KIRJALLINEN VAIKUTUS. "HEMMET", "EN DAGBOK" Y.M.

Kahtena viimeisenä talvena Norjassa oloaan kirjoitti Fredrika laveimman romaninsa, "Hemmet" (Koti), joka painosta ilmestyi vuonna 1839 ja saavutti yhtä suuren ellei suuremmankin lukijakunnan kuin "Grannarne". Jo seuravana vuonna tuli "Strid och Frid eller några scener från Norigea (Sotaa ja ja Rauhaa eli muutamia kohtauksia Norjasta), joka nimensä mukaan käsittelee tapoja ja ihmisluonteita Norjassa ja on tulos kirjailijan havannoista siellä. Sen jälkeen valmistui kaksi kertomusta yhtä haavaa: "En Dagbok" (Päiväkirja) ja "Dalarne" (Taalain maassa) vuonna 1843.

Näissäkin kertomuksissa saattaa tekijä meitä keskiluokan ja korkeamman virkasäädyn perheelliseen kotielämään, jossa hän seuraten sen pienimpiäkin vaiheita esiintuo aikansa ajatustapoja ja siveellisiä käsitteitä semmoisina, kuin ne ilmaantuivat avio- ja perhe-elämässä, lasten kasvatuksessa, seuraelämässä ja yhteiskunnallisen järjestyksen eri aloilla.

Laamanni Frank "Hemmet'issä" on kuvattu presidentin vastakohtana. Viimemainittu perheenhaltija oli tuo omahyväinen ja erehtymätön, ennakkoluuloihin, ikihyväin tapain mahtiin ja vaimo-vainajansa periaatteihin sukeltunut mies, joka pelkää kaikkea mikä jollain tavalla poikkeaa yleisestä tavasta, joka rakastaa kauneutta, suloisuutta ja loistoa ja vaatii aina nähdäkseen iloisia, herttaisia kasvoja ympäristössään. Tyttäriensä tulee olla hänen elämäänsä hauskuttamassa ja sitten mennä naimiseen, siinä heidän tehtävänsä. Laamanni Frank sitä vastoin pitää ahkeran työn ja toimen jokaisen ihmisen ensimäisenä velvollisuutena ja oikeutena, sitä hän itse noudattaa ja sen käsittämiseen kokee hän lapsensakin kasvattaa. Kotinsa tahtoo hän tehdä semmoiseksi, että hänen lapsensa siinä olisivat onnelliset ja viihtyisivät, kuta kauemmin sitä parempi. "Tehkäämme koti lapsillemme niin miellyttäväksi", sanoo hän vaimollensa, "ettei muut kuin todellisesti suuriarvoiset syyt heitä siitä luovuta".

Jokaiselle tarjosi hän tilaisuutta kehittymään semmoiseen elämänkutsumukseen, mihin luonnollinen taipumus ja mieli häntä viittasi. "Älköön mitkään pettävät haaveet so'aisko silmiänne näkemästä elämän todellista rikkautta, mitä hyvää ja jaloa sielunne pyytää, siinä pitää teidän saada tyydytystä", puhui hän lapsilleen. "Teidän täytyy oppia tuntemaan elämän todellisuutta, se on tuottava siunausta joka päivälle, intoa joka hetkelle, merkitystä ja arvoa joka työlle. Se on antava teille kestävyyttä ja tyyneyttä surussa sekä iloa elämässä kuin kuolemassa."

"Hemmet'issä" on Fredrika Bremer yleensä kuvannut perhe-elämän semmoisena, kuin hän on sen nähnyt parhaimmassa ilmestyksessään. "Presidentens döttrar" ja "En dagbok" sitä vastoin saattaa lukijaa ulkokullatun seuraelämän tyhjänperäisiin pyörteihin, joihin moni ainoastaan vääräsuuntaisen kasvatuksen ja vallitsevan tavan painosta usein vasten taipumustaan joutuu, ja jotka ajan pitkään, kun ei nuoren ihmisen elämälle muuta totisempaa tarkoitusta aseteta, hänestä tekevät joutavan, hyödyttömän olennon. Tuntuu ikävältä ja vastenmieliseltä seurata presidentin perhettä sukulaisineen tuttavineen, ja leskimaaherratar Adelan'ia (Päiväkirjassa) tyttärineen seuroineen päivällisistä toisiin, tanssiaisista toisiin, huviretkille j.n.e., työstä ja elämän totisemmista velvollisuuksista kaukana. Täytyy ajatella, että vallitsevat mielipiteet ja siveellinen käsityskanta sekä niihin perustuvat kasvatusaatteet, joiden varalla tässä kuvailtu pintapuolinen ja arvoton elämä versoo, ovat löyhät ja todellista inhimillistä velvollisuuden tuntoa vailla. Selvänä kuvastuu myös näissä teoksissa se suunta, mihin tyttöjen kasvatus Fredrika Bremerin aikana ylehensä viittasi. Muuta määrää tuskin tunnettiin, kuin että tyttäret viehättävän ulkomuodon, talangien, säätyetujen ja kallisten pukujen kautta voittaisivat yleisön huomion sekä suosion ja sitten pääsisivät — vihille, kuta pikemmin sitä parempi. Muita kehitysmuotoja ei tunnettu; mihinkään itsenäiseen työntekoon ei tytöillä ollut tilaisuutta valmistautua. Kasvattaa heitä ahkeroiksi, tunnollisiksi ja vastuunalaisiksi ihmisiksi, se usein ei mahtunut ajan yleiseen käsitykseen. Kuinka onnettomia niinmuodoin ne tytöt olivat, joille ei luonto ollut suonut kaunista ulkomuotoa taikka muita seuraelämässä esiin pistäviä etuja, oli kirjailija näyttänyt kuvailussaan Edlasta, jonka nuoruus muodostui pelkäksi kärsimykseksi ja katkeruudeksi hänelle, kun ei hän taitanut onnistua siinä, minkä isä oli hänelle tarkoitukseksi määrännyt.

Valaisevan kuvauksen tyttökasvatuksen periaatteista antaa kirjailija "Hemmet'issä" Evelina tädin kertomuksella, joka muodostaa vastakohdan niille aatteille, joita Frank'in perheessä kannatettiin. Evelina kertoo siinä, kuinka tosin tytöille aina opetettiin että kaikki tämän maailman komeus on pelkkää turhuutta, ettei mikään muu ansaitse pyrkimisen esineeksi tulla kuin ainoastaan hyvät avut ja todellinen kelpoisuus; mutta kuinka kuitenkin jokapäiväinen elämä heidän hartaimmaksi haluksensa ja toivoksensa kasvatti rikkauden, säätyarvon ja kaikellaisen ulkonaisen hyvän saavuttamisen. Sanottiin aina että tulee kaikessa totella Jumalan tahtoa, mutta joka asiassa johdettiin heitä sentään ihmispelvolla; sanottiin, ettei kauneudelle pidä arvoa antaa, mutta usein saivat tyttäret vanhempainsakin parissa kipeästi tuntea seuraukset sen puutteesta. Heille jaettiin kyllä monenmoista opetusta; mutta kun silmällä oli pidettävä että heistä tulisi naisellisia naisia, varottiin tarkasti kaikellaista perinjuurisempaa ja suunniteltua oppia, koska semmoisen omistaminen varmaan karkoittaisi tyttäristä heidän naisellisuutensa. Seuraus oli että he luuloittelivat jotain osaavansa, mutta puuttuivat todenteossa kokonaan kaiken perusteellisen opin ydintä ja sen kunnostavaa voimaa. Kun heitä totuutettiin elämänsä ainoana määränä pitämään naimista, jonka merkityksestä ei heillä ollut muuta selvillä, kuin että sen kautta saisivat miehen, oppivat he katsomaan miesten suosioa suurimpana onnena, mutta samalla salaisuutena, jonka tunnustaminen ei ollut paikallaan. Kun he siis pääsivät seuraelämään, kertoo Evelina, seurasivat vanhemmat levottomuudella heidän istumistaan ja astumistaan, mutta kun he olivat kauneutta vailla ja heidän pukunsa todisti köyhyyttä, ei heillä ollutkaan menestystä. Täytyi "istua" tanssiloissa ja jäädä unhotuksiin päivällisissä, mutta joukossa koetettiin sentään pysyä. Vuosien edetessä etenivät tyttäret nuoruuden loppupuolta, ja yhä pienemmiksi supistuivat vanhempain ja heidän omat toiveensa naimisiin pääsöstä. Mitä nyt oli tehtävä? Vanhempain koti ei heille tarjonnut mitään, eivätkä hekään mitään tehneet sen hauskuuttamiseksi, olivat vaan tyytymättömiä ja usein oikullisia, haparoiden sinne tänne, tietämättä mitä eteensä ottaisivat.

Muutamat henkilöt mukautuvat tahdottomina mihin tahansa, viettäen elämätänsä turhuudessa, ilman määrää, ilman edesvastauksen tuntoa vanhuuteen saakka. Mutta toiset, joihin työn ja toiminnan katoomaton siemen kerta on kylvetty, eivät saata taipua. "Minä heräsin ajoissa siitä surkeasta tilasta, jossa olimme", sanoo kertoja; — "sanon ajoissa, sillä tuleepa semmoinenkin aika, jolloin on myöhäistä, jolloin ihmisen sielukin pitkien, raskaitten vuosien painon alla sitkistyy eikä hän enään kykene nousemaan siitä suoperästä, johon häntä vajoitetaan. Tunsin huononevani, tunsin, miten työtön ja tarkoitukseton elämäni päivä päivältä teki uutta rikkaruohoa sieluni kesantopellossa. Uteliaisuus, lörppöys, taipumus ilkeyteen ja panettelemiseen sekä yhä lisääntyvä epätasaisuus mielenlaadussa alkoi päästä minussa vallalle. Kun ihminen kuljeskelee päivät päästänsä ilman tosi-tarkoitusta, ilman työtä, — viettäen aikansa ulkopuolella käytännöllistä elämää, joka ainoastaan taitaa meidät oikealla voimalla ja väellä varustaa; kun ei mikään todellinen harrastus, ei mikään vakaan ystävyyden side elämäämme ohjaa, pääsee rauhattomuus ja tyytymättömyys pian kiertelemään povessamme, turmellen ruumiillista terveyttä, mielialaa, tunnon rauhaa ja kaiken hyvän kasvua meissä. Kaikki pahan vaikuttimet pääsevät siten liikkeelle."

Kuinka kiivasta moitetta ne naiset vetivät puoleensa, jotka uskalsivat kiskoa itsensä irti piintyneestä katsantotavasta, on Fredrika Bremer kuvannut kertomuksessaan "I Dalarne", kun hän eräässä kohden panee neiti Lotten'in seitsemän tätiä miehissä päivittelemään tämän sopimattomista työnaikeista. "Hulluuttahan semmoinen on", päättävät tädit, napsauttaen sormillaan nuuskarasiansa kanteen, "miksei tyttö voi pysyä istumassa asemoillaan niinkuin muutkin tytöt, neuloa, kehräellä ja käydä äitinsä taloudessa", (jossa ei häntä laisinkaan tarvittu, äiti näet eli aivan supistuneissa varoissa). Eihän sovi siirtyä elämänsuhteista, joihin on syntynyt; ja mitäs varten tarvitsee mennä heittäymään maailman selälle uusiin huoliin, kun kotopesässäkin hengissä pysytään. Ovat tässä muutkin hiljoilleen kituneet eteenpäin, miksei Lotten'in kelpaa tehdä samaten kuin niiden?" Ja kun sitten sanoma tulee tytön enoillekin, että heidän sisarentyttärensä on ottanut talon arennille ja alkaa asioita hoitamaan, ennustavat nämä hänen pian perikatoon joutuvan ja panevat ankaran vastalauseensa moisille päätöksille.

Että Fredrika Bremer tässä on muotoon pukenut omia elämiänsä ja havaannoitansa, ei ole epäiltävää. Vallaton lapsuutensa ja myrskyilevä nuoruutensa oli aikaiseen näyttänyt hänelle monet epäkohdat ja paheet sekä perhe- ja seuraelämässä että yhteiskunnallisissa oloissakin. Ja kuta enemmin hän katseli ympärilleen, kysyen ja etsien, sitä avarammaksi aukeni näköala ja sitä laajemmalle huomasi hän varjojenkin ulottuvan. Luonnollista oli siis, että kun hän rupesi jokapäiväisestä elämästä" piirtelemään, tulivat varjopuoletkin kuvalle. Sillä Fredrika Bremerin hengenlaatu oli siksi rehellinen ja totuudentarkka, että hän olisi antanut mistään syystä lahjoa itseänsä peittelemään kuvauksessa mitään, minkä hän todellisuudessa tapasi vaikuttamassa. Eikä hän kirjoittanut vaan huvittaaksensa, hän uskalsi vaikutuksessaan pyrkiä ottamaan osaa kansansa yleiseen yhteiskunnalliseen kehitykseen ja edistymiseen, ja sen vuoksi hän pelkäämättä naputteli juuri niille soittimille, joista epäsoinnut kaikuivat. Mutta hän ei osottanut katkeruutta menettelössään. Moni kohta suretti häntä ja tulistutti hänen mielensä, mutta hän varoi eksymästänsä ahtaasen yksipuolisuuteen, antaen kuvauksestaan tihkuella elämän hyviäkin nesteitä, samassa kuin hän paljasti sen puutteet ja nurillisuudet. Fredrika Bremer ei katsellut toivottomana tulevaisuuteen, hän näki puutteita ja paheita, mutta ei parantumattomia. Sen tähden eivät hänen piirtämänsä vaikuttaneet lukijaankaan masentavasti.