MIEROLAIS-ÄIJÄ.

Päivän läike kirkas akkunoista Pirttiin tunkee, kimallellen loistaa, Pitkin seinuksia angervoiden Tuoksut leviävät; askaroiden Emänt' yksin kotitöissä hyörii, Ketteränä permannolla pyörii.

Repaleinen vanhus sauvoinensa Pirttiin astuu, kasvoin piirroksensa On jo aika ammoin uurreskellut, Hopeata hapsiin hajotellut, Jotka tummankellervinä kerran Läikkyilivät. "Taloon rauha Herran!"

Vuotta kolmekymment' aalloissansa Ai'an virt' on vienyt mukanansa; Kaikk' on muuttunut, jo kaikk' on toisin: Tuskin silmää uskoa mä voisin, Jollei synnyinpaikan muisto pyhä Mieless' säilyis muuttumatta yhä.

Tässä synnyin, tässä mieheks vartuin, Auran kurkeen ensi kerran tartuin. Toisin silloin elettihin: eipä Pöydäll' ollut puhtaan viljan leipä Usein silloin, harvoin halla säästi Pellon halmeen, joutumahan päästi.

Usein kyllä vilja heilimöiden Loisti, hedelmänä vuoden töiden, Silloin elpyi toivo rintaan, vaivat Unhottuivat, päiväpaisteen saivat Mieleen tähkät nuokkuvat — vaan vaihtui Yöksi päivä kohta, toivo haihtui.

Nousi suosta vainioiden alla Turmiota tuoden harmaa halla, Ahmusteli halmeen ilkkumiellä… Mutta rinnass' sentään toivo vielä Kyti: jospa suon vaan kuivaks saisi Ehkä turman tuoja katoaisi.

Petäjäistä, vehkaa kaiken vuotta Syötiin, ojitettiin suo, — vaan suotta! Julmempana vielä entistänsä Noro huokui kylmää henkeänsä… Ojat suossa laajennettiin vielä, Sentään hallan henki piili siellä.

Voimat murti petäjäinen, karttui Yhä kurjuus, tauti viimein tarttui… Isän, äidin, veikan, siskon vei se Armotonna mullan poveen, — ei se Sääliskellyt. — Yksin jäin mä, mutta Kärsimähän mieron surkeutta.

Siitä kolmekymment' on jo vuotta. Nyt nään vasta ettei työtä suotta Tehty ole: kuiva nurmi-niitty Suo on nyt ja viljapellot liittyy Hallatoinna siihen. — Kiitos Herran! Toisin kun nään kaikki vielä kerran».

Näinpä vanhus. Emännältä kieri Kyynel, poskipäätä pitkin vieri; Huoaten hän otti päästä vartaan Leivän, antoi vanhukselle. Hartaan Kiitoksen tää lausui — sauvahansa Tarttui taas ja jatkoi kulkuansa.