IV. JATKUVAA KEHITYSTÄ. ULKONAINEN ELÄMÄ.

Kirjailijan ulkonainen elämä näinä vuosina ei esiintuo suurta vaihtelua. Etenkin talvisin Tomb'issa seurusteli hän vaan emäntänsä ja ystävänsä kanssa ainoastaan kun joskus kokoontui tämän luokse vieraita, otti Fredrika osaa yleiseen illanviettoon ja istui silloin mielellään pianon eteen soittamaan nuorelle kansalle tanssiin. Mutta jos hän kerta joutui keskusteluun, saattoi hän huomaamattansa niin innostua, että vilkastutti koko seuran ja veti mielet ja kielet hauskaan puhevaihtoon. Tämmöiset illat olivat kuitenkin ainoastaan harvoja poikkeuksia näiden kahden naisen elämässä Tomb'in yksinäisyydessä. Sitä kyllin myöskin todistavat nuo monet kiitetyt kirjatuotelmat, joita nyt vähillä väliajoilla täällä valmistui ja tuli kotimaassa ulos painosta.

Fredrikan yksityinen varallisuus sekä nuo kirjainsa hänelle tuottamat runsaat palkkiot pitivät hänelle lisäksi aina tien auki kaikkeen kirjallisuuteen, niin että hän taisi luettavakseen hankkia kaikkia, mikä etevintä ja parasta oli maailman kirjamarkkinoilla. Tämäkin oli etu, joka edisti hänen omaa kehitystään ja rikastutti hänen henkistä näkymöään uusilla elämänkuvilla. Kuinka hyvin hän viihtyi ja tunsi tämän hiljaisuuden lääkitsevän vaikutuksen itsessään, näkyy hänen kirjeistään, joissa hän omaisilleen ja ystävilleen paljastaa sisällisen elämäntilansa. Äidillensä kirjoittaa hän: "Yksinäisyys, missä ystäväni kanssa oleskelen, on minulle varsin erinomainen. Täällä rauhallisuudessa, uudessa maassa, uusien esineiden ympäröimänä, herää minussa monta puutunutta tunnetta, monta uinahtunutta harrastusta. Olen täällä nauttimassa henkistä lähdejuomaa, joka vahvistaa sieluni ja ruumiini. Ja molemmat ne tarvitsevat vahvistetuiksi tulla. Norjan historiasta, sen menneisyydestä ja nykyisyydestä, sen kirjallisuudesta nousee minuun monta ajatusta ja kysymyksiä, joita en koskaan ennen ole tuntenut. Kehäpiirteitä uusiin kirjakuvauksiin alkaa syntyä, ajatus vapautuu ja nykyisen asemani huomaan tärkeäksi vastaiselle kehitykselleni. Se kevät-ilma, jonka minulle emäntäni sydämensä ja luonteensa ansiolla valmistaa hengitettäväksi, vaikuttaa paljon hyvää, mutta vielä enemmän vaikuttaa se, että saan niin rauhassa elää. Kuinka hyvältä tuntuu kun ei tarvitse käydä kylässä eikä ottaa vastaan vieraita. Tämänlainen arkuus lienee jonkinmoinen nykyään voittamaton kivuloisuus, jonka vuosien kuluessa toivon parantuvaksi. Mutta nyt kun istun äännettömässä huoneessani kirjaini ja papereini ääressä ja näen avaran taivaan katsovan puoleeni, tunnen omistavani koko maailman, etenkin kun edessäni tuossa on vastatullut kirje, joka tuopi hyviä uutisia omaisiltani ja todistaa että minua rakkaana pitävät. Silloin sykkii sydämeni kiitosta kaikkihyvälle isälle, silloin olen onnellinen ja silloin parhaimman rakkauteni ja työni annan ihmisten hyväksi."

Toisessa kirjeessä vuodelta 1835 eräälle naineelle ystävälle, jonka kanssa hän usein vaihtoi kirjeitä, sanoo hän: "Muistatko kun viime talvena yhdessä luimme neiti Martinau'n erästä pientä kertomusta, jossa hän — kumma kyllä niin valistuneelta ihmiseltä — sanoo, että tieto olisi sivistyksen ja jokaisen ihmisen korkein tarkoitusperä ja että hyve vaan on katsottava välikappaleena sen saavuttamiseksi, ja kuinka me silloin yksissä äänin käänsimme lauseen päinvastoin? Mutta kun nyt ollaan samaa mieltä tässä, niin mistä maailmallisesta me kiistettäisiin? olen itsekseni ajatellut; turhaa on käydä sotaa, kun kerta on rauha rakennettu kaikkein tärkeimmässä. Sillä tiedänhän meidän samaa vakuutusta pitävän ei ainoastaan hyveen arvosta, vaan sen ijankaikkisesta syntyperästä, tuosta lähteestä, mistä kaikki totuuden ja voiman suonet alkunsa saavat. Kumpikin päätimme hyveen korkeimmaksi maan päällä ja että sitä kokisimme toteuttaa kumpikin elämämme tiellä.

Sinun elämäsi näyttäytyy minulle kuin suudelma ja sydämellinen syleily, johon kutsut rakastettusi sulkeutumaan; minun ehkä käsittää laajemman piirin, mutta lienee vähemmän lämmittävä, vähemmän hellästävä. Todesti tuntuu minusta sinun osasi ihanammalta, ja usein muistan Byron'in sanoja, kun hän onnellisimmiksi ja jaloimmiksi runoilijoiksi kiittää niitä, jotka eivät sanalla ole julkituoneet sydämensä ja sielunsa aarteita, vaan ne syvälle omaan poveensa kätkeneet. Näin ajatellessani on minulle monasti tullut vaativa halu luopua tieltä, joka niin helposti viekottelee ihmissydämen itsekkäisyyteen, kunnianhimoon ja moneen heikkouteen, ja valita itselleni toinen ala, jonka yksinomaisena tarkoituksena olisi sielun puhdistaminen ja sydämen valmistus kärsivällisyyteen ja rakkauteen. Mutta vastustamaton voima on silloin käskenyt minua toisaalle, se on pannut kirjan ja kynän käteeni ja sanonut: mene. Ja olenkin päättänyt mennä, mutta olen kutsunut totisuuden ja rakkauden mukaani matkalleni johtamaan, tukemaan ja valaisemaan minua. — — Yksi ainoastaan on tärkeä: että hyvä tapahtuu. Siihen tahdon minäkin puolestani vaikuttaa; jos en onnistu, niin panen turvani siihen että toiset onnistuvat paremmin; pääasia vaan on, että Jumalan tahto ja ihmiskunnan onni pääsee toteutumaan. — — — Nyt vasta on minun oikea työnaikani alkanut, mutta paljon on minulla oppimista ja suuri on haluni siihen. Ihminen on se aine, jota ennen kaikkea tahdon käsitellä, ja ihmistä tulee minun siis ensisijassa oppia."

Miten Fredrika paraiten ajattelee pääsevänsä viimeisen tarkoituksen perille, ilmoittaa hän vähän edempänä samassa kirjeessä: "Ja ihmisen tuntemiseen antanevat minulle filosofia ja historia avaimen: filosofia siten että se minulle selittää ihmisen yleisyydessään, eri ainekset ja voimat, jotka hänessä vaikuttavat, sekä hänen suhteensa taivaasen ja luontoon; historia taas näyttämällä ihmisen työssä ja toiminnassa eri sivistyskansoissa, eri ilmanaloissa, kaikissa elämän vaihtelevissa oloissa. Ainoastaan näin tavoin luulen voivani oikein arvostella nykyisyyden ihmistä sekä aikamme yleisen suunnan suhteen kuin individillisen laatunsa puolesta. Eihän ole ihminen eikä valtio vastasyntyneitä, tyhjästä tulleita lapsia: kumpaisenkin sisällinen elimistö juurtuu syvään muinaisuuteen, lähtien alkuansa siitä elämästä, joka on ajan ja muuttumisen vallasta vapaa. Ainoastaan tutkimalla ihmistä ja valtioa niiden yhteydessä historialliseen menneisyyteen ja yliluonnolliseen ijankaikkisuuteen taitaa niiden perille, s.o. niiden sydämeen, niiden sisimmäiseen, olennaiseen elämään tungeta; ja ainoastaan semmoisella perusteella voimme siveyden oppaana jotain vaikuttaa ihmiskunnan hyväksi."

Myöskin raamattua viljeli Fredrika tällä ajalla, etsien valonapua ja opastusta ihmiselämän tuntemiseen. Moni asia hänelle siinä selveni ja yhä enemmän löysi hän yhteyttä sen aattessa, vaikka yksityiskohdissa paljon jäi hämärään ja käsittämättömäksi. Ja vielä enemmän olisi siksi jäänyt, ellei hän niin tarkoin olisi koettanut huomata ja eroittaa sisällössä asuvaa henkeä ulkonaisen muodon vaillinaisuuksista. Hänen onnistui rakentaa käsitteilleen jonkinmoinen kokonaisuus, ja etenkin Jesuksen persona kuvastui hänelle niin täydellisen selvänä, niin johdonmukaisena ja aatetta vastaavana, että se ynnä hänen korkean oppinsa kanssa kasvatti Fredrika Bremerissä uskon — "järjellisen uskon nimittäin", sanoo hän itse, — jota yksityiskohtain hämäryys ei voinut kumota.

Tällä ei hän vielä ollut löytänyt tyydyttävää vastausta kaikkiin sielussansa taisteleviin epäilyksiin, mutta hänellä oli nyt voimaa laskea ne nöyrinä ja kärsivällisinä odottamaan, kunnes esirippua enemmän nostettaisiin ja pimeys yhä paremmin poistuisi. Nyt tahtoi hän maallista elämää katsella kaikkivaltiaan ja hyvän isän kasvatusjaksona, joka ihmistä saattaa kehitykseen ja häntä valmistaa uuden kodin perilliseksi. Kristinopin nojassa tietää hän nyt jokaisen ihmisen voivan lohdullisesti astua elämänsä polkua ja voimainsa mukaan edistää totuuden voittoa. Saman opin perustamasta vapauden ja tasa-arvon aatteesta näkee hän myös kasvaneen ne aikakautensa liikkeet, jotka tarkoittivat valtion kehittämistä perussäännölliseksi yhteiskunnaksi, jossa kysytään jokaisen yksilön vaikutusta ja sanaa yhteisen hyvän eteen. Hän kirjoittaa tästä:

"Kristus on oikean vapaamielisyyden ensimäinen alkaja. Hän teki jumaluusopin kansantajuiseksi ja julisti samalla kaiken muunkin hyvän opin ja viisauden kaikkien oikeudeksi; sillä jos kaikki ihmiset todella ovat saman isän lapsia, niin täytyy heidän kaikkien saada nauttia niitä hyviä töitä, joita inhimillinen nero tuottaa. Eikö tieto tästä totuudesta ole se voima, joka monta veristä taistelua otettuaan nyt tunkeutuu aikakauteemme ja pyytää yhteiskuntaamme järjestellä, rakentaa kouluja, opettaa köyhäin lapsia ja levittää kaikkiin luokkiin tieteentutkimusten päätulokset; sama voima se on joka puhuu kirjallisuudessa, joka lähentää isännät ja palvelijat, vanhemmat ja lapset kodissa toisiinsa, joka sammuttaa vihalliset ennakkoluulot ja ihmistyttää maailman. — Eläköön siis kaikki kirjapainattimet, höyrylaivat ja muut senkaltaiset keksinnöt, sillä nepä ovat aatteiden postimiehiä! Ja eläköön ennen kaikkea suuret, hyvät aatteet itse aseinensa, ja kiitetty olkoon yli kaiken hän, joka ne lähettää!" "Tämähän oli nyt oikea, suuri syleily, pikku ystäväni", päättää hän kirjeensä, "mutta semmoistakin väliin tarvitsemme, voidaksemme taas paremmin toimia oman maailmamme pienessä piirissä. Katsellessaan tuota suurta luojan laitosta, käsittää ihminen paremmin kutsumuksensa siinä ja oivaltaa lapsiensakin tehtävän, olipa nuo sitten ihmisiä taikka; kirjoja."

Loppuvuodella 1837 oleskellessaan Tukholmassa, ennenkuin hän taas siirtyi talvimajoilleen Tomb'iin, sattui Fredrika tavallista useimmin olemaan muassa pienemmissä kirjailijaseuroissa ja muualla, missä pääkaupungin etevämpi sivistynyt maailma oli koolla. Niistä henkilöistä, joiden tuttavuuteen hän näissä joutui, näkyy etenkin Geijer häneen tehneen hyvän ja pysyväisen vaikutuksen, varsinkin suuren sydämellisyytensä ja aina arvollisen ja sävyisän käytöstapansa kautta.

Kerta oli vähäinen seura koolla Bremerillä, kutsuttu Geijerin kunniaksi. Fredrika oli tilaisuutta varten kirjoittanut pienen näytelmäkappaleen, joka leikillisellä tavalla, keskustelun muodossa, käsitteli Geijerin runoilusta ja päättyi lyhyellä kunnialaululla hänelle. Agatha Bremer, eräs vieraista ja Fredrika näyttelivät sen, ja viimemainittu lausui tuon loppurunon. Kun se oli päättynyt, meni Geijer Fredrikan luokse, otti hänen päänsä käsiensä väliin ja suuteli häntä otsalle. Istui sitten pianon eteen soittamaan ja soitti muun muassa säveleitä omille runoillensa, joita joku seurassa lauloi. Kun joku päivä sen jälkeen Ruotsin Akademia vietti juhlan uuden jäsenensä, luonnontutkija J.J. Berzelius'en vastaanottamiseksi, piti Geijer säännöissä määrätyn tervehdyspuheen, jonka johdosta Fredrika kirjoitti: "Suurimman nautinnon juhlassa sain Geijerin arvollisesta olennosta ja hänen voimakkaasta sanastaan." Ja alempana lisää hän: "Sieluni on tämän syksyn ollut kuin pilvinen päivä, mutta Geijer on siihen levittänyt kirkkaan, välähtävän juovan; ei moneen vuoteen ole kukaan painunut niin syvälle mieleeni." Ja vielä monta vuotta jälkeenpäin puhuu Fredrika Bremer siitä vapauttavasta vaikutuksesta, minkä tämän miehen pelkkä läsnäolo tuotti hänelle.

Franzén, joka alusta erityisellä osanotolla oli seurannut ei ainoastaan Fredrikan kirjallista kehitystä vaan myöskin hänen yksityistä elämänjuoksuaan lapsuudesta saakka, oli jo virittänyt laulukanneltansakin hänen kunniakseen ja osotti hänelle isällisintä ja ystävällisintä kohtelua. Usein olivat he vilkkaassa kirjevaihdossa, jossa vapaasti käsittelivät väliin kirjallisia aineita ja ajan uskonnollisia kysymyksiä, väliin taas yksityiseen elämään sulkeutuvia asioita ja ilmiöitä. Franzén'in kuuluisaksi tullut käsiala teki Fredrika Bremerille usein kovaa kiusaa, monasti jäi siinä monta riviä häneltä ikuiseen salaisuuteen. Kun Andersen kerta eräässä kirjeessään Fredrikalle sanoi toivovansa joskus saada vastaanottaa kirjoituksen Franzén'ilta, ja Fredrika juuri oli saanut erään, josta ei taas ollut helppo saada selkoa, vastaa hän Andersenille: "Franzén'in painetut teokset on hänen kansansa jokapäiväinen nautinto ja hengellinen leipä, mutta ainoastaan enkelit osaavat lukea hänen käsikirjoitustaan."