ITÄMAINEN MATKA. SPITALISTEN LUONA.

Mutta täälläkin tahtoi Fredrika etsiä myös elämän pimentopuolet ja yhteiskunnan onnettomimmat. Ne olivat spitalitautiset yksinäisissä kätköissään. Santorinon saarella Arkipelagissa oli vuoriseinämiä vasten rakennettu matalat mökit noita onnettomia varten, jotka olivat ankarasti kielletyt muiden ihmisten yhteydestä. Mutta Fredrikaa ei voinut kukaan estää mennä heidän luoksensa. Hän kertoo käynnistään siellä. "Me katsoimme sisään erääsen asuntoon, johon ovet olivat auki. Huoneet tulivat kosteilta, mutta olivat siistit ja valkoisiin lakanoihin puetuilla sängyillä varustetut. Siellä oli yksi huone, johon minua varoitettiin astumasta, mutta sinne juuri meninkin ja aina perälle asti, sillä siellä makasi spitalinen mies taudin viimeisillä asteilla. Tuskin hirveämpää voi ajatella. Silmistä, nenästä, huulista ei ollut mitään jälellä. Kun huomasin tämän onnettoman eläväksi ja hengittävän, käskin lääkärin (joka oli pysähtynyt ovelle) huutamaan hänelle: Jesus Kristus on sinun herättävä uuteen elämään ja antaa sinulle uuden ruumiin. Silloin näin hänen nostavan surkastuneet, veriset käsivartensa ylös ja taas laskevan ne hiljalleen alas ristiin rinnan yli; se oli hänen vastauksensa, puhua hän ei voinut. Kun huomasin hänen kuulonsa olevan hyvän, käskin lääkärin kysyä häneltä, voisinko lähettää hänelle jotain, sai hän suurella vaikeudella kuiskatuksi sanan: lukumi. Lupasin sitä hänelle lähettää ja kysyin sen jälkeen muilta spitalisilta hänen mielenlaatuaan ja hänen tilaansa, johon he kaikki vastasivat kiittämällä hänen hurskauttaan ja hänen suurta nöyryyttään. Kaikki myös kohtelivat häntä kunnioituksella ja pitivät häntä seurattavana esimerkkinä. Kuitenkin näytti hänen huoneensa tyhjemmältä ja köyhemmältä kuin muiden, ja ainoastaan vesipullo seisoi virvoituksena hänen vuoteensa ääressä. Lääkäri sanoi hänen voivan elää vielä vuoden taikka enemmän. Niistä neljästätoista sairaasta, jotka olivat tänne sijoitetut, ei ollut tauti muita vielä pahaksi ajanut, ainoastaan kädet olivat jo niin runneltuneet, etteivät kyenneet työntekoon. Muutamat olivat vielä nuoruudessaan eikä ollut muuta odotettavana kuin vähitellen muuttua tuon onnettoman luurangon kaltaiseksi, jonka luota viimeksi olin lähtenyt. He olivat kuitenkin tyyneellä miel'alalla, ei kukaan valittanut onnettomuuttaan; mutta sitä vaillinaista hoitoa ja huolenpitoa, joka tuli heidän osakseen, valittivat he. Väliin saavat ainoastaan leipää, väliin he kokonaan jäävät unhotukseen, niinkuin esim. edellisenä talvena, jolloin nähtiin tuon pienen siirtokunnan tulevan kaupunkiin puolikuolleena nälästä ja vilusta. Kun heidän elämänsä on kokonaan satunnaisen armeliaisuuden varassa, saavat raukat usein nähdä suurta puutetta. Lääkärikin oli pahoillaan siitä, ettei yhteiskunta pidä heistä järjestetympää huolta. "Jos minä olisin yksi heistä", sanoo kirjailija, "ja minun täytyisi elää tuomittuna tänne vuoren loukkoihin ja kuunnella yöt päivät aaltojen raskaita ja yhä takaisin temmattuja ponnistuksia vuorenseiniä vastaan, kyllä tiedän, mihin tekoon ne minun kutsuisivat."