III. KEHITYSTÄ VASTAISEEN VAIKUTUKSEEN.

Kysytään kenties, eikö Fredrikan nuori sydän kehoittanut häntä avioliiton elämänalalla etsimään tyydytystä. Tähän löytyy ainoastaan se yksinkertainen vastaus, ettei Fredrika rakastanut ketään niistä henkilöistä, jotka hänelle olivat tehneet naimaehdotuksensa. Sillä muuta lakia kuin sydämen ei Fredrika saattanut totella. Itse hän kertoo kuinka hän kerta aikaisemmassa nuoruudessaan yhtäkkiä rakastui nuoreen mieheen eräissä iltahuveissa, mutta kuinka jo ennen maata pantua tuo tunne niin tyynesti ja laiskasti pulputti sydämessä, ettei kannattanut ruveta sen haltuun heittäytymään.

Samaan aikaan kuin "Kuvauksien" kolmas osa ilmestyi, pääsi Fredrika erään etevän sukulaisen tuttavuuteen, joka ei ainoastaan viitannut hänelle tietä hyödylliseen kirjallisuuteen, vaan myöskin osotti hänelle, kuinka hän sen mukaan kuin taitaisi omistaa itsellensä perusteellisia ja suunniteltuja tietoja ja voisi järkeensä tuottaa selkeyttä ja valoa, kokoaisi välikappaleita hyödylliseen ja siunausta tuottavaan vaikutukseen lähimmäistensä kesken. Paitsi tätä naista, elähytti monien muiden jalojen ja nerokkaiden henkilöiden tuttavuus Fredrikan masentunutta mieltä, uusi, määrällisempään suuntaan valittu lukeminen toi muassaan uusia rauhoittavia aineksia, ja toinen väljempi maailma alkoi näkyä hänelle, ensin kaukaisuudessa, sitten lähempänä. Astuttavansa tie selveni hänelle ja toi muassaan uusia toiveita ja uutta uskallusta. Niitä tyyntymisen merkkejä, joita jo aikaisemmin oli joskus näyttäytynyt, uudistui yhä, ja rauhattomuuden aallot alenivat alenemistaan. Kesällä 1831, Fredrika oli silloin 30 vuotta, tuli hän sisarensa rouva Qviding'in luo Kristianstad'iin etelä-Ruotsissa, johon hän asettui pitemmäksi aikaa. Oli luonnollista, että etevimmät seurapiirit heti tahtoivat ottaa hänet helmoihinsa, ja se herätti kummastusta, kun vastatullut vieras kieltäytyi useammista kutsumuksista. Mutta hänellä oli siihen syytä, joita eivät tuntemattomat voineet arvata: se viihdyttävä rauha, jota hän nyt ensi kerran elämässään sai nauttia, käski häntä elämään hiljaisuudessa, eroitettuna ulkoelämän häiritsevästä moninaisuudesta.

Ainoastaan kun oli Qviding'illä vieraita, oli Fredrika muassa, ja kerrotaan, että hänen vaatimaton, hiljainen esiintymisensä yhdistyksessä nerokkaan humorillisen sananvaihdon kanssa voitti hänelle todellisia ystäviä. Yksi näistä oli silloinen koulurehtori Kristianstad'issa, P. Böklin, filosofisesti sivistynyt mies ja kristillismielinen. Hän käsitti Fredrikan sieluntaistelun ja oivalsi sitä merkitystä, johon nuoren kirjailijan alkava kyky oli nouseva. Böklin tarjoutui Fredrikalle opettajaksi, ja tämä pääsi nyt vapaasti ammentamaan muinaisuuden rikkaista tietolähteistä, jossa häntä Böklin johti aarteesta toiseen, esitellen hänelle mitä parasta oli klassillisessa kirjallisuudessa. Tämän kautta säteili taas uutta valoa ja selitystä noihin elämän arvoituksiin, jotka pimentävistä pilkuista olivat kasvaneet mustiksi varjoiksi ja uhanneet häntä kautta ensimäisen nuoruutensa ajan. Sovinnollinen rauhanmieli kehoitti häntä nyt ahkeraan työhön kaiken oikean ja hyvän puolesta, ja se ajatus alkoi vakaantua hänessä, että hänen kirjailijakykynsä oli se välikappale, jota hänen tuli käyttää. Ja todellisena ystävänä osallistui Böklin nyt ja sittemmin Fredrikan sekä kirjalliseen että käytännölliseen vaikutukseen. Lavea ja epäilemättä valaiseva kirjevaihto Fredrika Bremerin ja Böklin'in välillä on vielä tallella jälkimäisen sukulaisilla, mutta kun se on paraikaa annettu toisen henkilön käytettäväksi kirjalliseen tarkoitukseen, en ole voinut sitä saada läpikäytäväkseni.

Tällä ajalla kehoitti eräs yksinäinen leskirouva joka omisti suuren herraskartanon Norjassa, Fredrikaa tulemaan luoksensa, tarjoten hänelle täydellisen vapauden järjestää elämänsä omain vaatimustensa mukaan. Fredrika suostui kiitollisesti, meni Norjaan elokuussa 1833 ja oleskeli siellä yhtämittaa kaksi vuotta. Emäntänsä seura häntä miellytti ja Fredrika sitoontui häneen uskollisella ystävyydellä. 1835 asui hän taas jonkun kuukauden kotona Årstassa, kesäisin kuitenkin oleskellen kylpylaitoksissa äitinsä ja sisartensa kera, mutta vielä neljänä seuraavana talvena oli hän jälleen ystävänsä luona Norjassa. Täälläkin Fredrika eli suurimmassa hiljaisuudessa, pannen kaiken aikansa kirjallisiin töihin. Hän luki nyt Norjan historiaa, tutustuen sen menneisyyteen ja nykyisyyteen. Uudessa maassa, uusissa oloissa, suuremmoisen luonnon ja omaperäisten ihmisluonteiden parissa heräsi hänessä monta uutta tunnetta, monta tähän saakka hänelle tuntematonta ajatusta. Se kuolluus, jonka hän tapasi kirkollisella alalla, esimerkiksi järkeä ja sivistyksen valoa puuttuvat saarnat ja raa'an virrenveisuun, hämmästytti häntä, mutta kansassa näki hän sen sijaan toisaalla ennustavia hengellisen kehityksen oireita, jotka olivat omiansa takaamaan parempaa tulevaisuutta. Koko tämä aika muodostui Fredrikalle luonnolliseksi, jatkoksi siihen varsinaiseen opintekoon, jota hän Kristianstad'issa oli alkanut. Itse sanoo hän kirjeissänsä tältä ajalta, että nyt vasta hänen nuoruutensa alkoi, ja tämä uusi sielunelämä kuvastuu kauttaaltansa hänen teoksissaan.

Suruakin täytyi kuitenkin Fredrikan tällä ajalla kokea. Hedda Bremer, äitinsä ja siskojensa lemmitty, kuoli pitkällisen kivuloisuuden perästä v. 1837. Fredrika oli silloin kotona, ja hän kirjoittaa Charlotalle sisarensa kuolemasta, sanoen: "Hänen katseensa, hänen kyyneleensä, hänen nöyryytensä ja kiitollisuutensa Jumalaa kohtaan ovat ainiaaksi painuneet mieleeni; hänen kuolonkylmä kätensä, jolla hän tautivuoteellansa minua hyväili, ei ole turhaan levännyt otsallani. Jumalalle kiitos että hän nyt on levossa! Kaikista vähin olen minä tehnyt hänen hyväksensä, mutta paljon minä häntä rakastin, ja hänen vaikutuksensa minuun ei milloinkaan voi hälventyä. — Mitä voin, tahdon sydämestäni tehdä äidin ja Agathan hyväksi, mutta Heddaa ei minusta kuitenkaan koskaan tule", lisää hän viimein alakuloisesti.