← Table of contents
Runoja

SONETTEJA.

Reading edition

I.

Tuoll' lehdon helmass' yksin laulujansa Nyt rastas visertää. Vaan miksi soi Sen ääni suruisesti? Miks' ei voi Hän riemuella? — Pois' on armahansa.

Ja kosken kuohuloissa kanneltansa Nyt Ahti soittaa. Tuulen henki toi Sen säveleitä korviini. Ne loi Mieleeni oudon halun kai'uillansa.

Ja kuullessani niitä, rinnassani Myös herää, syntyy, virtaa säveleitä. Ne pulppuilevat ylös sydämmestä

Ja sormimaan ne käskee kanneltani. Työ turha silloin vastustella heitä. Siis soikaa säveleet; en teitä estä.

II.

Ken kevätt' ylistämään kyllin riittää? Nyt Mielikki jo hameen viherjän Taas pukee ylleen, kukkasia hän Riemuiten lieve-kaunisteiksi liittää.

Kas, lähteet lehdoissa hopeeta siittää! Ja puron immet raidan välkkyvän Kutovat helmaan metsän emännän Ja linnut laulain kevään tuojaa kiittää.

Nyt mieli talven synkistämä saa Taas uutta toivoa ja virvoitusta. Kas kuinka särkyy koteloinen musta,

Ja perho kulta-siivin liihoittaa Sen sisältä. Niin luonto virkoaa Nyt kaikkialla talven uinailusta.

III.

Kas, tuolla vuoren yli taivaan rantaa Nyt heleästi kultaa illan rusko! Se turha oisi valon heijastusko, Mi mielen kaukomaille rientää antaa.

Ja sydän oudon tunteen tuosta kantaa, Se kuiskuttelee hiljaan: älä usko Sen loistoa! Näin tyhjään luottamusko Sais mielen autuaitten koti-rantaan?

Näin kuiskaa. Vaan ei mua loisto petä: Sen ihanuus vain mulle muistutusta On autuudesta menneen lapsuus-ai'an.

Siks mieli ihastuu. Ja moinen ketä Ei muisto hurmaa, ai'an huntu musta Kun siirtyy eestä sen kuin kautta tai'an!

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings