AMERIKASSA. VERTAILEVIA MIETTEITÄ.

Edellisestä voisi luulla että Fredrika Bremer Yhdysvalloissa seurusteli vaan maan etevimpäin kanssa, huomaten valtiollisesta ja yhteiskunnallisesta elämästä ainoastaan sen, mitä korkeamman sivistyksen ja edistyksen portaalla liikkui. Ettei kuitenkaan niin ollut laita, on jo aikaisemmin mainittu, ja käsityksemme Fredrika Bremeristä jäisi hyvin vaillinaiseksi, jollemme seuraisi häntä hänen matkallaan indiani-alueitten ja osavaltioiden läpi. Hän tiesi kyllä jo maalle astuessaan että kalvava mato oli olemassa, joka söi Yhdysvaltain elon ja onnen juuria, hän tiesi ja näki pian totena, että tämä vapauden lippua kantava kansa salli parissaan järjestelmän vaikuttaa, jonka tunnussana kauheimmassa muodossa teki pilkkaa vapauden aatteesta ja joka julmasti rikkoi, mitä uuden mantereen ihminen oli perusohjeekseen julistanut. Niin kauan kuin Fredrika Bremer matkusti pohjoisvaltioissa ja niissä osissa maata, joista tämä julma järjestelmä oli poistettu, ei sen luonto eikä sen vaaralliset vaikutukset päässeet vielä kaikessa vastenmielisessä alastomuudessaan hänessä oikeaan valoonsa. Vasta toisena matkavuotena, kun hän oleskeli etelävaltioissa: Karolinassa ja Georgiassa, ja myöhemmin Kuban saarella, asuen rikkaiden orjan-omistajain perheissä, katsellen toiselta puolen heidän elämäänsä ja toiselta orjain elämää ja oloa suurten pumpuli- ja sokeriviljelystilain työssä, vasta silloin hänelle selveni tämä epätila surkeudessaan. Mitä kirjailija miettii näistä asioista, tahdomme kuitenkin esiintuoda vasta sitten, kun ensin tuokion seuraamme häntä hänen lauselmissaan sen johdosta, mitä hän indianisuvun elämässä ja tavoissa tapasi matkallansa Mississippin varsilla. Saamme niissä tavata vertailuksia ja mietteitä, jotka ovat omiansa nekin puolestaan valaisemaan kirjailijan luonnetta ja maailmankatsoa.

Astuessaan wigwamista toiseen, huomaten kansaa heidän perhe-elämässään sekä ulkonaisissa oloissaan ja tavoissaan, työssä ja huvituksissa, esiintuo hän heidän omituisuuksiaan monessa suhteessa, etenkin indianivaimon kohtalo ja tila antaa hänelle syytä moniin mietteihin. Sen sijaan kuin neekerin lämmin katse ja iloinen, hyvänsuopa muoto osotti rakastettavaa luonnetta, puhui indianin silmästä kylmäkiskoinen, älykäs, mutta terävä ja vieroittava luonteensävy, josta tunteen ominaisuus puuttui. "Suuri kuin taivaan avaruus on eroitus näiden ja neekeriväen silmäin välillä', kirjoittaa Fredrika Bremer, "edelliset ovat kuin kylmä päivä, jälkimäiset kuin lämpöinen yö." — Vaimot pidetään miesten kuormajuhtina, se näyttää heidän alennustaan ja sitä raakalaiskantaa, jolla kansa on. Edellä kulkee mies ylpeästi astuskellen, höyhenpuettu pää kopeasti taakseppäin heitettynä. Hän ei kanna muuta kuin piippunsa ja mahdollisesti matkasauvansa. Mutta hänen jälessään tulee vaimo, pää alhaalla, selkä koukussa, kuormattuna painavalla taakalla, jota otsan ympäri johdettu kuormavyö kannattaa. Selän takaa kurkistelee myös hänen pieni lapsensa, melkein yksinomaan aikojaan elellen kapalossa äitinsä hartioilla.

Sen jälkeen kertoo meille kirjailija kuinka moni indianivaimo on itse elämänsä lopettanut ennemmin, kuin olisi mennyt avioksi miehelle, joka hänelle on vastenmielinen taikka kuin olisi toisten kilpailijana tahtonut aviovaimona elää. "Surkuteltava on heidän tilansa", sanoo hän, "ja heidän urhoollisuutensa ja siveellinen voimansa valita kuolema ennen kuin häpeällinen elämä alennuksessa osottaa, että nämä luonnon lapset ovat ylevämmän mieliset kuin monet naiset sivistyksen kukkuloilla. Metsän kaunottaret ovat väliin jalommat ja suurellisemmat kuin salonkien. Mutta — lisää hän — totta on, että heidän maailmansa on ahdas eikä muuta heille tarjoo kuin heidän miehensä, jota heidän täytyy palvella ja asunnon, jossa tämä yksin on isäntänä. Lieden ääressä tuvassaan istuvat miehet ja vaimot, viimeiset puolimakaavassa asennossaan väliäpitämättöminä loikuen. He katsoivat minuun ja minä heihin. Ihmetellen ja säälillä katselin näitä olennolta, vaimoja kuin minäkin ja vaimon tunteita omistaen, ja kuitenkin niin toisellaiset elämäntarkoitukseltaan, jokapäiväisessä olossaan ja koko elämässään. Nähdessäni indianivaimojen huoletonta olentoa yksinkertaisessa asunnossaan ajattelin tuota jäykkää, ummehtunutta kotielämää sivistyneessä maailmassa, ahdasmielisyyden hyytelöön kangistunutta kotoa ilman rakkautta, — jossa paraasta päästä huolta pidetään seurustelemisesta ja jossa tyttärien päävelvollisuutena on toisen sukupuolen miellyttäminen, kiellettynä kuin on heiltä kaikellainen itsenäinen toimi, vapaus, ilo."

Kuvaus saattaa monelle näkyä liioitetulta, mutta meidän tulee pitää muistissa, että on liki neljäkymmentä vuotta sitten kuin tämä kirjoitettiin. Paljon nähnyt ja kokenut kulturikansain pettävää pintapuolisuutta ja sitä häväistystä, joka kauniin kuoren alla versoo, kysyy Fredrika itseltään, eikö indianin asunto ja vaimon tila heillä ollut maalliseksi elämäksi otollisempi kuin sivistyneitten olot. Mieleensä palauttaen New York'in ja Boston'in loistavat juhlasalit, joissa ihmiset kuumasta ja puuhasta hikoillen panivat taitonsa ja voimansa alttiiksi voidaksensa olla kohteliaita, miellyttäviä keskustelussa ja kaikessa käytöksessään, näytti indianin puuttuva asumus hänen silmissään onnellisemman maailman. Siellä istuivat nuo metsän tyttäret huolettomina kaikista miellytysmurheista, ilman mitään kohteliaisuuden vaivaa, ilman pakollisuutta, ilman — kureliiviä. Heitä ei vaivannut tuo alituinen hivutus, levottomuus, kyllästys ja kiusallinen väsymys, joka on hetkellisten kiihoitusten luopumaton seurakumppali; eikä moinen iletys ja kivutus, jonka synnyttää vähäpätöiset asiat, pienet pistot, jommoista ei kehtaa tunnustaa tuntevansa, mutta jonka kumminkin tuntee. Verrannollisesti tyyntä ja raitista indianivaimojen elämä on heidän köyhässä asunnossaan. Ja sen ulkopuolella on heillä aukea avaruus, raikkaat tuulet ja humisevat havumetsät. — Näitä ajatuksia risteilemään nousee taas toiset: "Mutta sitten asetuin minä mielikuvituksessani indianivaimon asemalle ja hänen elämäänsä, joka ei muuta häneltä vaadi eikä muuta onnenmuotoa hänelle tarjoo kuin palvelusta ja käskynalaisuutta jonkun miehen naituna vaimona, usein semmoisen, jota hän ei itse ole valinnut ja joka häntä katsoo ainoastaan palkkalaisekseen taikka niinkuin kukko kanojansa. Näin aviovaimon ja äidin alennettuna ja häväistynä toisten vaimojen kautta, joita mies kokosi ympärilleen asuntoonsa ja joihin hän rakkautensa käänti hänen silmäinsä edessä, samassa kodin piirissä, saman lieden ympärillä, joka oli valollansa tervehtinyt häntä hänen hääpäivänään; näin hänen sen miehen hylkäämänä, joka oli hänen koko maailmansa, — eikä ollut enää rauhaa indianipirtin katon alla, ei aukeassa avaruudessa, ei humisevassa havumetsässä. Viihdytystä semmoisen tuskan poltossa, pelastusta niin viheliäisestä tilasta löytyy ainoastaan alennuksessa, joka luontokappaleen tiedottomuuteen johdattaa, taikka kuolemassa. Ne monet vaimot, jotka valitsevat kuoleman ennemmin kuin sellaisen elämän, todistavat kyllin indianivaimon tragillisesta elämänkohtalosta.

Ja taasen siirsin itseni sivistyneen maailman kotiin, tuommoisiin lemmellisiin koteihin, jommoisia on jo olemassa pohjolassa sekä etelän maissa ja jommoisiksi ne yhä enemmän muodostuvat vapaissa kristillisissä kansoissa, koteihin, joissa vaimo elää ja toimii miehen vertaisena, joissa hyvät vanhemmat tekevät tyttärillensäkin tilaa valmistaumaan itsenäiseen työhön ja onnen saavuttamiseen sekä avarampaankin vaikutukseen, kuin kotiseinäin rajoissa on tarjolla. Ajattelin että hänellä on mahdollisuus astumaan henkisen elämän työntekoon, jonka varjossa sivistyneen ihmisen suuret ja pienet vaivat ovat kuin pilvenhattarat selkeällä taivaalla; ajattelin omaa ruotsalaista kotiani, hyvää äitiäni, sisarnupukkaani, hiljaista kammariani, rauhaani ja vapauttani sen helmassa ja laveaa näköalaa kauas pois kuni ijäisyyden avaruuteen. Kiitin Jumalaa osastani."