KAIKENLAISIA KAIKUJA.

I.

Kurja! yhä huokailet sä näin: »Kukaan suurempaa ei vaivaa kanna! Eipä kenkään ole ystäväin, Kenkään lempeään ei mulle anna».

Kernaast' uskon valituksen tään; Kellekään et näytä ystävyyttä Itse, etkä lemmi ketäkään — Etkö voivotakin aivan syyttä!»

II.

Oi jos saisin, vilpas tuuli, Seurassasi kuljeskella! Oi jos niityn kukkasia Kanssas saisin tuuditella!

Illan tullen ruusun luota Vilppahana kiiteleisin Lähteen luokse lemmikille Tuoksusuudelman mä veisin.

Sitten hiljaa hyväileisin Unta näille rakkahille — Illan rusko hohtoansa Valais lännen reunuksille.

Uneen uinahtaisi rakkaat, Suviyön näin lepäjäisi, Kunnes säteilevä koitar Taasen heitä herättäisi.

Vilpas tuuli, oi jos saisin Seurassasi kuljeskella! Oi jos niityn kukkasia Kanssas saisin tuuditella!

III.

Jos on armas kellä, Kaunoinen ja hellä, Häntä lemmiskellä Eipä toinen saa. Mull' on armahainen Myös, vaan häntä vainen Lempiköön jokainen — Hänp' on Suomenmaa.

IV.

Vapahana leivo lentää, Hattaroiden halki entää, Hänt' ei estä mikään kytkin; Riemuellen siellä laulaa. Minäkin jos vapaa oisin Kuinkahan mä laulaa voisin! — Yhtenään mä laulan nytkin, Vaikka kannan lemmen paula.

V.

Kotitaivas aina mulle Herttainen ja armas on, Lämpöisin ja kirkkain mulle Paiste kotiauringon.

Kotikuusi vehrein mulle: Sykkimään saa sydämmen, Mainehtimaan tunteen aallot Kuiske kotikuusosen.

Kotikuusen siimehessä Alla kotitaivosen Sorjin kasvaa kukka, hellin Sykkii sydän impyen.

VI.

Ruusupensas kukkivainen Olet Suomi, perhonasi Liitäin luonas, kaunokainen, Naulitsen mä tuoksuasi.

Vaan jos joskus, armaiseni, Kelmentyisi kukkasesi Kohta sydänhurmeheni Vuodattaisin juurillesi.

Vuodattaisin riemuellen — Elon nesteet tyynni saisit! Turpeellasi kukoistellen, Kauno, taasen tuoksuaisit.

Aatteet kauniit, luulot suuret! — Pelkkää tuulen pieksämistä! Paljonkohan pensaan juuret Kostuis perhon hurmehista!

VII.

Lempo kerran näyttihen Lemmeks' kylvi siemenen; Sepä kasvoi pensaisen. Kas, jo kuinka loistossaan Kukkii, luoden tuoksuaan Ympärille mättäältänsä, Kevään näsiäinen! — vaan Myrkkymarj' on hedelmänsä.

VIII.

Kaks on valtaa, sanotaan, Taivahan ja Tuonen maan. Toinen, niinkuin aurinkoinen, Valon, riemun, lämmön luo; Yön ja tuskan, vaivan toinen Haudan kylmyydellä tuo.

Yhden tiedän vallan vain: Se on silmiss' Siljullain. Riemuansa kun ne loistaa, Tunnen taivaan autuuden, Vaan kun murhe riemun poistaa, Vaivun valtaan varjojen.

IX.

Silmäis tuli, Silju kulta, Poroks polttaa sydämmen! En mä sentään niiden tulta Karta, kiusallakaan en. Sydän parka hiiltyy… mutta Hiilet vielä hehkuaa, Synnyttävät kirkkautta — Silmäs huikenemaan saa!

X.

»Täydellinen, soma sointuisuus Päästä kantaan saakka!» Kaaprel huus, Vaimonsa kun näki ostotukin, Tekohampain — sekä mustin sukin.

XI.

Kirkas, tyyn' on lammin kuvastin. Senpä pintaa ruuhein hiljaan piirtää; Taikoinensa lumostuttavin Kuvat siinä aatteet kauaks siirtää. Päällä väikkyy taivaan kuulto, sen Siinto kirkas myöskin alla hohtaa, Rannan lehto, kunnas kaukainen Ahdin kartanosta silmää kohtaa — Tuulonenpa herää, röyheltää Veden kalvon — kuvat häviää. Todellisuus rautaisena ain' Haihtumaan saa harhat unelmain.

XII.

Mä virkin itselleni! »kunnoton! Niin hyödytön sun olentosi on Kuin pahka puussa. Miss' on toimes, työ? — Et muuta tee kuin yhä koetat laulaa —» Vaan ääni silloin hiljaan rinnassain Näin kuiski: niinpä kyllä lienen — vain Jos pahkaa puuss' ei oisi, eipä myös Ois yhdelläkään tuluksissa taulaa».

XIII.

Riehu myrsky, öinen myrsky! Pohjan ääni ulvo, soi! Kiehu louhikossa tyrsky, Näytä minkä valtas voi! Rannan äyräät murra, kaada, Huuhdo meren helmaan ne! Hongan alta juuret raada, Ulapalle linkoo se! —

Tyrsky kiehuu, myrsky pauhaa, Pitkin yötä pohja soi Vaan kun virkoo aamun koi, Kaikk' on tyyntä, kaikk' on rauhaa.

XIV.

Kuvia kun mieleheni Heijastellen muisto tuo, Lämpimästi sydämmeni Sykkimähän saavat nuo.

Vaan kun toivo kirkas hohtaa Värjätellen säteitään. Silloin sydän sykkää kohta Lämpimämmin entistään.

Muistot on kuin ruskonläikky, Ehtoota mi purppuroi, Kultaisena toivo väikkyy Niinkuin päiväntuopa koi.

XV.

Nyt mieli minne harhaillen Sä leuto lennät taas? Tuo pilvilinna kaukainen Sun onko kotimaas?

Sä nurmen tuoksuella suot, Sä virran hopeoit, Sä ruskon läikkämähän luot Ja pilven purppuroit.

Vaan täällä sua kauempaa Ken viihdytellä vois! Ei; ahtaaks sulle tuntuu maa — Sä lennät täältä pois.

Ah, mieli minne harhaillen Sä leuto lennät taas? Tuo pilvilinna kaukainen Sun onko kotimaas?

XVI.

On kukka kuollut, routa Runnellut on maan; Sen peittäköön nyt talvi Valkovaipallaan! Ja hangen alla hautuu Taasen routa pois, Maa toipuu — muuten kevät Kukkia ei vois. Kun murhe mielen murtaa Saa sen routumaan, Se tokko tuskastansa Toipuu milloinkaan — Kenties kun maa sen peittää Nukkanurmellaan.

XVII.

Kun ennen pakkaisviima soi, Maan peitti jää ja hanki Ja aalto oli kahleissa Ja tuiman talven vanki, Mun rinnassani kuitenki Suv-aika armas valtaili Ja kieri ellen, väreillen Mainehti tunnon aaltonen.

Nyt suv' on sorja luonnossa Ja kukkaiskenttäin tuoksu, On aalto irti kahleistaan Ja vapaa puron juoksu. Vaan rinnassani — siell' on jää Ja talven viimat myllertää. On missä syy tän muutoksen — Ah, yksin Hän vaan tietää sen.

XVIII.

Ah veikko! tunnetko sä rinnassas Nyt innostusta puhdasta ja pyhää? Sen liekki polttaako sun tuntoas? Sen ääni kuiskaileeko sulle yhä? Sen käskyäkö kuulet ankaraa, Mi sua pyytää, vaatii, velvoittaa?

Jos liekin poltteen tunnet povessas, Jos kuulet kuinka sua käsketähän, Sä tarpeeks voimaa pyydä Luojaltas Nää tunnon käskyt pyhät täyttämähän. Jos voimas heikot on — voi onneton! Sun rintas riutuu, sortuu polttohon.

XIX.

Oi aatos parka! vallatonna miksi Ain' annat kiitää hurjan valjakkosi? Sä maltitonna häärit, asuntosi On yhä hohtohuoneet pilvilinnan. Nyt tarkkaa mitä sulle lausun siksi: Sä jollet maltu, muutu viisaammaksi, Mä kohta hankin sulle talttaajaksi Todellisuuden rautamarhaminnan.

XX.

Useakin utelevi Parnassolle kulkuani Laakeria leikatani. Ei se matka käy niin hevin! Pitk' on tie ja vaivaloinen, Kaukana on Parnassoinen — Mielestäni vuorta tätä Toist' ei ole jyrkempätä — Laakerhuippu korkehinna Loistaa niinkuin pilvilinna.

XXI.

Tuo mettiäinen totta vie, Ei typerin, ei tyhmin lie. Se lentelee, se hyrräilee Ja kukkasia lemmitsee, Ja armaan luota armaan luo Se kiitää, suuta saa ja suo. Ja kukkaset ne myhäjää Ja kuiskaa: »Ah, niin hauskaa tää! Oi lemmi, lemmi ainiaan!» Mut mettiäinen hyrrää vaan Ja kiitää uuden armaan luo, Taas suuta suo ja mettä juo Tuo mettiäinen, totta vie, Ei typerin, ei tyhmin lie.

XXII.

Hyvät työt ja jalot riennot Jos vaan kaikki tutkittais, Varmaan moni kaunis teko Kamalamman karvan sais. Jalot aatteet epäilyttä Monast' ois vaan ylpeyttä, Monen valon-enkelin Mieli puhdas, kirkkahin Muuttuis mustemmaksi syttä, Armon nimeks useinkin Hirmu oisi sopivin — Piisaa! pois tää tyhmä ralli! Sit' ei oma sydän salli.