AMERIKASSA. ORJALAITOS.

Fredrika Bremerin nimi oli ennen häntä ehtinyt eteläänkin ja hän otettiin vastaan orjavaltioissa samalla vieraanvaraisuudella ja ystävyydellä kuin pohjassa ja lännessä. Saattaisi kummastuttaa, ettei kirjailija seurustelussaan etelävaltioin sivistyneiden kanssa enemmän antautunut keskusteluun ja vastaväitteihin orjalaitoksesta, mutta ettei hän sitä tehnyt, oli kuitenkin luonnon- ja johdonmukaista, sillä me tiedämme, ettei Fredrika Bremer lähtenyt tänne parannussaarnaajana ja reformatorina, vaan näkemään ja oppimaan ja siten huomioillaan etelävaltioissa täydentääksensä käsitystään Amerikan maasta ja kansasta. Hän tuli hiljaisena tutkijana, joka ei muuta pyydä kuin saada esteettömästi tyydyttää tietohaluansa sekä näkemänsä ja kokemansa perusteelle valmistaa mielipiteensä ja päätelmänsä. Sen lisäksi tuli, että valmistava uudistusriento, joka nyt jo hiljaisena virtana juoksi, oli tilusten omistajissa ja orjalaitoksen puolustajissa herättänyt jonkinmoista levottomuutta ja arkuutta, ja toiselta puolen antanut enemmän rohkeutta orjuutetuille ja samassa virittänyt tunteen heidän alennuksestaan elävämmäksi. Näin ollen täytyi Fredrika Bremerin esiintymisessään noudattaa vissiä varovaisuutta ja, voidakseen tarkoitustaan voittaa, ainoastaan säästäväisyydellä ja niin kohtuullisesti kuin suinkin asiaan koskettaa. Senvuoksi hän harvoin itse johti puheen siihen, mutta kun kysymys kerta oli luonnollisella tavalla nostettu, lausui hän ajatuksensa peittelemättä. Voipi kuitenkin huomata hänen kirjeistään, että myöskin jonkinmoinen personallinen tunne — halu säilyttää sydämensä rauhaa — ensin ikäänkuin tahtoi koko asian lykätä loitommalle. Tämä heikkous häntä itseään myöhemmin hyvin harmittaa.

Mikä häntä alusta alkain enin hämmästytti oli se että useammat eivät tätä asiaa tahtoneet katsoa suoraan silmiin. Samaa mitä yleisesti kaikissa vapautusriennoissa on nähty ja nähdään aina vielä meidänkin valistuneessa ajassa, huomasi Fredrika Bremer kaikkialla orjavaltioissa: luvattomilla ja luvallisilla keinoilla, johtopuutteisilla väitteillä koetettiin todeksi tehdä ja vakuuttaa, että orjat olivat onnellisimpia ihmisiä maan päällä ja etteivät ne suinkaan itse toivoneet päästä silloisesta tilastaan uusiin oloihin, joiden paremmuudesta heillä ei voinut olla mitään takeita. Kun Fredrikalta kysyttiin, oliko hän orjaemancipationin puolella, niinkuin oli hänestä kuulunut, ja hän siihen myöntäen vastasi ja lisäsi: "Tottahan tekin sen puolella olette, sillä varma lienee, että tahdotte koko ihmiskunnan vapautta ja onnea", niin vastattiin hänelle useimmiten: "Tietysti ollaan — — mutta" — orjain lakkauttaminen ei kuulu siihen, se on mahdoton asia.

Liikettä parempaan päin ei kuitenkaan oltu voitu kokonaan estää, monissa sivistyneissä perheissä oli aljettu opettaa orjille lukua ja kirjoitusta, ja lähetyssaarnaajia kulki kautta maan julistamassa orjille kristinuskoa, joka tuli orjajärjestelmän vaarallisimmaksi vastustajaksi, kuten luonnollista oli. Katkerimmalla tavalla hämmästytti Fredrikaa, että naisetkin olivat umpisokeita orjaolojen suhteen ja usein vielä suuremmassa määrässä kuin miehet. Niiden, jotka itse olivat äitejä, arveli hän, olisi kumminkin pitänyt käsittää, kuinka luonnotonta ja väärää on, kun lapset kylmäkiskoisesti riistetään äideiltänsä ja sisarukset toisistaan eroitetaan. Semmoinen ei ole ainoastaan mitä luonnottominta ja julminta järjestystä, vaan se turmelee siveellisesti koko rakkauden aatteen.

Kun hän orjakaupan puolustajille huomautti niistä kidutuksista ja pahoinpitelemisistä, joita tavan takaa ilmaantui oikeuden edessä, vastattiin hänelle: "Ovathan isännät ja emännät kaikissa maissa ja teidänkin maassanne joskus kovia palkollisilleen." "Silloin voivat palvelijat muuttaa", muistutti Fredrika, jolloin he vaikenivat. Asuessaan Etelä-Karolinassa erään tilusomistajan luona, jolla oli seitsemänkymmentä orjaa, pääsi kirjailija etenkin näkemään orjain tilaa ja elämää; hän kulki pitkillä kävelymatkoilla ympäristössä, kävi neekeriorjain kylissä ja asunnoissa, puhutteli heitä, kyseli heiltä ja kuunteli heidän elämänkertomuksiaan. Hän näki että oli paljon orjia, joilla oli hyvät ja oikeutta rakastavat isännät ja jotka saivat ihmisellisen kohtelun, joilla oli ruokaa, vaatteita ja lepoaikaa. Mutta hän näki taas paljon semmoisia, joiden ulkomuoto jo ilmoitti että he olivat julmuuden ruoskan alla. "Eikä kelpaa paraskaan isäntä orjuuden puolustukseksi ", sanoo Fredrika, "sillä paraskin isäntä kerran kuolee, ja silloin hänen orjansa myydään niinkuin karja enimmän maksavalle." Kaikkialla näki hän kuitenkin inhimillisen vapauden poljettuna, ja orjuuden vaaralliset seuraukset koko kansassa, orjuuttajissa ja orjissa: oikeuden tunnon puutteen, sekavat käsitykset ihmisen velvollisuuksista lähimmäistä kohtaan edellisissä; valhetta, silmäin palvelemista ja katkeran mielen tuomat paheet jälkimäisissä. Ja orjalaitos alentaa valko-ihoiset vielä enemmän kuin neekerit, päättää kirjailija, juuri sillä että se hämmentää oikeudentunnon ja pahentaa arvostelukyvyn heissä ja heidän lapsissansa, joissa se yllyttää ja antaa tukea kiivaudelle ja ihmisen raa'immille taipumuksille. Yksityinen ja yhteinen siveellisyys kärsii sen varjossa.

Fredrika Bremerin tullessa Washington'iin oli orjakysymys siellä päivän polttavimpana. Monen viikon kuluessa hän istui senatissa ahkerana kuuntelijana, useammat sen etevimmistä jäsenistä hän oppi personallisesti tuntemaan, ja etevimmät miehet orjakysymyksen kahdessa pääpuolueessa esittelee hän matkamuistelmissaan. Orjuuden puoltajilla etelävaltioista oli juuri puheenvuoro, kun Fredrika ensikerran oli läsnä, vastapuolue istui mykkänä kuunnellen heidän pitkiä, inhoittavia puheitaan, ja Fredrikaa, joka ei tietänyt, että vapaudenharrastajat edellisinä päivinä olivat puhuneet suunsa puhtaaksi, kummastutti ja harmitti heidän pitkällinen vaitolonsa, kunnes hänelle asian laita tuli tietyksi.

Paluumatkallaan Kuban saarelta ja Floridasta vieraili hän jonkun aikaa Virginiassa ja kuuli siellä muun muassa Charlotteville'n yliopiston päätösjuhlassa puheen, jonka piti eräs opiston etevimpiä nuorukaisia ja jonka sisältö alusta loppuun oli sokeaa orjavaltioiden kiittelemistä ja vapautusliikkeen tuomitsemista ja kiroomista. Orjavapautus oli isänmaan ainoa ja suurin onnettomuus, sanoi hän. Hänen puheensa otti yleisö vastaan kiihkeimmillä mieltymyksen osotuksilla, mutta Fredrika Bremeristä riisti se viimeisen toivonkipinän näiden valtioiden siveellisestä kohoamisesta.

Mutta seuraavana päivänä puhujasijalle nousi ylioppilas, joka vasten edellistä, historiallisilla todistuksilla näytti miten kaikki kansat, jotka inhimillisen vapauden aatteen ovat hyljänneet ja orjalaitosta ylläpitäneet, ovat itse viimein sammuneet ja kadonneet. Samallaisen kohtalon ennusti hän heillekin, ellei Amerika käänny ja julista orjille vapautta. Fredrika Bremer käsitti tämän puheen ilmauksena siitä uudistusvirrasta, jonka hän oli jo aikaisemmin huomannut liikkuvan syvänteellä, ja vaikka kyllä sen kannattajat vielä oli pieni joukko vaan, oli se väkevä ja uskalias ja ennusti kyllin, että tämän aatteen voitto tulevaisuudessa oli varma.