TOGGENBURGIN RITARI.

(Schiller.)

»Ritar', teitä siskonanne Lemmin ainiaan; Muut' en soisi vaativanne, Tuskaa tois se vaan. Rinnassa nyt tuntehenne Kuumat tyyntäkää; Miksi vuotaa kyynelenne, En voi ymmärtää.»

Ritar' harmin kuulee tätä, Sydän vertyy sen, Syliin painaa ystävätä, Hyppää ratsullen. Urhojensa luo hän kiitää Laaksoin Schweizin maan; Pyhään maahan vie jo niitä, Risti rinnassaan.

Entää maine urhotöiden Sankarparven tän. Taisteluissa kypäröiden Töyhdöt nähdähän; Kauhun Toggenburgilainen Moslemeille tuo; Vaan ei sydän kaihoovainen Rauhaa sentään suo.

Vuoden kärsii tuskaa tätä — Ei voi kauemmin; Kaiho kun ei rintaa jätä, Turh' on mainekin. Purtta aallon selkä kantaa, Tuuli Joppeen tuo, Täältä häntä kotirantaan Vie se rakkaan luo.

Matkamies nyt kolkutellen Linnaan pyrkivi; Vieras ääni tiuskaellen Hälle vastaavi: »Pois jo vietiin luostarikin Taivaan morsio, Hänet eilen vihittihin Herran omaks jo».

Silloin sukulinnastansa Poistuu myöskin hän; Ei hän kaipaa ratsuansa Eikä peistähän. Hän käy miellä särjetyllä Toggenburgistaan; Verhona on urhon yllä Karvakaapu vaan.

Majan laatii laaksoon, jossa Jynkän lehmuston Tummeassa pimennossa Luostar' yksin on; Aamun koista istuu siellä Illan hämärään Vartoin, toivo päilyy vielä Hänen silmässään.

Luostariin hän katsehensa Lakkaamatta luo, Akkunahan armaisensa, Kunnes aukee tuo, Kunnes armaan nähdä saapi, Kunnes rakkahin Alas laaksoon katsahtaapi Lailla enkelin.

Vuoteelleen hän riemumiellä Sitten käydä voi. Rinta riemun tuntee vielä Taas kun virkoo koi. Päivät pääten, vuodet vainen Näin hän odottaa Nurkumatta, akkunainen Kunnes aukeaa.

Kunnes armaan nähdä saapi, Kunnes rakkahin Alas laaksoon katsahtaapi Lailla enkelin. Kerran aamun koissa siellä Ruumis nähdään näin; Kasvot kelmeät on vielä Akkunahan päin.