KIRJALLINEN VAIKUTUS. "GRANNARNE."

Kun sitten v. 1837 ilmoitettiin "Grannarne" (Naapurit), meni yleisö vähän epäillen kirjakauppaan, mutta se meni kumminkin ja luki kirjan. "Grannarne" on kaunokirjalliselta kannalta epäilemättä Fredrika Bremerin etevin teos, ja syyllä on sanottu siitä, että se on "Ruotsin paras romani". Tapaus on maalla. Vanhapoika, pyöreäläntä tohtori Verner on vasta tuonut kotiin nuoren vaimonsa, joka miehensä arvon ja hyvän maineen kautta heti pääsee naapuriensa suosiolliseen tuttavuuteen. Tekijä on pannut kertomuksen langat tämän, Fransiska rouvan käteen, joka ne kehittää lukijalle kirjeissä eräälle ystävällensä. Kertomuksen keskuksena on tohtorin isäpuolivainajan kenrali Mansfelt'in leski, uljas ja ankara rouva, joka tietää pitää komentoa suuressa talossaan. Naimiseen mennessään oli hänen kasvatettavakseen joutunut miehensä poikapuoli Lars Anders Verner ja kaksi miehensä omaa poikaa Johan Jakob ja Pehr, ja itse sai hän pojan, jolle annettiin nimeksi Bruno. Tämän maailmaantulo oli ollut vähällä tempaista äidiltä hengen, mutta ehkäpä juuri senkin vuoksi piti hän tätä lasta kovin rakkaana. Yöt päivät istui hän hänen kehtonsa ääressä, eikä antanut muiden tuskin koskea häneen. Lapsikin rakasti palavasti äitiänsä, mutta osotti jo aikaiseen rajua ja vallanhimoista luontoa. Äiti ja lapsi eivät saattaneet elää ilman toisiansa, mutta jo varhain tunkeusi tähän rakkauteen jotain vihallista ja outoa. Yhdeksän kuukauden vanhana poika kiukussaan puri äitiänsä rintaan, kun tämä hänelle tarjosi ravintoa, ja kun äiti kivusta kiivastuen tästä häntä lyödä pyräytti, ei lapsi sen perästä kertaakaan rintaa enään ottanut. Kahdeksanvuotisena hän äitiänsä löi, kun tämä hänelle antoi ansaittua rangaistusta.

Vaikka äiti häntä sanomattomasti rakasti, ei hän milloinkaan kohtelussaan suositellut häntä velipuolien rinnalla, vaan kasvatti heitä kaikkia vakavuudella ja hennottelematta. Kun isä kuoli, jättämättä mitään varallisuutta lapsilleen, lupasi "ma chère mère" — niin puhuttelivat pojat äitiään — tasan maksaa vuotisen korkosumman pojilleen ja rupesi itse hoitamaan velkaantunutta maatilaa. Mutta Brunolle eivät mitkään rahat riittäneet, hän kävi käsiksi kaikenmoisiin keinoihin saadaksensa enemmän omaisuutta. Viimein hän äidiltänsä varasti ison rahasumman, josta äiti niin sydäntyi, että hän kirosi lapsensa eikä luvannut hänen milloinkaan enään tulla nähtäviin. Brunon paettua kotoa, meni hän ensin tunnottomaksi ja vaipui sen jälkeen kolkkoon puhumattomuuteen, jota kesti kolme vuotta ja jolloin hän ei ottanut osaa mihinkään toimiin. Kaikki tämä oli jo ohitse, kun Fransiska rouva tulee seudulle. Bruno otaksuttiin kuolleeksi, äiti ei milloinkaan sietänyt kuulla hänen nimeänsä mainituksi, mutta oli muuten kuin ennen. — Kaikkea, mitä suuren talon hoitoon kysyttiin, ymmärsi hän ja taisi itse toimittaa; sekaantumattansa kuitenkaan kunkin palvelijan tehtävään ja hääläämättä joka paikassa, niinkuin moni talon-emäntä luulee pitävänsä tehdä. Hän vaan valvoi kaikkea ja piti ohjakset käsissään. Tapahtuipa kyllä, että korvapuusti kajahti joskus, mutta niin oikeuden ja kohtuuden mukainen oli tämä emäntä palkollisten mielestä, että hän täysin oli voittanut heidän kunnioituksensa ja uskollisuutensa, johon myös vaikutti hänen ystävällinen huolenpitonsa kaikesta talonväestään. Väliin pyhä-iltoina kutsui hän väkensä kokoon, käski heidän tanssia ja soitti itse heille viulullaan, jota hän nuoresta oli oppinut käyttämään.

Usein otti hän vastaan vieraita kodissaan, vaikka itse kulki harvoin kylässä. Suora ja kursailematon, pani hän usein ihmisiä hämille, mutta pahuudesta ei hän loukannut kenenkään mieltä. Alusta alkain pääsee Fransiska rouva hänen suosioonsa, ja usein Verner ja hän maatilaltaan Rosenvik'istä käyvät "ma chère mère'n luona, johon tämän molemmat poikapuoletkin vaimoineen tulevat kesävietolle.

"Naapurien" piiriin kuuluu iso joukko muitakin perheitä ja henkilöitä, muiden muassa eräs seudulle vasta muuttanut vieras mies, joka on ostanut rouva Mansfelt'in entisen talon, Ramm'in ja siellä asuu synkässä yksinäisyydessä. Mitään ilmoittamatta alkuperästään ja sukusuhteistaan osottaa tämä mies suurta hyväntekeväisyyttä ja auttavaisuutta kaikille köyhille ja onnettomille koko tienoolla, ja lukija pian arvaa kuka hän on. Bruno Mansfelt on tuottavilla, mutta ei aina kiitettävillä asialiikkeillään muilla mailla koonnut rikkautta, mutta kostava omatunto ja sovinnon halu on nyt vaatinut häntä syntymätienoilleen rakkaan äitinsä likeisyyteen, jolle ei hän kuitenkaan uskalla ilmoittautua. Kun sitten velipuolensa tohtori Verner sattumuksesta tuntee hänen, lankee hän nöyrtyneenä hänen kaulaansa ja pyytää häntä välittäjäksi äitinsä edessä. Salaisuus uskotaan nyt Fransiskalle ja Brunosta tulee jokapäiväinen vieras Rosenvik'issä. Täällä näkee hän lapsuutensa lemmikin, suloisen Serenan, joka on tullut kesteilemään Fransiskan luo. Brunon lapsuuden tunne muuttuu rakkaudeksi, ja hämmästyen huomaa Fransiska kuinka ystävänsä sydän taipuu tuohon villin luonnon oireita osottavaan ja rajumieliseen mieheen, johon ei hän saata täysin luottaa.

Kirjan toisessa osassa kuvaus seuraa Brunon sisällistä taistelua hänen suhteessaan Serenaan ja niitä tapauksia, joiden kehityksessä hän vihdoin voittaa äitinsä anteeksiannon ja pääsee sovintoon hänen kanssaan. Bruno tunnustaa tosin paljon rikkoneensa ei ainoastaan epärehellisyytensä kautta asioissa, vaan yhtä paljon irstaassa elämässä, mutta hänen rakkautensa Serenaan herättää hänessä kiivaimman halun elämän autuutta ottamaan, ja hän panee kaiken kykynsä liikkeelle saadaksensa tämän vastarakkauden. Eihän hän ole niin huono, miettii hän, ettei hän tuota onnea ansaitsisi, asuu hänessä paljon hyvääkin, ja Serena, tuo puhdas, tuo jalo ja korkea olento on näet ainoa, joka taitaa hänen uuteen ja parempaan elämään johtaa. Enkeli tarvitaan liikuttamaan sitä vettä, jossa hän on uudistettava, tuumaa hän. Jonkun aikaa tuskallisessa epätiedossa elettyään, ilmoittaa hän Serenalle rakkautensa ja aikomuksensa, ja tapaakin hänessä hellän vastarakkauden. Mutta kun silloin Bruno intohimojensa vallassa rupeaa tyhjäksi ja lapselliseksi arkuudeksi mainitsemaan kaikki Serenan epäykset ja avioliiton esteet, peljästyy tämä ja vetäytyy pois hänestä, kun vielä lisäksi Bruno kehoittaa häntä lähtemään kanssansa pois maihin, joissa eivät kaikellaiset ulkonaiset muodot ja tavat vangitse sydämiä heidän taipumuksissaan. Semmoisessa onnessa ei taida rauhaa olla, vastaa siihen Serena ja kieltäytyy kokonaan. Tästä Bruno vaipuu entiseen synkkämielisyyteen ja onneton suhteensa äitiin yhä suurenee ja uhkaa häntä viimein perikadolla.

Verner ja Fransiska koettavat nyt mitä voivat, saadaksensa sovintoa äidin ja Brunon välillä, mutta onnistumatta. Ensimäisestä sanasta, minkä puhuvat Brunosta, joutuu äiti vaaralliseen vimmantilaan, pakenee huoneesensa ja vaipuu synkkyyteen. Bruno on kerran kutsuttuna vieraana hänen luonaan, mutta rouva Mansfelt ei tunne häntä. Useampia kertoja vielä saattavat sukulaiset Brunon puheeksi, mutta kun he näkevät, kuinka onnettoman äidin kärsimykset yhä vaan suurenevat ja hänen sisällinen taistelunsa halventaa hänen muotonsa ja hänen vaivuttaa syvään surumielisyyteen, täytyy heidän luopua yrityksestään. Tämä rauetti Brunossa kaikki toiveet ja hänen mielentilansa alkoi tohtoria kovin huolestuttaa. Mutta käänne äidin ja pojan elämässä oli kuitenkin likempänä, kuin taittiin aavistaa. Eräällä rouva Mansfelt'in ja Fransiskan paluumatkalla kaupungista ehtii päivä pimetä ennen kotiintuloa ja he ajavat eksyksiin tiellä. Luullen omalle pihalle tulevansa ajavat he Ramm'in kartanolle, jossa hevoset yhtäkkiä säikähtyvät salaman iskusta ja hyökkäävät järveenpäin. Samassa säntää hevosten eteen mies, joka kovan taistelun perästä saa hevoset pysähtymään ja suuren onnettomuuden estetyksi. Tämä mies on Bruno; tapaturmaan joutuneet saatetaan sisään huoneisin, äiti ja poika seisovat toistensa edessä, ja nyt tuntee äiti lapsensa. Tämä lähestyy häntä ja pyytää anteeksi, ja äiti sulkee rakastetun poikansa syliinsä. Mutta sydämen liikutus on liian suuri vuosikymmenien kärsimysten jälkeen, se panee rouva Mansfelt'in kovalle tautivuoteelle. Tapaturmassa tulleista haavoista ja verenvuodatuksesta sairastaa Brunokin kauan aikaa heikkona. Äiti ja poika makaavat nyt viereisissä huoneissa, kipeinä mutta onnellisina. Fransiskan ja hänen taitavan tohtorinsa uskollisella hoidolla sairaat parenevat ja uusi elämä alkaa nyt kaikille. Rouva Mansfelt tosin kadottaa näkönsä, mutta onneansa ei hän kadota enään milloinkaan. Brunon ja Serenan rakkauden suhde myös uudistuu ja saatuansa kasvattivanhempainsa suostumuksen, menee Serena Brunolle vaimoksi.

"Grannarne'ssa", oli tavattavana ei ainoastaan luonteen kaavakuvia (tyyppejä), vaan todellisia, omaperäisiä individejä. Tuo uljas väkevätunteinen, taipumaton "ma chère mèren", tuo hyväsydäminen vaikka ulkonäöltään karkea, kelpo tohtori Verner ovat aina oma itsensä eikä kukaan muu. Ja itse kertomuksen kertoja, Fransiska rouva, tuo aina iloinen, aina auttava, mutta miettiväinen ystävä, on kuvattu niin hienosti, niin pienimmissäkin tosielämän mukaan, että lukija koko ajan luulee seurustelevansa jonkun likisimmän tuttavan kanssa. Yleinen tarkastelu onkin merkinnyt tämän luonteen parhaimpain joukkoon, mitä siihen asti oli pohjoismaissa kynällä kuvailtu. On tullut tunnetuksi, että kun kiitetyn "Jane Eyre'n" tekijä — Currer Bell — jonkun aikaa jälkeenpäin julkaisi mainitun romaninsa, hän pelkäsi yleisön luulevan, että hän Jane'a kuvatessaan oli käynyt Fransiskalta lainassa.

Paitsi kirjan pääjuonnetta, tuo äidin ja hänen poikansa välillä huomattava ankara taistelu, joka perustuu likeiseen yhtäläisyyteen heidän luonteissaan ja on siitä välttämättömästi kehittyvä seuraus, kutoutuu kertomuksen toimintaan monta sivullisempaa seikkaa, joissa tapaamme henkilöitä semmoisia kuin itsenäisyyteen ehtinyt neiti Hellevi Husgafvel, joka kauniissa, sievässä kodissaan hilpeällä ja tyytyväisellä mielellään ja vierasvaraisuudellaan ilahuttaa kaikkia, ja hänen ystävänsä, taiteen-ihailija, vaatimaton laamanni Hök; näiden kuvauksella Fredrika Bremer on luonut meille ystäviä, joita emme taida milloinkaan unohtaa. Samaten kuin Dickens "David Copperfield'issä" on Fredrika Bremer tässä seisonut inhimillisiä tunteita ja sydämen moninaisia taipumuksia niin likellä, että hän on taitanut muodon antaa olennoille, joista tunnemme, että ne ovat lihaa meidän lihastamme ja verta meidän verestämme.

Ja että tämä teos otettiin mieltymyksellä vastaan, missä se käännöksessäkin ilmestyi, oli luonnollista. Sitä luettiin lavealta Ruotsissa ja muissa maissa ja luetaan vastakin, sillä eivät ne aarteet, joita se sisältää, voi pian vanheta. Tämä "Ruotsin paras romani" on tekijänsä koroittanut etevimpien riviin.

Tosin tässäkin tapausten kasoittelemisessa tavataan puutteita siellä täällä, ja tekijän on täytynyt niissä paikoin keinotella yliluonnollisilla taikka kuitenkin tavallisesta järjestyksestä poikkeavilla kohtauksilla, jotka häiritsevät toiminnan tyyntä kulkua ja tekevät lukijaan hämmästyttävän vaikutuksen; mutta tämä puutteellisuus unohtuu pian tuon toden ja rikkaan elämän-käsityksen rinnalla, ja tuon uskollisen, tosiolonmukaisen piirteen rinnalla yksityis-kohdissa, joka isommasta pienempään taitavasti seuraten elämän risteileviä lankoja kertoo meille usein sen hienoimmat totuudet. "Tuleehan", kirjoittaa yksi arvostelijoista, "niin paljon elämästä otetun totuuden keralla kärsiä pieniä jopa suurempiakin epätäydellisyyksiä, sillä meidän on muistettava, ettei etevinkään nero sentään ole muuta kuin ihminen."

Jo ensimäisissä Fredrika Bremerin teoksissa oli huomattu ja mainittu se aivan omaperäinen kyky, jolla hän osasi lukijansa mielen ja innon kiinnittää vaatimattoman jokapäiväisen elämän rajoihin. "Grannarne'ssa", tämä kyky esiintyi kehittyneenä taitona. Asken mainittu arvostelija sanoo siitä: "Harvinaisella kyvyllä osaa Fr. Bremer saattaa merkitystä ja arvoa siihen, mikä on näennäisesti mitätöntä ja vähäpätöistä, ja hän omistaa tälläistä kykyä suuremmassa määrässä kuin kukaan muu ruotsalainen romanikirjoittaja." Tarkalla silmällä hän tähtäsi ihanteesen ja tapasi sen pienimmissäkin elämänsuhteissa; tiesi sen lisäksi paremmin kuin muut itse väistyä syrjälle näkymättömiin, antaen toiminnan henkilöt itsenäisinä ja vapaasti liikkua, jonka kautta kuvailukseen kasvoi enemmän dramallista eloa ja luontoisuutta. Tämä oli sillä ajalla kirjallinen ansio, jota ei taajassa tavattu ja joka oli sekin puolestansa omiansa asettamaan "Grannarne'n" tekijän silloisten kirjailijain etusijaan.

Eräässä kohdassa kuitenkin jotkut arvostelijat ovat tehneet muistutuksia tätä teosta kohtaan; he näet väittivät tekijän väärin menetelleen siinä, kun rikokselliselle ja ansaitsemattomalle henkilölle kuin Brunolle valmistaa puhtaan ja ylevämielisen Serenan rakkauden ja sen kanssa parhaimman elämän onnen. Fredrika on yksityisessä kirjeessä sanonut tästä, ettei ihminen jolla on Brunon entisyys ja luonne, kuitenkaan milloinkaan voi tulla onnelliseksi, koska moittivan ja rauhattoman omantunnon muistutukset eivät lakkaa seuraamasta häntä. — Tekijä olisi ehkä myöskin voinut vastata muistutukseen sillä, että todellisessa elämässä monasti nähdään niin käyvän; kuvailija piirtää vaan muodon sille, mitä elämässä näkee.