NEITO.

»Ma paimentyttönä ennen Kävin riemuten laiduntain, En murhetta tuntenut silloin, En kaihoa rinnassain; Vaan tuttuna mulle nyökki Hymy huulilla kukkaset, Puro lehdossa leikiten soitti, Yhä pulppuili lähtehet.

Oli naapurin paimen silloin Kesäkumppali kanssani: Kuin tuulonen nopsaan kiitää, Hän niityllä kirmaili, Kuin aalloilla sorsa soutaa Yli ahnahan Ahdin maan, Niin läikkyvä lammin pinta Hänt' tuuditti siinnossaan.

Mä partaalle kosken kerran Suvi-iltana istahdin, Sinisirkuista, ruusuisista Mä seppelen solmisin. Vaan äkkiä seppel vieri Vahavaippahan kosken sen, Ja nopsana jälkeen kohta Näin syöksevän paimenen.

Hän syöksähti kuohuun. Sitten Hänt' en ole nähnytkään. — Kai Ahtolan immet häntä Nyt tuutivat sylissään? Vaan tuolla hän kuohuista nousee — — Käsi viittovi tänne — — voi! Mua kutsuvi luokseen! Varro! Heti riennän jo, armas oi!»

Näin partaalla kosken laulaa Suvi-iltana neitonen, Ja hyrskyhyn silmä tuijaa: Näky outo jo hurmaa sen — — Hän kuohujen helmaan syöksee Hymy autuas huulillaan. — Ja ilta on tyyni; Ahti Vain soittavi kanneltaan.