KIRJALLINEN VAIKUTUS. "SYSKONLIF" Y.M.

Ensimainitussa teoksessa Fredrika Bremer nyt ensikerran varsinaisesti ryhtyy yhteiskunnallisiin kysymyksiin, jonka vuoksi "Syskonlif" onkin arvosteluissa merkitty nimenomaan yhteiskunnalliseksi romaniksi. Se kuvastelee sisarusperhettä, jonka jäsenet vapaan itsensäkieltävän rakkauden vaikutuksesta elävät ja työtä tekevät toinen toiselleen ja liittyvät sen ohessa yhteiseen työhön ja vaikutukseen lähimmäistensä hyväksi. Kirjan voipi käsittää esikuvallisena luomana: koko ihmiskunnan tulisi vilpittömässä veljellisyydessä elää yhdeksi ainoaksi suureksi sisarusperheeksi, jossa kaikki tunnustavat toinen toisensa yhden isän yhdenvertaisiksi lapsiksi ja kaikki, ilman eroitusta, syntyneiksi yhden hyvän yhden onnen perillisiksi. Vaikka kokonaisuus kieltämättä lienee rohkein runoilus, tulee kertomuksen yksityiskohtiin ja erityisten luonteiden kehitelmään siinä määrässä tosielämän ainesta, etteivät ne aatteet ja totuudet, joita tekijä siinä valoon saattaa, suinkaan siltä kokonaan murene mielikuvituksen maailmaan. Hän tahtoo näyttää meille, kuinka säätyeroituksen ja ylipäänsä kaikellaisen kastijärjestyksen tuottamat vääryydet ja pitkälle ulotettu uskon pakko on se i'es, joka maahan painaa tuhansia ihmisiä ja ehkäisee kokonaisten kansanluokkain sekä aineellisen että henkisen kehityksen. Hän osottaa, kuinka toista yhteiskunnassa kovasti kohdellaan sentähden että hän on juutalainen, toista sentähden että hän on palvelija, toista sentähden että hän on epäilijä kirkon uskonkappalten suhteen, ja miten elämässä monin kohden toiselle ihmiselle luetaan anteeksi antamattomaksi rikokseksi samaa, jota toisessa vait'ololla hyväksytään. Tämän sijaan asettaa kirjailija nyt uuden yhteiskunnan, jossa puhdas veljellisyys voittaa ja toimittaa korkeimman rakkauden käskyä.

Kaunokirjallisena tuotelmana katsottuna on varsinkin myöhempi tarkastus keksinyt kirjassa hämmentäviä puutteita, ei ainoastaan ulkonaisessa rakentelussa, jossa nuo monet, itsessään nerokkaat, ojennusta ja yhteiskunnallisia parannuksia tarkoittavat puheet ja ehdotukset vetivät puoleensa lukijan huomion ja viettelivät sen niin pois kertomuksen oman toiminnan kehityksestä, vaan myöskin päähenkilöiden luonteenkehityksessä, joka epäilemättä oli kärsinyt vahinkoa siitä, että tekijä oli käyttänyt siinä liian suurta mielivaltaa — virhe, jota Fredrika Bremer tähän asti oli enemmän kuin muut vakavasti torjunut. Sillä samassa kuin täytyi ihmetellä tuota jaloa sisarusparia, joka oman yksityisen onnensa uhraa kärsiväin lähimmäistensä edestä, ei voinut olla kysymättä, tokko moiset ihmissankarit taitavat ollakkaan olevan elämän tekemiä. Kertomuksen sivuhenkilöt sen sijaan uskollisesti vastasivat todellisuuden kaavaan ja olivat kauttaaltansa kuvatut tämän kirjailijan tunnetulla taidolla. Muodolliset puutteet katosivat kuitenkin pieniksi niiden uusien aatteiden ja sen tunteen rikkauden rinnalla, joita tämäkin kertomus ilmoille lähetti ja joiden voimasta kirja siirtyi kädestä käteen.

Tämän sekä samaan aikaan ilmestyvän Rhein-matkakuvauksen johdosta tuli nyt Fredrika Bremerille monelta taholta kirjeitä, joissa likemmältä kyseltiin ja tutkittiin hänen ajatuskantaansa, ja vastauksessaan eräälle sen ajan mainehikkaimmalle valtiomiehelle ja sanomakirjailijalle, vapaamielisten leiriä, jolle hän näkyy lähettäneen jälkimäisen näistä teoksista käsikirjoituksena, kirjoittaa hän: "Tuntuupa siltä kuin olisitte käsikirjoitustani vaan sieltä täältä silmäilleet ja siinä tavanneet polemillisen tarkoituksen niitä valtiollisia oppia vastaan, joita te omaatte ja kannatatte. Uskokaa minua, semmoista en ole ajatellut, enkä ole voinut sitä tehdä, koska itse tunnustan samoja oppia siinä, niissä ne edistävät vapautta ja kansalle valmistavat laajempaa tilaa ja vaikutusta lainsäädännössä y.m. kohdissa. Kirjaseni ei ole muuta kuin kertomus omin silmin näkemistä oloista ja tiloista, semmoisina kuin ne on — uskallanpa sanoa — rehellinen ja ennakkoluuloista vapautunut mieli käsittänyt.

Olen vaan muuttanut nimiä ja sivuseikkoja sen verran, ettei muutamia henkilöitä tunnettaisi. Että tasavaltakiihkoisten toimet siinä kääntyvät heille itselleen vähemmän terveellisiksi, on ainoastaan tosiasia; esitellessäni sitä en ole aikonut mitään valtio-opillista viittausta tehdä. Mutta jos tahdottaisiin semmoista siitä johtaa, niin voin sen siinä määrässä tunnustaa, että katson aina vaaralliseksi seurata äärimmäisen vasenpuolen väkeä ja umpikiihkoista tasavallan miestä, niinpian kuin tämä kansanjohtajaksi asettuu. Tuo nuori ystäväni Marienberg'issä ei kuulunut maltillisten joukkoon, ja te olisitte itse ollut ensimäisenä johdattamassa häntä politilliseen järkeen. Asemani tässä on sama kuin "Syskonlif'issä", ja sitä edellisissä kirjoissanikin, ja yhä enemmän aion sitä samaa itsessäni vahvistaa. Se on oikeastaan ulkopuolella puolueita; tahtoisin kaikissa tunnustaa inhimillisesti hyvän ja puhtaan, niin kiihkoisimmassa tasavaltalaisessa kuin piintyneimmässä vanhakantalaisessakin, niin protestantissa kuin katolilaisessa, olipa sitten edellinen vaikka Bruno Bauer'in ateismon ja kommunismon tunnustaja taikka jälkimäinen paavillisen kaapun paatunein kumartaja, ja saakoot eri ajatussuunnat olla arvossansa, vaikka kohta itse puolestani järjen pakosta yhdyn johonkin niistä. Paremmin kuin moni muu lienette te tunteneet semmoisen ajatuksenpakon, senvuoksi mahtanette myös käsittää, kuinka sama voima toisenkin mielipidettä johtaa.

Tällä en suinkaan tahdo sanoa että näillä toisilla olisi oikeus puolellansa, mutta sanon vaan että he ovat oikeutetut pysymään uskossansa ja vakuutuksessansa, vaikkapa se yksipuolinenkin olisi, siksi kunnes tämän yksipuolisuuden huomaavat ja voivat siitä vapaammalle, täydellisemmälle kannalle kohota. Ja semmoisen uskonkin tapahtuvan, sillä minä uskon ijankaikkista oikeutta ja järkeä ja luotan myös siihen, että ihmiset sen joskus käsittävät ja sen avulla saavat sovitetuksi, jollei kaikkia riitoja niin kuitenkin kaiken katkeran riidan. Mikä paremmin taitaa meitä lopputarkoitukseen johdattaa kuin tällaisen puoluekiihkosta vapaan aseman säilyttäminen, jolloin kernaasti tunnustamme muiden oikeutetut syyt ja pyrinnöt, samalla kuin ymmärryksemme takaa koetamme kiistanalaisia kohtia valaista ja totuuden voimalla taivuttaa vastustajiamme kääntymään siinä missä ovat väärässä. En tiedä voipiko sanomamies puolueen johtajana semmoista kantaa pitää, joka tunnustaa vastustajissaan oikean oikeaksi ja myöntää väärän vääräksi silloinkin, kuin se hänen omassa puolueessaan ilmestyy, mutta siitä olen varma, että hän siten paljon vähentäisi vastustuksen katkeruutta ja edistyttäisi niitä harrastuksia, joiden puolesta hän vaikuttaa."

Fredrika Bremer niinmuodoin toivoi ja tahtoi tasa-arvolle voiton kaikilla aloilla, mutta hän hylkäsi kaikki maltittomat hyökkäykset ja pelkästä puoluekiihkosta alkunsa saaneet äkkipikaiset muutospuuhat, jotka usein eivät kestäneet tyynen tarkastuksen edessä, sanoi hän, eivätkä tarkoitettuun päämaaliin vieneet, vaan sitä vastoin monasti pysäyttivät asiat heidän luonnollisessa kehityksessään. Kirjeessään lisää hän vielä: "Eivät kansanliikkeet sentään itsessään ole pahasta, vaan päinvastoin hyvästä; ne ovat tukehutettujen joukkojen välttämätön herääminen ja nouseminen kansalaisarvoon, ottamaan osaa niihin oikeuksiin ja velvollisuuksiin, jotka ihmisen tekevät vastuunalaiseksi olennoksi ja kansanjäseneksi, ja jotka jokaiselle ihmiselle ovat aiotut: ne ovat kristillisyyden esiintyminen valtiollisella alalla. Mutta se raakalaisuus, se veren vuodatus ja sekasorto, jonka avulla tämmöisissä liikkeissä asuvat aatteet pyrkivät valtaan, se todentotta ei kristillisyyden asiaan sovi. Järjettömällä ja väkinäisellä vastustuksella on tässä tosiaan paljon edesvastattavaa, mutta ei ole vähempi sekään edesvastaus, joka kansanjohtajain hartioille lankeaa."