KIRJALLINEN VAIKUTUS. TUNTOMERKKIÄ.

Ulkonaisessa rakenteessa osottaa kertomus monta heikkoa kohtaa. Ensinnäkin tuo häiritsevä esitteleminen alussa, kun yhtähaavaa näyttämölle tuodaan parikymmentä henkeä, joiden esiintyminen ja satunnainen toimiskelu on aivan arvoton kokonaisuuteen nähden: toiset heistä ainoastaan näyttäytyvät, toiset ensin ilmestyvät painavina osanottajina toiminnassa, mutta sitten katoovat tietämättömiin. Myöskin liittää Fredrika Bremer, senaikuisten kirjailijain tapaan, tähän kertomukseensa pitkiä lisälehtiä, joiden sisältö luonnollisemmin olisi tullut lukijan tietoon esiintyvien henkilöiden toiminnassa.

Myöskin huomaa pian, että luonteenkuvauksessa on jälkiä sen ajan kaunokirjallisista käsitteistä, eikä olekkaan muuta kuin luonnollista että niin on. Intoileva, ihanteellinen maailmankatsanto, joka kauniin aatemaailmansa vuoksi joskus unohtaa todellisuuden, viettelee tekijää vaaralliseen omavaltaisuuteen, niin ettei lukija tapaa aina luonnontekemää pohjaa luonteiden kehityksessä. Kynä on silloin tällöin luiskahtanut kuvauksesta sepitykseen ja joutunut liian aavalle alalle, jolta ei ole ollut aina helppo palata takaisin alkuperäiseen rajoitettuun uraan. Fredrika Bremer oli hänkin aikansa lapsi, helposti kuin muutkin saattaa hän varustaa suosikkinsa kaikilla niillä ruumiillisilla ja henkisillä ominaisuuksilla, jotka houkuttelevat lukijan huomion puoleensa ja tekevät heistä täydellisyyden esikuvia, samalla kuin ei säästä väritystä silloinkaan, kun vetää käsille niitä, jotka ovat määrätyt taulun taustalla seisomaan ja jotka usein saavat pitää hyvänään kaikki ne puutteet ja paheet, mitkä suurimmalla tarkkuudella ovat pois karsitut heidän onnellisemmista lähimmäisistään.

Mutta mikä tässä asettaa Fredrika Bremerin kokonansa omalle perustalle ja painaa hänen kirjatuotelmilleen omituisen merkkinsä, on tuo uusi, vakaa aatesuunta, joka hänen kynäänsä johtaa. Niin muodoin hän ensinnäkin luonteiden valinnassa poikkeaa siitä, mikä siihen asti oli ollut tavallista. Oli esimerkiksi yleensä totuttu kaikessa kaunokirjallisuudessa tapaamaan naisluonteina kirjoittajan vallattomasta mielikuvituksesta syntyneitä joko enkeleitä taikka piruja, joista tavallisesti edelliset tarvittiin lopulliseksi palkinnoksi etevälle, suurelliselle romanin sankarille, jälkimäiset taas juonillansa kietomaan kertomuksen lankoja ja muodostamaan sen mustaa taustaa.

Kun nyt Fredrika Bremerin "Kuvauksissa" äkkiarvaamatta esitellään yksinkertaisia, verrattain jokapäiväisiä, mutta tarkoituksessaan itsenäisiä vaimoja toimivina kertomuksen etulaiteella, herätti se outomaista huomiota ja uteliaisuutta lukevassa yleisössä. Odottamatta huomasi lukija olevansa tutussa seurassa, "elämän proosassa". Olihan joskus liioittelua kuvauksessa tässäkin — meidän aikamme arvostuksen silmissä paljonkin — mutta kaikki henkilöt tunsi lukija kuitenkin ihmisiksi, semmoisiksi kuin hän itse.

Toiseksi huomattiin kohta se eroitus, että näissä uusissa kirjatuotteissa pantiin inhimilliset hyveet ja paheet tavallansa toisellaiseen arvosteluun, kuin tähän asti oli elämää tarkasteltu, ja tuo matkaansaattoi lukijoissa paljon häiriötä ja hämmästystä. Tähän asti pieniksi, mitättömiksi katsottuja virheitä osotettiin näissä sillä tavalla, että ne esiintyivät todellisina paheina; oikeutettuja ominaisuuksia ihmisissä, jopa hyvinä katsottuja tapojakin kuvattiin niin uudella lailla, että niiden vanha laatu haihtui ja niissä alkoi ilmaantua ikäänkuin jotain vastenmielistä ja poistettavaa. Toiset ominaisuudet ja asiat taas, joista ylimalkain ei oltu pidetty lukuakaan, veti tämä uusi kirjailija-tulokas uuden päivän valoon. Samalla kuin tuo vaikutti vähän häiritsevästi, niin se virkisteli. Olihan tosin harmittavaa monelle pienelle viattomalle kaunottarelle, kun hänen kaikkein naisellisempia ominaisuuksiansa ei saatettu suurempaankaan arvoon; olihan harmittavaa monelle nuorelle herrasmiehelle lukea suurisukuisista seikoistaan: miten hän osasi tarvittaissa lasia kilistää, lyödä korttia ja elää öisissä hurjistuksissa, ilman että mitään puhuttiin hänen miesarvostansa ja vapaasta asemastansa, jolle tuommoiset asiat oikeutena kuuluivat. Se oli ilkeän harmittavaa, mutta ei ollut haitallista. Vaan pahemmalta tuntui, kun vakaantuneiden, arvokkaiden perheenisäin taattuja etuoikeuksia, ja armollisten rouvain yleisesti hyväksyttyjä aatteita ja menetystapaa lastenkasvatuksessa saatettiin niin usein kuvauksen esineeksi ja monasti kosketeltiin puuttuvalla pyhyydellä ja kunnioituksella. Mutta havaittiin pian, että kaiken tuon kanssa oli noissa kertomuksissa suuri, rakastava sydän kätkettynä, levittäen lämpimyyttä ja virvoittavaa, puhdasta henkeä, joka vastustamattomasti virtasi lukijankin sydämeen ja herätti siinä uusia tunteita, uusia ajatuksia.