PESIJÄ.

On suvipäivän helle, Ei tuulen henki käy, Värettä vienoisint' ei Kalvolla lahden näy. Tuo siintäväinen taivas Heijastaa siinä vaan Ja rannan äyräät, kunnaat Kuvastaa kupeitaan.

Rannalla lahden tyynen On nainen yksinään, Hän sotkee, huljuttelee Ja huuhtoo pyykkiään. Ja lip-Lap uutterasti Käy läiky tappuimen Ja lip-Lap vastaa kaukaa Myös kaiku kiireillen.

Ja tapuin vinhaan läikyy, Mut naisen silmä tuo Se veden tyyneen kalvoon Vaan katseitansa luo. Mik' kumma silmät yhä Näin puolehensa saa? — Tuo kaukainenko kunnas, Mi siinä heijastaa?

Niin, kaukainen tuo kunnas Ja laakso kaukainen, Mi kauempana vielä Nyt kätkyy taakse sen. Ja mieleen hälle muistuu Aik' armas kevähän Ja muistot menneen ai'an Ja niiden kanssa — hän.

Niin — helteisenä paistoi Näin päivä silloinkin Ja kirkas, tyynen tyyni Ol' lahden kuvastin. Sen pintaa pitkin souti Kaks sorsaa kaislistoon — Ne pesäsensä laati Rannalle juurikkoon.

Näin entisaikain muistot Nyt mieleen heräjää Ja kyynelpari naisen Silmissä kimmeltää, Rinnasta häitä nousee Hiljainen huokaus — Sen ilmi tuoko kaipuu. Vai unheen katkeruus?

Ja tapuin vinhemmästi Taas läikyy entistään Ja polttavammin päivä Valavi hellettään. Mut tuuli herää vieno, Se lahden röyheltää — Jo katoo kuva kunnaan, Sen muistot hälviää.