka kelvoton hän olisi Alarikille vaimoksi. Tämän tehtyänsä menee Augusta sisarensa luokse selittämään ja toteennäyttämään, kuinka Alarikin rakkaus häneen on ollut pelkkää mielikuvituksen haaveilua, erehdystä kaikki tyyni, ja kuinka hän itse on ja on oleva se nainen, jota varten Alarikin todellinen rakkaus on aiottu. Saatuansa vihdoin kiihoitetuksi sisarensa epätoivoon lupaa tämä kihlauksensa rikkoa. Vielä osaa Augusta rouva laittaa niin, että Alarik tapaa kihlattunsa puutarhassa kahdenkesken Otto paronin kanssa, joka hänelle paraikaa purkaa rakkautensa. Hiljaisesti ja vakaasti vastaa Adelaide, ettei hän taida sydäntänsä kellenkään muulle antaa kuin Alarikille, jota ainoastaan hän rakastaa. Mutta sitä ei kuule Alarik, vaan heittää vimmastuen erosanansa morsiamelleen ja lähtee talosta. Adelaidekin pakenee ja löydetään metsässä verensylkyyn vaipuneena, kannetaan kotiin ja pannaan sairasvuoteelle. Lääkäri tuomitsee hänen kuolemaan, jota hän itsekin odottaa. Mutta viimein kuitenkin kaikki selviää. Neiti Rönnqvist saa tietää, miten asiat todenteossa ovat, hän kirjoittaa Alarikille kaikki ja kertoo samassa Adelaid'en toivottomasta tilasta. Alarik, huomattuaan rakastettunsa syyttömäksi, kiirehtii katuvaisena hänen luokseen; anteeksi pyydetään, anteeksi annetaan, morsian paranee — ja häät vietetään.