PIENI MIEROLAINEN.

Armas päivä paistaa, kohta Lämpimäks jo muuttuu sää, Hanki loisteessansa hohtaa, Sulain kiteet kimmeltää.

Poika repaleissa vallan Saloss' yksin kuljeksii. Hongat, kuuset huminallaan Häntä täällä tervehtii.

Pieni mierolainen aina Yhä rientää eteenpäin, Eipä murhe mieltä paina, Rallatellen laulaa näin:

»Hopsis, jalat! Väsymystä Tunnetteko? Talohon Kohta päästään, siellä kystä Minullekin kyllin on.

Hongat, kuuset, vaiheitani Tahdotteko tietää te? Kuulkaa! tässä kulkeissani Nyt mä teille kerron ne.

Aina muistan riemuin vielä Isän armaan mökkiä, Viisi meit' oi' lasta siellä, Vanhin niistä olin mä.

Muistan kuinka kotikaski Tähkäpäin jo kellerti; Noro hallan irti laski, Julma viljan runteli.

Talvi tuli, loppui leipä, Petäjäistä syötihin — Äitiin tarttui tauti, veipä Hänet kohta hautaankin.

Häntä multaan saatoin, itkin Haudallaan mä hetkisen, Kyynel poskipäätä pitkin Vieri, jääksi hyytyen.

Siitä asti tepastellut Olen mieron tietä ain'; Jopa sulle kertoellut Olen, metsä, muistelmain.

Hopsis, jalat, joutukaa jo! Muuten yövyn korpehen, Varjot synkät lankeaa jo, Tuolla päivä laskeiksen». —

Yhä kiitää, vaan ei vielä Ihmisasuntoa näy. Metsän haamut poikaa tiellä Uhkaa, mustaks yö jo käy.

Kylmä yltyy. Tähtein valo Syttyy taivahalle jo, Leimuelee pohjanpalo, Huokaa jynkkä hongisto.

Kohta aamun koittehessa Öinen jylhyys häviää — Vaan ken tuolla kinoksessa Kalvenneena lepäjää?

Pieni mierolainen siellä Lepoon vaipui viimeiseen — Jäätyneenä kiiltää vielä Kyynel silmän murtuneen.