MORSIAN.

Hän kangasta helskytellen Nyt kutovi uutteraan Ja kultainen kihlasormus Hänen kiiltävi sormessaan, Ja niidet ne nousee, laskee Ja sukkula suihkailee, Jalat tanssivi polkusilla Ja loimet ne lyhenee.

Vaan kalpeus poskipäillä On kutoissa morsion, Ja silmässä luonti, tuike Niin outo ja kumma on. Mut sukkula kiirein lentää Ja neitonen myhäjää, Ja kutrien kultalaineet Ne harteilla läikkyää.

»Jo herkeä lapsi parka! Mi kankaalla kiire on? Jo toisehen kuuloitettiin Sun kultasi uskoton». Vaan sanoja näitä äidin Ei kuulevan neito näy, Sen sormissa vinhemmästi Vaan sukkula suihkain käy.

Näin kutonut viikon, kaksi Ja kolmekin kohta on. »Jo herkeä tyttö raukka, Käy lapseni lepohon! Sun uskoton kulta petti, Jo huomenna häät on sen Ja alttarin luona pappi Hänet vihkivi toisehen».

Jo lankevi illan varjot Ja himmeä ehtii yö. Kaikk' käyvät jo leposalle, Vaan neitoa estää työ. Hän loppuhun kankaan saapi, Sen puista jo irroittaa; Läp' yön puvun neuloo siitä, Sen aamuhun valmiiks saa.

On aamu ja käy hääsaatto Nyt kirkkohon verkalleen Ja vieressä sulhon uljaan Käy morsian kruunuineen. Ja uhkea Herran huone Luo tuntehet hartahat; He saattoa johdatellen Luo alttarin astuvat.

Vaan alttarin luona nainen On kalvea, verho sen On palttinakaapu, sormus Sen sormessa kultainen. Ja keltaiset kutrit liehuin Luo sulhasen rientää hän: »Et uskoton ollut sentään, Oi armahin ystävän'!

Nää morsiusvaatteet vasta Tän' aamuna valmiiks sain — Sun pettävän äiti luuli — Mä luotin ja toivoin vain, Sun valasi kalliit muistin — Voi kuinka sä rikkoisit ne! — Ja tänne mä riensin — Kulta Nyt käymmehän vihille!»

Näin lausuen autuaasti Mielipuoli nyt myhäjää, Käs'vartehen sulhon tarttuu, Luo alttarin lähentää. Taas morsiussaatto kohta Käy kirkosta palaten — Kaks keskessä mielipuolta Ja morsian murheinen.