ANUND.

Yön hämärtävä harso laskeksen, Maat, meret kiedoskellen katveesensa, Ja rannan hietaa yhä huuhdellen, Mainingin aalto liikkuu hiljallensa.

Ja rantasell' on parvi haamujen. Ne rauhatonna tummat katsehensa Nyt luovat väreleikkiin laineiden, Ja häilyen ne viittoo toisillensa.

Mut ympärillä synkkä hongisto Hohisten nyökyttelee latvojansa Ja kuiskaa heidän kolkon tarinansa.

Ja kohinassa kaikuu kantelo. Sen kultakielet itseksensä soivat: Puutetta soittajan ne vaikeroivat.

I.

»Taivaan ympäri jo keväinen Luopi hohtavaisen kulta-päärmeen, Kohta helmass' irtipäässeiden Aaltoin kylpee rinta uljaan Käärmeen. Kiteilevän kannen linnastaan Kohta murtaa puhki viekas Ran, (1) Kohta tanssii helmoin kuohaisin Rauhattomat immet Aegirin. (1)

Vielä kerran tahdon Kainunmaan Kontioiden kanssa painiskella, Rintaan korven tuiman kuninkaan Piirtää riimun raudan tutkaimella, Nähdä kuinka ruusut hurmeiset Kaunistelee hangen jättehet, Kuulla huokausta viimeistä Otson kuolon maille mennessä.

Orvar, uljain parvess' uljasten, Sinä nyt saat Käärmettäni kaita; Purjeet, nuorat, sointu-airot sen, Paluumatkaan valmihiksi laita. — Korven rämeiköstä kun ma vaan Karhun taljan hartioille saan, Palaan oitis tänne luoksesi — Peijaiset siks hanki valmiiksi.»

Anund toverilleen lausuu näin, Jättäin hänet muiden miesten kanssa Haaksen vartijaksi; metsään päin Yksin ohjailee hän kulkuansa. Kädessänsä keihäs vankka on, Karkaisema monen taistelon, Vyöllä riippuu kalpa huotrassaan Valmis vainoon, valmis puoltamaan.

Ruusuisesta kartanostaan on Kevään koitar noussut taivahalle, Kunnaat luo hän kullan loistohon, Tervehdykset sanoin maailmalle. Tyttärensä, päivättären, hän Herättää ja kimmeltelevän Sädesarjan kantain helmoissaan, Saapi ilma-rannan leimuumaan.

Päivän ruhtinatar kohoaa, Viittaa luonnon yli valtikalla: Ilman immet kohta sukkulaa Liikuttavat, niidet vaihtumalla Hohteen luovat, milloin hopeiset, Milloin kullan, loistaa värehet — Koitteen ruusut siintoon taivosen Sulaa viimein, yhdeks yhtyen.

Hangen jätteet pitkin laaksoja Eivät päivän silmäilyjä kestä, Öinen kylmäkään ei huuruisa Enää niitä sulamasta estä. Kyyneleitä vuotain poistuvi Talven peitto aina yhäti; Kevätpuro siitä riemuiten Kiitää vallatonna riehuen.

Noroloissa pajupensahat Kaunistettuina on kissaksilla, Koivuin, haapain oksat notkuvat, Koristetut urpuin terttusilla. Mist' on hanki pois jo hiukan vaan, Siinä vuokko aukoo nuppuaan Luoden kainon katseen taivohon, Ujostellen silmää auringon.

Rannalt' astuu Anund metsähän, Halki sen hän rientää vuorta kohti, Jonka harja kaukaa silmähän Päivän paisteess' yli puiden hohti. Kohta saapuu hän sen juurehen, Verkkaan vuoren rinnett' astellen, Kukkulalle viimein ylenee; Täältä hetken urho katselee.

Lännen puolella, niin pitkällen Kuin vaan silmä pitkin merta kantaa, Riutuu hiljaan jää ja loistehen Hopeaisen päivä sille antaa. Vuoren alla meren rannalla Havaitsee hän Käärme-laivansa; Senpä luona maja seisovi, Jossa talven pitkän oleksi.

Idän puolehen hän katsahtaa; Silmää Kainu laaja kukkuloineen Kohtaa, siellä metsä verhoaa Lammit, rannat rämeineen ja soineen; Siellä, täällä väliin vilkuttaa Kunnaan rintehellä ahomaa. Hiljaan kuuluu kosken kuohuvan Ääni kaukaa urhon korvahan.

Hetken Anund katsoo seutuja, Joille loisteen kevätpäivä valaa; Eteenpäin jo hehkuu halunsa. Rämeisiinpä urhon mieli palaa. Hän jo kukkulalta kiirehtää Alas kohti suota hyllyvää, Jopa astuu vaivoin halki sen, Rientäin synkkään rämekorpehen.

Näin hän kulkenut on tuokion. Metsä ympärillä synkemmäksi Muuttuu yhä, näkyvistä on Pois jo vuori, jolta äsken läksi. Hiiskaust' ei kuulu; vallitsee Syvä hiljaisuus ja ylenee Ilmaisella radallansa jo Taivaan kiirehelle aurinko.

Vaiti! — Korven keskell' yksinään Kenpä viheltää noin kimakasti? Anund seisahtuu nyt äkkiään, Ääntä kohti katsoo karskeasti. Hetkeks vaan hän seisahtavi, mut Vihellyksen on jo tuntenut: Tuop' on kutsu korven kuninkaan Kanssaan käydä painiskelemaan.

Kuule! — Temmellys ja ryske käy — Uljas urho voimias nyt koita! Katso! — mättäällä jo eikö näy Ruusun kukkasia ihanoita? Hurme niitä korpeen lumoaa, Taistelo vaan niitä kasvattaa — Kuule! ryske yltyy ankaraks: Voimakasta siellä painii kaks.

Anund, Anund! miehen yhdeksän Voima aukoo sulle syliänsä — Pelotonna sentään seisoo hän Ojennettu keihäs kädessänsä, Pistos vaan! jo, korven kuningas, Veren tulva taas käy rinnastas — Taasen rynnistys — Mi rusahti? Anund, keihääs varsi katkesi! —

Viel' ei maassa makaa kontio — Sankar', ulos huotrastasi kalpa! Otson kämmen sua tähtää jo — Väisty, ellei henkes ole halpa! Kas kun vihoin, vimmoin säihkyen Silmä säkenöi! kas verinen Kieli kuinka nuolee huulia, Kuinka pursuu kuoha kidasta!

Kalvan saa juur' Anund huotrastaan — Myöhäist' on! — jo otso päälle urhon Ryntää raivossaan, jo iskuaan Tähtää kohti päätä: vastus turh' on — Näinkö Svean urhon ahmustaa Julma Tuonen poika? Varjoin maa Tyven saako uljaan sankarin Asujaks jo horhoin synkkihin?

Joko uljaan katseen verhoaa Kaihen lailla kuolon huntu musta? Tuiman isku juuri maaliin saa — Anund, kuulitko sa suhausta? Lyöntis jäi jo, korven ruhtinas: Nuoli tunki syvään rintahas! — Lävistetyin sydämminpä jo Maahan syöksyi kuollen kontio.

Mistä, sankar, saapui pelastus? Otson rintaan mistä nuolen kärki Syvään tunki? Kenen laukaus Elon voimat voimakkaalta särki? Anund katseen vierellensä loi — Vaan nyt silmiinsäkö luottaa voi! Luonnotarko sorjin, ihanin Ilmestyi nyt luokse sankarin?

Immen ihmeen kauniin näkee hän, Jousi käessä, viini hartioilla, Luonaan seisovan. Hän hempeän Katseen urhoon luo. Kuin aamun koilla Ruusut hohtaa taivaan punaten, Niinpä poskipäille impyen Kevään raitis ilma purppuraa Hellin henkäyksin vuodattaa.

Talvisyön kun taivas kirkas on, Näät kuink' ilmass' säihkyy pohjan palo, Kuin sen liekehtivään loistohon Vielä yhtyy tähtitarhan valo; Niinpä immen kutrit kultaiset Liehuin loistaa, niinkuin tähtyet Niiden hohtesehen yhtyen, Silmäin helmet luovat tuikkehen.

Vaivoin Anund nousee kontion Hengettömän alta, hämmästyksin Silmänsä hän luopi neitohon, Jonka huomaa lähellänsä yksin. Ei hän tiedä näkeekö nyt hän Kuolevaisen tässä edessään, Taikka onko joku taivainen Apuun tullut, häntä säälien.

Hiukan toinnuttuaan sankari Astui kaunotarta lähemmäksi. Kohta neito, sen kun huomasi. Metsään päin jo kiirehesti läksi: Korven horhoon rientää nopsaan pois. Niinkuin vaara uhkaamassa ois — Vielä katvennosta välkkävät Liehuin immen kultakähärät.

Niin hän riensi pois kuin ilmestys Taivahaisten luota ollut oisi — Ihanuus sen sulo, viehkeys Ketä viehätyttää se ei voisi! Pakenevan jälkeen tuijottaa Anund, kunnes se jo katoaa — Kas! mik' ihme tenhovoimallaan Urhon impeä saa seuraamaan? —

Neitonen kun huomaa seuraajan, Edellensä kiivaammasti kiitää. Kas kuin rientää viertä kunnahan! Kyyhkykään ei nopsemmin voi liitää. Päivätär jo kääntyy länteen päin, Aina vainen kestää kulku näin. Saavuttaako Anund impyen? — Illan varjot voivat virkkaa sen.

II.

Suvi kohta puoleen käynyt on. Vallatonna irti kahleistansa Myllertelee karja Vellamon Ulapoita pitkin vaahdossansa. Saaret, niemet, laaksot, kunnahat Lehtiverhoinensa loistavat, Niitty kukkaislainein aaltoaa, Tuoksun tuulen henki kuljettaa.

Viel' on Käärme talviteloillaan. Vielä Anund viipyy miehinensä Kainunmaalla; koillistuuli vaan Sveahan vie heidän terveisensä. Talvimajassansa loikoen Toimeton on nuori parvi urhojen Ikävöiden merta vellomaan; Eipä lähde vielä Anund vaan.

Sakkisilla hän kanss' Orvarin Ompi uljaan kasvikumppanuksen; Käsin vaan hän yhtyy pelihin, Toisiall' on kulku ajatuksen. Keskenänsä kiistäin voimistaan Toiset urhot käyvät painimaan Tanhualla; yhä kulkevat Ympär' olvisarvet vaahtoisat.

Orvar virkkaa: »orren nokisen Alta sua, Anund, houkutellut Puolen kesää on jo aaltojen Pauhu, maine luokseen viittaellut. Poispa Käärmekin jo ikävöi, Kuullen kuinka myrsky mylleröi.» Anund siirtää nappulata, vaan Toisen lauseita ei huomaakaan.

"Vanha Emund Valhallaan (2) jo käy, Draappaa (3) veisaa Brage (4) kohta vainen. Fyrin luon' ei kansan turvaa näy, Kaukan' ainoa on Aasalainen. Onko Kainun velhot taioillaan Lumonneet jo Svean ruhtinaan?" Orvar toverille lausuu näin; Aatos sen on toisialla päin.

Näinpä päivänsä he viettävät Sakkinappuloita liikutellen. Kohta illan varjot viileät Lankee, luonnon huntuun kiedoskellen, Päivätär jo riensi hellettään Aallon helmaan jäähdyttelemään; Senpä jäljet pukee purppuraan Länness' illan rusko ruusuillaan.

Hiljaan nousten, laskein, maininki Läikkyelee pitkin hietarantaa, Senpä pintaan taivas peilaavi, Rusko sille kultahohteen antaa. Metsän hongat hiljaan hohisee, Kukka mättähällä tuoksuilee; Sitä perho lemmen kuiskuillaan Viihdyttelee hetkeks uinumaan.

Rauhan, tyyneyden ruhtinas Vallitsee nyt luonnoss' kaikkialla. Kaikk' on vaiti. Herjennyt jo, kas Miestenkin on paini tanhualla. Siellä tyhjät olvisarvet vaan Päivän leikkejä saa muistamaan; Unottaren hulpeisiin nyt jo Vaipunut on sankarjoukkio.

Anund vaan on valveill' yksinään, Kaikki toiset on jo leposalla. Kalpaa heilutellen kädessään Hän nyt istuu majan edustalla. Hetken näin on liikkumatta, vaan Hiljaan hän jo nousee seisomaan Tarkkaan kuullellen ja tähystäin; Korsaus vaan kuuluu lepääväin.

Kohti metsän rintaa mutkivaa Verkallensa astuin urho kulkee. Ranta-aukeelta jo katoaa. Hongat hänet siimeeseensä sulkee. Nytpä astelee jo kiireemmin, Syvemmälle tunkein horhoihin. Suot ja kunnaat jälkehen jo jää; Eteenpäin hän yhä kiirehtää.

Näin hän viimein saapuu lehtohon. Äkkiään jo seisahtuu — vaan miksi? Soipa lehdoss' ääni kantelon, Säveleet sen vienot kuuluviksi Tuulenhenki sankarille tuo. Mistä kaikuu hurmovaiset nuo? — Tuolla tuomen alla, lähtehen Reunall' istuskelee impinen.

Yksin istuu. Tuomi tuiskuaa Kukkaisnietoksia kiharoille. Lähteen kirkas silmä heijastaa Immen ihanaiset kasvot, joille Sukkamieli siroo ruusujaan; Silmiin taivas lainaa siintoaan, Tähti tuikkavaista tulta. Mut Aatoksiin hän nyt on vaipunut.

Kohoilevi hiljaan hengiten Kaunottaren lainehtiva rinta, Niinkuin vuoroin nousee, laskeksen Mainehtien tyynen meren pinta. Hellästi hän sormii kanneltaan — Miekkoinen mi hänen polvillaan! — Säveleitä vieno tuulonen Kuljettelee uneen tuutien.

Anund seisahtaen edessään Näki moisen näyn taivahaisen. Kauniimp' Niordin ei tytärkään! (5) Katein myös ois lemmen jumalaisen Silmä nähnyt moista kuolevaa. Eipä harsoansa tummeaa Yökään muista heittää luontohon Kunnolleen: niin hämillään hän on.

Kotvan Anund seisoo paikallaan, Äänetönnä neitoon katsahtaapi, Tuomen katveessa mi kanneltaan Hajamielin sormii; kohta saapi Rinnasta jo ilmi ihastus Huudahduksen — neidon katsaus Urhon katseen kohtaa — vaihtuvat Sähköisinä lemmen salamat.

Kanteloisen kauno heittää pois, Oitis riennähyttää urhon luokse. Nopsaan, niinkuin tuulen henki ois, Avosylikin sen kohta juoksee. Kas jo huulet yhtyy huulihin! Niinpä sulaa sieluun sielukin, Autuaana täältä kohoten Poies Sukkamielen taivaasen.

Onnellisna kaiken yötä he Lähteen luona nauttii autuuttansa — Immelt' unhottuu jo kantele, Armaan pää vaan hänen polvillansa — Nytkö kaiunnoita kanteleen Kaipais kauno! — soihan vienoiseen Hellät kuiskut hänen korvissaan — Nyt hän muistaa lempeänsä vaan.

Svean urhon rinnan riemastus Täyttää, pään hän immen syliin painaa, Sydämmestä hiipii huokaus: »Oi Verdandi (6), viihdy luonain aina!» Skuldpa (7) kuuli toivomuksen sen; Sisarelleen on hän kateinen. Oitis askeleitaan kiiruhtaa Muotoaan jo näyttäin uhkaavaa.

Vielä kerran huulten hunajaa Urhollensa immyt tarjoaapi — Silmät armaastaan nyt kohottaa, Säikähtäen kohta huudahtaapi — Tuolla kuusen tumman katvehen Alla miehen haamu piileksen; Peljästyen immen silmä nyt Sieltä piilevän on keksinyt.

Seisaalleen jo ryntäs Anundkin, Impyen kun huudahduksen kuuli, Äkkiään, kuin hiekan pilvihin Maasta nostaa vihurpäinen tuuli. Tuskin kuusen alla piileivän Keksii, kun jo sinne ryntää hän, Silmät säihkyen, jo vimmassaan Kalvan oivan tempaa huotrastaan.

Syöksee kohti piileilevää — Mut Voiko uskoa nyt silmiänsä? Miehen on hän kohta tuntenut: Sep' on Orvar, parhain ystävänsä, Kasvikumppaninsa. Neitohon Tämä tuijottelee yhä, on Outo liekki hänen silmissään — Miekkaa hapuilee hän kädellään.

Anund seisahtuu. Kun suvell' on Ilman kerros raskas, painavainen, Hauteeks kun käy helle auringon Eikä tuuli viivy vilvakkainen, Taivaan ääret silloin synkistyy, Vaippaan harmahasen vetäyy Ilman kansi; kuulas siinto sen Piiloutuu jo alle pilvien.

Kaikk' on vielä vait. Nyt kuulee kuin Jymy käypi kaukaa kolkko, vaisu! Pilvet taivahalla tummentuin Jylhiks vuoren röykkiöiksi paisuu. Salamat jo säihkyy, tuulispää Raetulvin maahan syöksähtää: Ukkoisvaaru myrskyy, raivoaa — Vavistuksen tuntee alla maa.

Niinpä synkistyvät Anundin Kasvot, suonissa jo hurmekosket Kuohuu kuumina, vaan Orvarin Kalvehiksi oitis lentää posket. Äänetönnä hetken toisiaan Svean miehet katselevat, vaan Orvar viimein virkkaa: »Hillitse Mieltäs, Anund, mua kuultele.

Usein näin, kun varjot ilta loi, Kuinka riensit kumppaneisi luota Pois ja palaavan sun aamun koi Näki vasta; kummeksin ma tuota. Nyt mä jäljessäsi seurasin Tänne jylhän metsän horhoihin — Kaiken yötä täällä neitonen Sua hurmas luonaan lumoten.

Kasvattajamme Ulv Vikingin Muistatko sä vielä ennustusta, Koska laskeita jo silmihin Vanhan alkoi kuolon varjo musta? 'Vielä kaukaisen maan kyyhkynen Kotkanpoikaseni lumoten Kynsimään saa toisiansa', niin Ennustain hän vietiin Helheimiin. (8)

Orvarinpa keskeyttäin näin Huudaht' Anund: »Kotkat kynsiellä Saakoon toisiaan, vaan kyyhkyäin Hellää ei saa kenkään säikytellä! Ken sen tohtii, sydänhurmeellaan Huuhdelkoon hän poies rikostaan — Jospa taivaaseeni tunkee ken, Kohta Valhallaan mä laitan sen.»

Anund näin. Vaan Orvar kiivastuin Kuulee uhkausta närkästyksin. Kasvinkumppaniinsa ivasuin Katsoo hän ja pilkan silmäyksin: »Haamullapa maat sä jumalain Pian täytät kalpas kautta vain, Jos ois yhtä työ ja kerskaus! Kalpa toisenkin on puolustus — .»

Kipinä kun piistä kirpoaa, Kuivaan taulaan kohta haluaapi; Siitä ilmaliekiks lieskahtaa, Ruokaans' ahnaasti se ahmustaapi. Niinpä Anundkin nyt vimmassaan Syttyy, toisen sanat kuultuaan — Posket hehkuu, tulta tupruttaa Silmät — Kas jo kalpa kohoaa!

Pois jo lehdon rauha pakenee. Tyynen rikkoo tuulispäinen tuima — Kuule! miekkain kalske kaikuilee — Ullerinp' (9) on siellä leikki huima. Ketä voiton tuoja suosittaa? Kelle Skuld jo viittoo Valhallaa? Tasan voimat taistelevain on, Tasan viipyy vaiheet taistelon.

Väistä, Orvar, väistä! Anundin Kalpa kohden otsaas kohouu jo! Turhaan väistää — isku kohtaakin — Silmiss' urhon päivä tummentuu jo. Tantereelle uljas Orvar näin Kuollen vaipuu murskaantunein päin — Sormet vielä miekkaa etsii, mut Pois jo niist' on voima rauennut.

Anund jäykin silmin katseen luo Kaatuneeseen: siinä ruskottaapi Hurmehesta maa. Vaan näky tuo Mitä sankarille mieleen saapi? Hänkö voitostansa riemuitsee, Tyytyväisenäkö katselee Vimman työtä? vaiko kauhistus Mieleen saa, sen kanssa katumus?

Näin hän seisoo siinä tuokion, Mutta äkkiään jo silmät nostaa — Missä Kainun kaunokainen on? Kyyhky säikkyi kotkain ottelosta. Pois jo riensi luota lähtehen Kauas pelästynyt neitonen. Mättääll' Anund näkee kantelon Yksin; pois sen soittaja jo on.

Mitä aikoo Anund? Kalvan hän Hurmehisen painaa huotrahansa; Silmä murtunut viel' ystävän Häneen tuijaa. Kauhun rinnassansa Tuntee Svean urho, kiirehtäin Jylhään horhoon rientää rantaan päin. Koilliseen jo koitar sirottaa Aamun ensimäistä salavaa.

III.

Yö on tyyni, vienoin tuulikin Metsän uinailevan lehväsissä Nukkuu rauhallisna, mainingin Kuvastin ei läiky värehissä. Lehdon siivekkäiset laulajat, Kukin pesässänsä, nukkuvat Luona armahan; he siivillään Hellään suojailevat pieniään.

Taivaan kuulaan siinnon päärmettää Pohjaisessa vyöhyt purppurainen, Senpä hohteess' yksin väikkyää Villankarva pilven hahtuvainen. Länness' illan tähti tuikkaen Vielä vilkuttelee, hymyten Katselee se sieltä alas; vaan Meri kuvan kantaa kalvossaan.

Kaikkialla sointu vallan saa: Hetkeks herjennyt on luonnon riita Ikuinen, nyt rauhaa huokuaa Kunnaan jylhä metsä, laakson viita. Ilon kyyneleitä kuvussaan Uinaileva kukka kantaa. — Vaan Näinkö viihtyy kaikki haltiat, Tyyntä rauhaa näinkö nauttivat?

Yks ei nauti. Rauhaan, lepohon Ei se viihdy, viihtyä ei koita; Aina vaan se valvehilla on, Mieli mietiskelee turmioita. Nähden luonnon rauhan, vimmahan Kiihtyy kohta mieli haltian, Kiihtyy vimmaan, joutuu raivohon. — Hänpä koston hurja immyt on.

Pitkin uumentoja liehuu hän Käheästi kuiskain: »Nyt on aika!» Liike, rapse oitis metsähän Syntyy, niinkuin nostattais sen taika. Kohta kulkee synkän siimehen Alta rantaan parvi haamujen, Hiljaan hiipivät he Käärmeen luo — Kostotar ei heille rauhaa suo.

Unotar nyt Svean urhoja Virkistyttäin tuutii helmassansa, Kalvan sankartöitä uljaita Kuvailee hän heille parhaillansa. He Einherioina (10) kamppaavat, Simaa tarjoilee Valkyriat; (11) Shrimneria (12) paistetahan, mut Taas se uudestaan on toipunut.

Oden (13) Sleipnerillä (14) ratsastaa, Megingjardin urho (15) jättiläitä Uhkaa, näyttäin heille, vasaraa, Frey (16) se täydentelee tähkäpäitä. Frigg (17) vaan kohtaloita ihmisten Miettii, Baldur (18) keltahapsinen Kuultelee, kun Brage kanneltaan Soittaa; kultaa itkee Freya (19) vaan.

Vait! nyt kuule, Gjallartorvi (20) soi — Aasat järjestää Einherioita — Loke (21) irt' on päässyt, Surtur (22) toi Hel'in veljet (22) vastaan jumaloita — Tähdet tippuu, kuu ja aurinko Sammuvat, maa vankkuu, Bifrost (23) jo Mustuu: viimeisen jo taistelen, Ragnarok'in päivä (24) tullut on!

Mimerlähde (25) kuivuu — Odenin Voi! jo surma saa, vaan vanhempansa Kuolon Vidar (26) kostaa, Midgaardin Käärme (27) painiskelee Torin kanssa. Heimdal (28) torjuu luotaan Lokea, Kaikkialle tulta, lieskoja Surtur viskoo ympär — ammottaap' Alla kauhea Ginungagap. (29)

Nytpä Svean urhot heräjää Äkki, rynnähtävät vuoteiltansa — Ragnarok'in päivä onko tää? Kas kuin liekit lieskoo leimujansa! Hulpeisinsa miesten majasen Kietoilevat lieskat räiskyen — Nauru kolkko kuuluu ulkoa — Urhot hapuilevat aseita.

Ulos syöksähtävät. Riehuvan Liekin voim' ei miesten tietä estä — Nuolituisku kohta vastahan Lentää metsän mustan rintehestä. Siellä koston impi kiihoittaa Joukkoansa — silmät linkoaa Vihan paateroita. — Tänne jo Ryntää lieskain alta joukkio.

Kuule ryskettä ja räikinää! Lounaan viima, koillistuisku tuima Vastakkainko siellä rynnistää? Ei! on kalvan, peitsen leikki huima. Kainun miehet, urhot Svean maan Koittelevat siellä voimiaan — Maassa pulppuilee jo hurmevuo, Janoisena sitä hieta juo.

Näin kun kestänyt on hetkisen Tuima leikki, Voitotar jo luopi Katseen Kainun parven puolehen, Suosionsa tälle hän jo suopi. Epätoivoin vielä kohoaa Svealaisen kalpa, vielä saa Hurmeriimun airut Tuonelan Leikatuksi rintaan voittajan.

Miss' on Anund? Miks ei täällä nyt Veristytä säilää säihkyvätä? Asalainen onko piileillyt Kohtaloa Nornain (30) säätämätä? Miss' on Orvar? Poiss' on peitsi tään — Johtajaa ei ole yhtäkään. — Jäntevyyttä vielä joutsess' ois, Vaan sen jännittäjä katos pois!

Vielä aikaa kotvan vaan — Svealainen kalpa viimeinenki Vaipunut jo on, jo Valhallaan Syösty joka Svean urhon henki. Näin nyt muukalaiset vainoistaan Julman koston saivat, Kainun maan Miehet turman heille tuotti — mut Kostotar on heitä johtanut.

Koillistaivaalla kun kohoaa Purppuraisna aamun ensi koitto, Vait on taasen kaikki, punertaa Rannikolla hurmehinen voitto. Käärmeen luona Kainun joukkion Voittoriemun pauhu laannut on, Mennyt miesten parv' on metsään pois. — Kalman luona viihtyä ken vois?

Vaan ken metsän alta astuu tuo, Rantaa kohti kulkee verkallensa? Äkkiään hän silmäns' ylös luo — Mitä kertoo hälle katsehensa? Miss' on talvipirttis, Anund? — Haa! Kekäleinä nyt se sauhuaa. — Miss' on miehes? — Kuolon riimut vaan Heistä kullakin on rinnassaan.

Mieles synkistyy. Tuot' aikaa kai Muistelet sä, jolloin vielä maine Sulle suosiota soi ja kantaa sai Käärmettäsi Eistrasaltin (31) laine? Kateusko Freyan mielehen Liekin luonut on, kun kietoen Sulopauloin sun, hän kohtalon Julman sulle valmistanut on?

Julm' on Nornain tahto tää. Vaan ken Kohtaloa voisi vastustella? Heidän päätöstäänhän ihmisten, Jumalainkin täytyy noudatella. Miks ei sentään suotu kuolla sun Kumppaneisi kanssa, kalvat kun Sorjat soivat? Yksinäänkö vaan Miehes saivat päästä Valhallaan?

Jumaloiden juoma suloisin Vartoi heitä, sitä lakkaamatta Maistelee he nyt. Vaan sielläkin Yksinäänkö ovat, johtajatta? Taisteluun ken heitä järjestäis? Anund yksinkö vaan eloon jäis? Yksin hänkö säästäis vertähän? Urhot vartokaa! Jo rientää hän —

Huotrastaan nyt Anund tempoaa Kalvan — Heloittain jo koitar hohti — Loistehen niin oudon silmä saa, Kärki kääntyy omaa rintaa kohti. Hurmevirta kuuma purskahtaa Sydämmestä ilmi, alla maa Hietikkonsa kohta purppuroi — Urhon korviin Gjallartorvi soi.

Aukee päivän silmä kaiheton, Lehdot loistaa, kirmaa aallon pinta. — Vaan nyt uljas Anund missä on? Kuolon riimun kauniin näyttää rinta — Geirsodd (32) puhkaissut on sydämmen. Bragen soittoa jo kuullellen Istuu hän, ja juomaa kuohuvaa Aasain kanssa hän nyt juoda saa.

Rientää päivä; taasen ilta tuo Viileyttä, tyyntä mukanansa, Yökin joutuu, luontoon harson luo, Metsä synkistävi katvettansa. Ken nyt tuolla surmatanteren Luokse hiipii puiden siimehen Alta arkana? Se neito on; Povi paisuilevi rauhaton.

Etsien hän pitkin kenttää käy, Kulkee ruumiin luokse ruumiin luota — Kadonnutta vaan ei hälle näy, Hämäräss' ei silmä keksi tuota. Äkkiään hän kirkas — Edessään Anundin hän tunsi — sydän tään Hurmehesta on jo tyhjennyt — Armaan viereen syöksähtää hän nyt.

Yön hän viettää tässä. Vaan kun koi Ensi hohteen heittää taivahalta, Nousee hän, hän kuultelee — Mi soi Kumma laulu hälle aallon alta? Mit' on elo? — kaihoahan vaan. Miss' on rauhaa? — Ah! niin rauhaisaan Mainehtii nyt meri läikkyen — Aallon all' on rauha ikuinen.

Meren aalto äkki paukahtaa — Kaikk' on taasen vait. Vaan miss' on nainen? — Hän on poiss' ja hiljaan katoaa Saaliin saanut läikkyilevä laine. — Päivän tuo taas kirkas aurinko, Hongat huokaa, vilpas tuuli jo Alkaa taasen mertä vellomaan Käärme vaan on talviteloillaan.

Viitteet

1) Meren haltioita. 2) Tuonela. 3) Muistoruno. 4) Jumalain runoilija. 5) Freya, lemmen jumalatar. 6) Nykyisyyden haltia. 7) Tulevaisuuden haltia. 8) Tuonela. 9) Kaksintaistelun jumala. 10) Tuonelan sankarit. 11) Tuonelan sankari-immet. 12) Odenin karju. 13) Ylijumala. 14) Odenin kahdeksanjalkainen ratsu. 15) Ukkosen jumala Tor. 16) Maanviljelyksen jumala. 17) Odenin kaikkitietävä puoliso. 18) Odenin viaton poika. 19) Freyan kyyneleet olivat kulta. 20) Jumalain kodin vartian torvi. 21) Tulen jumala. 22) Pahoja haltioita. 23) Taivaan silta. 24) Maailman häviö. 25) Viisauden lähde. 26) Odenin poika. 27) Paha hirviö. 28) Bifrost-sillan Vartia. 29) Ijankaikkisuuden pohjaton kuilu. 30) Kohtaloiden haltiat. 31) Itämeri. 32) Omatekemä haava.