OI TERVE MAGYAR!

Oi terve Magyar, jalo pustan mies! Sua veljesi tervehtää. Jo mainehen luo sinun kulkee ties, Minun viel' olon' oudoks jää.

Kun soi sotatorvesi, ratsus kun Sotakentällä hirnahti, Jo ympäri mait' urotöitäs sun Huhu kaukainen kanteli.

Vaan pois sotasoihdun sä sammutit, Elämää opit rauhaisaa: Ja auralla pelloksi perkailit Heti maatasi viljavaa.

Ja kunnahan rinteellä helle saa Rypäleesi jo hehkumaan; Sen nestettä maistaen, kaiuttaa Runoniekkasi kanneltaan.

Ja pustalta pustalle hurmaavat Sävelet tulistuttain saa — Vaan kauvaksi kiirivi kaiunnat Ihastuttaen maailmaa.

Mut tuntematonnapa Suomenmaan Minä korpia raivailen Ja kontion kanssa mä painin — vaan Kuka muualla huomaa sen?

Maat kaukaiset kerranpa peljätti Sotaratsuni temmellys: Se ui meren poikki — jo valtasi Koko maailman hämmästys.

Vaan kunnian kentällä synnyinmaan Unohuttanut hänkö ois? Ei, taas ikävöi se jo Pohjolaan Tyveneen pian sieltä pois.

Tään maan tosin vierahat hylkäjää: Perin halpa se heistä on, Vaan mulle on herttaisin, armain tää — Koti kultainen, verraton!

Tääll' lehtojen siime ja kunnasten Sinisyys mua riemastaa, Oi, tääll' ikihonkapa huokaillen Minun huoleni ilmi saa!

Oi, miss' sini taivahan kuulaamp' on, Suvi-yö valoinen on näin? Miss' yhtyvi tähtien loistohon Palo hulmuva talvissäin?

Soi sorjana kuohussa koskien Sävel kantelon kaikuvan — Vaan sen sulosoittoa kuullellen Minä mainehen unhoitan.

Oi terve Magyar, jalo pustan mies! Sua veljesi tervehtää. Jo mainehen luo sinun kulkee ties, Minun viel' olon' oudoks jää.