KUKKA JA MULTA.

»Multa rukka», virkki kukka, Maahan alleen katsahtain, »Musta, kolkko olet vain, Ellei peittäis nurmen nukka. Kukan laita toisin on: Autuaana taivohon Hymyhuulin silmät luo, Tuoksun ympärilleen suo, Ihmislapsillenkin riemun Suloisuudellansa tuo».

»Kukka kulta», virkki multa Musta alla nurmikon, »Turha korskeilusi on: Kas jo kuihtuu lehdet suita! Kohta vaivut itsekin Mullan mustaan sylihin; Siellä siemen turvan saa, Eloon kunnes virkoaa. Mullan povi enkeleitä Taivahasen johdattaa. —»

Kukoisteli, tuoksueli Kukka huoletonna vain. Syyspä kohta lakastain Lehdet maahan varisteli. Kukkanen jo kamppailee Kalman kanssa, kelmenee, Viimein vaipuu, kätkien Mullan säilyyn siemenen; Senpä eloon herättävi Sieltä kutsu keväimen.