VIIMEINEN YÖ.

»Äit', eikö vaaleaks jo yö Käy aamun salavasta?» »Oi nuku Anni parka! lyö Kaksioista kello vasta». »Hän eikö saavu kohta?» »Ken?» »Hän, pappi — yö on mulla Jo viimeinen.» — »Voi tyttären', Hän aamuks lupas tulla».

Ja hetkeks äiti nukahtaa. Vaan sairas vuoteellansa Ei unta silmäluomiin saa, Hän voihkaa tuskissansa. On syysyö synkkä ulkona Ja riehuin ulvoo myrsky, Ei tähdet tuika taivaalla, Ves'sade rankka hyrskyy.

Ja myrsky kiihtyy raivossaan, Sen ääni ulinoipi; Vaan kalman hiki otsallaan Nyt Anni vaikeroipi. Ja silmissä yht'äkkiä Käy huone valoiseksi, Hän vuotehensa vieressä Niin oudon haamun keksii.

Luuranko häneen tuijottaa Nyt tyhjin silmälomin Ja tervehtii kuin tuttavaa Se leu'oin huulettomin. Ja viikate on kädessään, Sen kirkas terä hohtaa; Vaan tuonen mies, näin kuiskaa hän: »Jo joudu, Anni, kohta!

Nyt kuule myrskyn raivoa — Se niinkuin muinoin riehuu Ja sade rankka tulvana Kuin kosken kuoha kiehuu. Niin synkkä nyt on yökin. — Vaan Se mielees mitä johtaa?» Ja sairas huokaa vuoteellaan: »Nyt koston hetki kohtaa».

»Nyt muistatko kuin muinoinen Äit' yötä myöten kulki? Vaan tunteet äidin sydämmen Pois rinnastaan hän sulki, Hän riensi — vastasyntynyt Hänen itki povellansa». — Ja Anni voihkaa: »kuolo nyt Jo saapuu koston kanssa».

»Laps itki — hurja äiti sen Ei ääntä kuullut, juoksi Vaan myrskysäässä eellehen Ja saapui kosken luoksi. Kuu himmyt pilvivaipastaan Näk' yksin öisen retken». — Ja sairaan vaivat kiihtyy vaan: »Voi tuskaa koston hetken!»

»Ja pauhain kosken kannel soi — Mik' on nyt äidin mieli? Mit' aikoo hurja? — Lapsen, voi! Jo ärjyin aallot nieli — Sit' eikö nähnyt kenkään? luo Unheeseen jäädä voisko?» Ei sairaan tuskat hoivaa suo: »Viel' armoa nyt oisko?»

»Sa näätkö lasta pienoista Tuolt' enkeljoukkiosta? Näin rukoilee hän Luojaansa: Äl' äidilleni kosta, Nyt työtään älä rankaise. Oi armon runsas lähde.» — Ja sairas huokaa: »rukoile Laps kurjan äitis tähden!»

»Sä kuule, rukouksehen Kun parvi enkelitten Nyt yhtyy kultakruunuinen Ja joukot taivahitten: Suo katuvalle armosi, Ja vihas kasvot peitä.» — Ja Anni huokaa: »Luojani, Oi armoin kuule heitä!»

Jo koitti aamu, vaikeni Jo myrsky, tulva herkes Ja äitikin jo heräsi Ja pappi tulla kerkes. Tät' enään ei hän kaipaillut: Jo hänen kasvoillensa Sai kalma — Anni muuttanut OI' luokse pienoisensa.