KUUSI.

Kas korven lasta tuolla Kuin loistaa verhossaan! Ei lehvää ransistuttaa Voi kylmä talvenkaan. Ei; kahta kauniimmasti Nyt vasta vihannoi, Sen juurille kun hanki Noin puhtaan peitteen loi.

Kun viimat vinkuin soittaa Ja pohja pauhajaa, Se rauhallisna seisoo Ja latvaa huojuttaa. Sen lehvät puhdistellen Käy tuiskun tuiverrus Ja latvan huminassa Näin kuuluu kuiskutus:

Mä aikakaudet halki Jo seissut olen näin, Vaan vielä vanhan vammat Ei vaivaa sydäntäin. Mun rinnastani riudu Ei koskaan nuoruus — saan Ain' uutta voimaa juurin Mä sydämmestä maan.

Toi lännen tuuli muinoin Etäältä siemenen, Sep' iti juurellani Ja kasvoi pensainen. Se varjossani versoi, Sai kohta kukkimaan — Ma ihastuksen tunsin Katsellen loistoaan.

Näin armas kukkiellut On suojass' siimehen, Ei rynnistystä tunne Hän tuiman pohjasen. Ja talven tullen hanki Sen käärii peittohon, Vaan vapaaks taasen pääsee Kun kevät tullut on.

Mä häntä suojustellut Ain' olen oksillain, Hän myrskyn pauhun kuullut On latvastani vain. Jos juuriltani kaataa Mun pohjan raivo vois, Jo silloin pensahankin Se maasta nuolee pois.

Näin kuiskutellen kuusi Latvaansa huojuttaa, Sen ympär' yltyy viima Ja tuisku tupruaa; Vaan suojassa sen säilyy Nyt ruusupensainen, Se siellä herätystä Odottaa keväimen.