← Table of contents
Forsytein taru I

KOLMAS OSA.

Tyyni Tuulio translation

1. ROUVA MacANDER TODISTAJANA

Epäilemättä monet ihmiset, muiden muassa nuoruutensa parhaassa kukoistuksessa olevan »Vivisektion puoltaja» lehden toimittaja, olisivat sanoneet, että Soames ei ollut mies eikä mikään, kun ei murtanut lukkoa vaimonsa huoneen ovelta, antanut hänelle ensin tukevaa selkäsaunaa ja palannut sitten aviolliseen onneensa.

Inhimillisyys ei ole niin surkeasti huuhtonut pois kaikkea raakaa voimaa kuin ennen vanhaan. Hempeämielinen kansanaines kuulkoon kuitenkin huojennuksekseen, että Soames ei tehnyt mitään tällaista. Toimiva raakuus ei ole yleistä Forsyteissa, he ovat liian harkitsevia ja kaiken kaikkiaan liian pehmeäsydämisiä. Ja Soamesissa oli jotakin ylimalkaista ylpeyttä, ei siksi paljon, että hän olisi kyennyt todella jalomieliseen tekoon, mutta kyllä riittävästi, jotta hän ei sortunut peräti halpaan tekoon, paitsi jos hän oli tavattomasti kiihtynyt. Ennen kaikkea tämä todellinen Forsyte ei tahtonut tuntea olevansa naurunalainen. Koska hän ei voinut antaa selkään vaimolleen, ei hänen mielestään voinut tehdä mitään, ja niinpä hän hyväksyi tilanteen pitemmittä puheitta.

Niinpä hän kaiken kesää ja syksyä edelleen kävi toimistossaan, lajitteli taulujaan ja pyysi ystäviään päivällisille.

Hän ei lähtenyt kaupungista, sillä Irene ei tahtonut. Robin Hillin talo pysyi tyhjänä ja vailla omistajaa, vaikka se nyt olikin valmis. Soames oli nostanut Merirosvoa vastaan kanteen, vaatien häneltä kolmensadan viidenkymmenen punnan summaa.

Asianajotoimisto Freak ja Able oli ryhtynyt puolustamaan Bosinneyn asiaa. Myöntäen kaikki tosiseikat he pysähtyivät erääseen kohtaan kirjevaihdossa ja päätyivät siihen — sanottuna ilman lainopillisia lausetapoja — että puhe »vapaista käsistä tämän kirjevaihdon sanamuodossa» sisälsi kielivirheen.

Onnellisen sattuman kautta, jonkalaiset eivät ole mahdottomia lakimiespiirien suljetussa linnassa, Soames sai korviinsa hyvän joukon tietoja asiain kulusta, hänen toimistonsa nimellinen osakas Bustard kun kerran päivällisillä Walmisleyn, taksoituspäällikön, luona oli sattunut istumaan nuoren Chankeryn vieressä.

Se ammattiasioista puhumisen vaatimus, joka valtaa kaikki lakimiehet naisten poistuttua, sai Chankeryn, nuoren ja lupaavan asianajajan, esittämään persoonattoman pulmakysymyksen naapurilleen, jonka nimeä hän ei tuntenut, sillä Bustard, jonka paikka aina oli taka-alalla, ei käytännössä omannut mitään nimeä.

Hänellä oli, sanoi Chankery, tekeillä asia, jonka ydinkohta oli »perin juonikas». Sitten hän selitti, kaikkea ammatillista vaiteliaisuutta noudattaen, Soamesin asian ongelman. Jokainen, jolle hän oli puhunut siitä, oli sanonut, että se oli »perin juonikas». Valitettavasti asia kai menisi myttyyn, hiton suureksi harmiksi varmaan hänen asiakkaalleen — Walmisleyn samppanja oli huonoa, mutta tehokasta — tuomari kai löisi asian lukkoon äkkiä, pelkäsi hän. Hän aikoi tehdä suuren ponnistuksen — juttu oli niin juonikas. Mitä naapuri arveli siitä?

Bustard, vaiteliaisuuden perikuva, ei sanonut mitään. Hän kertoi asian Soamesille, vaikkakin hieman pahanilkisesti, sillä tällä hiljaisella miehellä oli inhimillisiä tunteita, ja liitti loppuun oman mielipiteensä, että juttu oli »perin juonikas.»

Päätöksensä mukaisesti Forsytemme oli uskonut asiansa Joblingin ja Boulterin käsiin. Kohta tämän tehtyään hän katui, ettei hoitanut asiaa itse. Saatuaan jäljennöksen Bosinneyn puolustuskirjelmästä hän meni heidän toimistoonsa.

Boulter, joka hoiti asiaa — Jobling oli kuollut pari vuotta aikaisemmin — sanoi, että hänen mielestään juttu oli aika juonikas ja että hän kernaasti kysyisi neuvonantajan mielipidettä siitä.

Soames käski häntä kääntymään jonkun hyvän miehen puoleen, ja he menivät Waterbuckin luo, joka oli Q.C:n (Kuningattaren Neuvoston) jäsen ja siis etevin. Hän piti papereita takanaan kuusi viikkoa ja kirjoitti sitten seuraavalla tavalla:

»Minun mielestäni kirjevaihdon todellinen tulkinta riippuu hyvin paljon siitä, mitä asianosaiset ovat tarkoittaneet, ja tulee oikeudessa ratkeamaan annettujen todistusten mukaisesti. Minun mielipiteeni mukaan olisi arkkitehti koetettava saada myöntämään ymmärtäneensä, että hänellä ei ollut lupa kuluttaa enempää kuin korkeintaan kaksitoistatuhatta viisikymmentä puntaa. Mitä tulee tuohon kohtaan »vapaat kädet näitten kirjeitten sanamuodon mukaan», johon huomioni on kiintynyt, on juttu aika juonikas, mutta olen kaiken kaikkiaan sitä mieltä, että asiaan voidaan sovelluttaa »Boileau-Sementtiyhtiö» -jutun ennakkotapausta.»

He menettelivät neuvon mukaan ja lähettivät kyselyn, mutta heidän harmikseen herrat Freak ja Able vastasivat niin mestarillisella tavalla, että mitään ei myönnetty eikä mitään ennakkotapausta syntynyt.

Soames luki Waterbuckin vastauksen ruokasalissaan lokakuun ensimmäisenä päivänä ennen päivällistä. Se hermostutti häntä, ei niinkään paljon »Boileau-Sementtiyhtiö» -jutun vuoksi kuin siksi, että ongelma oli hänestäkin viime aikoina alkanut tuntua juonikkaalta. Siinä oli juuri tuo mieluisa oveluuden sivumaku, joka teki sen houkuttelevaksi parhaille lakimiesvaistoille. Ketä hyvänsä olisi hermostuttanut se seikka, että Waterbuck, Q.C., vahvisti asianomaisen omaa mielipidettä.

Hän istui pohtien asiaa ja tuijotti tyhjään tulisijaan, sillä vaikka syksy oli jo tullut, oli ilma sinä vuonna vielä yhtä loistavan kaunis kuin elokuussa konsanaan. Ei ollut hauska hermostua — hän halusi liian kiihkeästi panna jalkansa Bosinneyn niskaan.

Vaikka hän ei ollutkaan nähnyt arkkitehtiä tuon viime iltapäivän jälkeen Robin Hillissä, ei hän koskaan päässyt vapaaksi siitä tunteesta, että tämä oli alituisesti läsnä — ei koskaan vapaaksi hänen kuluneitten kasvojensa, korkeitten poskipäittensä ja intomielisten silmiensä muistosta. Ei olisi liikaa sanoa, ettei hän koskaan vapautunut sen yön tunteesta, jolloin hän aamun sarastaessa kuuli riikinkukkojen huudon — tunteesta, että Bosinney kummitteli talossa. Ja jokainen miehen hahmo, jonka hän pimeinä iltoina näki kulkevan ohi, muistutti tuota, jolle George oli antanut niin sopivan nimen »Merirosvo».

Irene tapasi hänet vielä, siitä Soames oli varma. Missä, kuinka, sitä hän ei tietänyt eikä kysynyt, sillä hän tunsi epämääräistä ja salaista kauhua liikaa tietoa kohtaan. Kaikki tuntui tähän aikaan tapahtuvan maan alla.

Väliin, kun hän kysyi vaimoltaan, missä tämä oli ollut, minkä hän yhä vielä aitoforsytelaiseen tapaan teki, Irene näytti hyvin omituiselta. Hänen itsehillintänsä oli ihmeellinen, mutta oli hetkiä, jolloin hänen kasvojensa naamion takana, noitten kasvojen, jotka Soamesille aina olivat olleet tutkimattomat, väijyi ilme, jota hän ei ollut koskaan tottunut näkemään niissä.

Irenekin oli ottanut tavakseen lounastaa ulkona. Kun Soames kysyi Bilsonilta, oliko hänen emäntänsä ollut kotona lounaalla, oli vastaus yhtenään: »Ei, herra.»

Soames paheksui syvästi hänen juoksentelemistaan yksinään ja sanoikin sen hänelle. Mutta Irene ei ollut tietääkseen. Hänen tyvenessä tavassaan halveksia miehensä toivomuksia oli jotakin, joka suututti, kummastutti ja samalla melkein huvitti Soamesia. Oli suorastaan kuin Irene olisi elätellyt itsessään uskoa, että hän on voittanut Soamesin.

Soames jätti Waterbuckin, Q.C., mielipiteen tutkimisen sikseen, meni yläkertaan ja astui Irenen huoneeseen, sillä tämä ei lukinnut oviaan ennen maatapanon aikaa — Soames totesi, että hänellä toki oli ymmärrystä ottaa huomioon palvelijain tunteet. Irene harjasi tukkaansa ja kääntyi häneen omituisen kiihkeänä.

»Mitä tahdot?» sanoi hän. »Ole hyvä ja poistu huoneestani!»

Hän vastasi: »Minä tahdon tietää, kuinka kauan tämä asiaintila välillämme tulee kestämään. Minä olen sietänyt sitä kyllin kauan.»

»Tahdotko olla hyvä ja lähteä huoneestani?»

»Tahdotko kohdella minua kuin miestäsi?»

»En.»

»Sitten minä ryhdyn toimenpiteisiin ja pakotan sinut.»

»Tee se!»

Soames jäi tuijottamaan, hämmästyen hänen vastauksensa levollisuutta. Irenen huulet olivat puristetut ohueksi viivaksi, hiukset valuivat kuohkeina massoina paljaille olkapäille ollen omituisena, kultaisena vastakohtana tummille silmille — noille silmille, joita elähyttivät pelko, ylenkatse, viha ja kummallinen, kaamea voitonriemu.

»Tahdotko nyt lähteä huoneestani?»

Soames kääntyi ympäri ja astui nyrpeänä ulos.

Hän tiesi varsin hyvin, ettei hänellä ollut mitään aikomusta ryhtyä toimenpiteisiin, ja hän näki, että Irenekin tiesi sen — tiesi, että hän ei uskaltanut.

Hänellä oli tapana kertoa Irenelle päivänsä töistä, kuinka ne tai ne asiakkaat olivat käyneet hänen luonaan, kuinka hän oli järjestänyt vakuuskirjan Parkesille, kuinka eräs pitkäaikainen oikeusjuttu Fryerin ja Forsyten välillä edistyi — tuo juttu, jonka pohjana oli hänen isosetänsä Nicholasin yliluonnollinen huolehtivaisuus omaisuudestaan, hän kun oli sijoittanut sen niin hyvin, ettei kukaan tahtonut päästä käsiksi perintöön, ja joka näytti tuomiopäivään asti pysyvän tulolähteenä useille asianajajille.

Ja kuinka hän oli pistäytynyt Jobsonille ja nähnyt myytynä erään Boucher'n taulun, jonka hän oli ollut ostamaisillaan Talleyrandilta ja Pojilta Pall Mallista.

Hän ihaili Boucher'ta, Watteauta ja koko tuota koulua. Hänellä oli tapana kertoa Irenelle kaikkea tällaista, ja hän teki sen nytkin, puhuen päivällisellä pitkät jutut ikäänkuin voisi sanarunsaudellaan peittää itseltään sydämensä kivun.

Usein, kun he olivat kahden, hän yritti suudella Ireneä, kun tämä sanoi hyvää yötä. Hänellä kai oli jokin epämääräinen ajatus, että jonakin iltana Irene sallisi sen, tai ehkä vain se tunne, että miehen pitää suudella vaimoansa. Vaikka Irene vihaisikin häntä, ei hänen missään tapauksessa pitäisi erehtyä laiminlyömään tätä vanhaa tapaa.

Ja miksi Irene vihasi häntä? Nytkään hän ei oikein voinut uskoa sitä. Oli omituista olla vihattu — tuo tunne oli liian jyrkkä, ja kuitenkin hän itse vihasi Bosinneyta, tuota Merirosvoa, tuota saalistavaa kulkuria, tuota yövaeltajaa. Sillä ajatuksissaan Soames aina näki hänen makaavan väijyksissä, harhailevan. Oi, mutta se mies mahtoi uida hyvin mataloissa vesissä! Nuori Burkitt, arkkitehti, oli nähnyt hänen tulevan kolmannen luokan ravintolasta kovin alakuloisen näköisenä.

Yön tunnit hän makasi valveillaan, miettien tilannetta, johon ei näyttänyt tulevan mitään päätöstä — mikäli ei Irene äkkiä tulisi järkiinsä — kertaakaan hän ei vakavasti ajatellut vaimostaan eroamisen mahdollisuutta…

Entä Forsytet? Mitä osaa he esittivät tässä Soamesin maanalaisessa murhenäytelmässä?

Totta puhuen hyvin pientä tai ei mitään, sillä he olivat rannikolla.

Hotelleissaan, vesiparannuslaitoksissaan ja täysihoitoloissaan he ottivat kylpyjä joka päivä kooten happea, jonka piti auttaa heitä talven yli.

Joka ryhmäkunta omassa valitsemassaan viinitarhassa kasvatti ja kokosi ja pusersi ja pani pulloihin mieluisan meri-ilman rypäleitä.

Syyskuun loppu alkoi olla heidän paluunsa todistajana.

Vahvassa terveydentilassa, huomattavasti väriä poskilla heitä saapui päivittäin pienissä omnibusseissa eri kylpypaikoista. Seuraava aamu näki heidät taas kutsumustaan suorittamassa.

Ensimmäisenä sunnuntaina oli Timothylla tungosta lounaasta päivälliseen asti.

Muun pakinan ohella, joka oli liian runsasta ja kiintoisaa selostettavaksi, rouva Septimus Small mainitsi, että Soames ja Irene olivat olleet kaupungissa koko ajan.

Seuraavan kiintoisan todistuksen antaminen jäi suhteellisesti vieraan henkilön tehtäväksi.

Sattui nimittäin, että eräänä syyskuunlopun iltana rouva MacAnder, Winifred Dartien paras ystävä, oli polkupyörällään ajellut Richmond Parkissa nuoren Augustus Flippardin kanssa ja ajanut Irenen ja Bosinneyn ohi, jotka kävelivät sanajalkametsästä Sheen Gatea kohti.

Kenties pikku naisen oli jano, sillä hän oli ajanut kauan kovalla, kuivalla tiellä, ja niinkuin koko Lontoo tietää, polkupyörällä ajaminen ja puheleminen nuoren Flippardin kanssa koskee sitkeimpäänkin ruumiinrakenteeseen, tai kenties vain tuo viileä sanajalkametsä, josta »nuo kaksi» tulivat, kiihdytti hänen haluaan. Viileä sanajalkametsä mäen huipulla, missä tammi taivuttaa oksansa katoksi, missä kyyhkyset laulavat ikuista häähymniä ja humiseva syksy kuiskii rakastavaisten korvaan sanajalkain keskellä, saksanhirven hiipiessä viereen. Sanajalkametsä, jossa elettyjä iloja ei mikään voi riistää, kultaisia hetkiä, jolloin taivas ja maa ovat vaipuneet pitkään hääsyleilyyn. Sanajalkametsä, joka on omistettu saksanhirville, omituisille kanto-fauneille, jotka kesäyön hämärässä juoksevat hopeanvalkeitten koivu-nymfien ympäri.

Tämä rouva tunsi kaikki Forsytet ja koska hän oli ollut mukana Junen kihlajaiskutsuissa, tiesi hän varsin hyvin, kenestä oli kysymys. Tuon ihmisparan oma avioliitto ei ollut onnistunut, mutta koska hänellä oli ollut kylliksi järkeä ja taitavuutta työntämään miehensä ilmeiseen rikkomukseen, oli hän itse läpäissyt välttämättömät avioerotoimenpiteet joutumatta alttiiksi ihmisten tuomiolle.

Hän oli niin ollen kaikkien tämänlaatuisten asiain tuntija, ja hän asui eräässä noita suuria rakennuksia, joitten monissa pienissä huoneistoissa asuu uskomattomat määrät Forsyteja, joitten tärkeimpänä virkistyksenä työtuntien jälkeen on toisten ihmisten asiain pohtiminen.

Pieni naisparka, ehkä hänen oli jano, ainakin hän oli väsynyt, sillä Flippard oli älyniekka. »Noiden kahden» näkeminen noin tavattomalla paikalla oli todellinen onnen potku.

MacAnder, hän tuntee ajan ja koko Lontoon seisovan.

Tämä pieni, mutta huomattava nainen ansaitsee mielenkiintomme. Hänen kaikkinäkevä silmänsä ja ovela kielensä olivat tutkimattomia välikappaleita Sallimuksen päämäärien jouduttamiseksi.

Vaikka aina näyttikin kuolevalta, omasi hän miltei tuskastuttavan kyvyn pitää huolta itsestään. Hän oli omalta kohdaltaan tehnyt enemmän kuin kenties kukaan nainen koko kaupungissa hävittääkseen sen ritarillisuuden tunteen, joka vielä on takertunut sivistyksen pyöriin. Hän oli hyvin pirteä, ja hänestä sanottiin hellien »pikku MacAnder».

Hän pukeutui piukeasti ja hyvin ja kuului erääseen naisten klubiin, mutta ei suinkaan ollut tuota hermostunutta ja epämiellyttävää tyyppiä, joka aina ajattelee oikeuksiaan. Hän otti oikeutensa itsetiedottomasti, ne tulivat hänelle luonnostaan, ja hän tiesi tarkoin, kuinka niitä oli käytettävä, jotta ei herättäisi mitään muuta kuin ihailua siinä suuressa luokassa, johon hän liittyi, jollei juuri tapojensa, niin syntyperän, kasvatuksen ja tuon oikean, salaisen mittakaavan, omistamisvaistonsa kautta.

Ollen bedfordshireläisen asianajajan ja papintyttären tytär, hän ei koskaan, kautta koko surullisen avioliittonsa — hän oli ollut naimisissa hyvin lempeän maalarin kanssa, jolla oli ollut sairaalloinen rakkaus luontoon ja joka oli jättänyt hänet erään näyttelijättären vuoksi — ollut menettänyt kosketustaan Seurapiirien vaatimuksiin, uskomuksiin ja sisäiseen tunteeseen, ja saavutettuaan taas vapautensa hän asettui ilman ponnistusta keskelle sakeinta forsyteismia.

Hän oli aina hyvällä tuulella, »täynnä tietoja» ja kaikkialle tervetullut. Ei koskaan hämmästytty eikä paheksuttu, kun hänet kohdattiin Reinillä tai Zermattissa, joko yksinään tai yhden naisen ja kahden herrasmiehen kanssa, sillä tiedettiin, että hän kykeni pitämään huolta itsestään, ja kaikkien Forsytein sydämiä lämmitti se ihmeellinen vaisto, joka teki hänet kykeneväksi nauttimaan kaikesta antamatta mitään itsestään. Yleisesti oltiin sitä mieltä, että sellaisia naisia kuin rouva MacAnderia sopi pitää esikuvina parhaan naistyyppimme säilyttämiseksi ja kasvattamiseksi. Hänellä ei koskaan ollut ollut lapsia.

Jos rouva MacAnderin oli jotakin vaikeampi sietää kuin mitään muuta, niin se oli tuo tuollainen pehmeä naistyyppi, jota miehet sanovat »viehättäväksi.» Rouva Soamesia kohtaan hänellä aina oli ollut erikoinen vastenmielisyys.

Hän tunsi varmaan hämärästi, että jos viehättävyys kerran myönnetään arvosteluperustaksi, saisivat pirteys ja kyky mennä päin seiniä, ja hän vihasi — sitäkin syvemmällä vihalla, koska tuo niin sanottu viehättävyys ajoittain näytti häiritsevän kaikkia laskelmia — tuota hienoa kiehtovaisuutta, jota hän ei voinut kokonaan olla huomioonottamatta Irenessä.

Hän sanoi kuitenkin, että hän ei voinut nähdä mitään tuossa naisessa — hänessä ei ollut mitään vauhtia — hän ei koskaan kykenisi tulemaan omin neuvoin toimeen — kuka tahansa voisi hyötyä hänen kustannuksellaan, se oli selvää — hän ei tosiaankaan voinut käsittää, mitä ihailtavaa miehet Irenessä näkivät!

Hän ei tosissaan tarkoittanut pahaa, mutta koettaessaan säilyttää asemaansa avioliiton vaikeitten olosuhteitten jälkeen hän oli huomannut niin välttämättömäksi olla »täynnä tietoja», että hänen mieleensä ei hetkeksikään johtunut pidättää kieltään puhumasta »noista kahdesta», jotka hän oli nähnyt puistossa.

Ja niin sattui, että hän joutui samana iltana syömään päivällistä Timothyn talossa, jonne hän väliin meni »hauskuttamaan noita vanhoja ihmisiä», niinkuin hän sanoi. Samat henkilöt kutsuttiin aina hänen seurakseen: Winifred Dartie miehineen, Francie, koska hän kuului taiteilijapiireihin, sillä rouva MacAnderin tiedettiin kirjoittavan pukupakinoita lehteen »Naisten valtakunta», ja hänen flirttitovereikseen, mikäli he vain olivat saatavilla, kaksi Haymanin poikaa, jotka tosin eivät koskaan sanoneet mitään, mutta joitten uskottiin olevan syvästi perillä kaikesta, mikä pirteässä seuramaailmassa oli uusinta.

Kahtakymmentäviittä yli seitsemän hän väänsi sammuksiin sähkövalon pikku eteisestään ja kietoutuneena oopperavaippaansa, jossa oli chinchillakaulus, hän astui käytävään ja pysähtyi hetkeksi toteamaan, että avain oli mukana. Nuo pienet itsenäiset huoneistot olivat mukavia, ilmaa ja valoa hänellä tosin ei ollut, mutta hän voi sulkea ovensa, kun halutti ja lähteä ulos. Palvelijoista ei ollut mitään vaivaa, eikä hän koskaan tuntenut olevansa sidottu niinkuin silloin kun rakas Fred parka oli mukana, yksinkertaisena kuten aina. Hänellä ei ollut mitään kaunaa rakasta Fred parkaa kohtaan, joka oli sellainen hölmö, mutta tuon näyttelijättären ajatteleminen sai nytkin pienen, katkeran, ylenkatseellisen hymyn hänen huulilleen.

Hän painoi oven lujasti kiinni ja astui käytävään, jossa oli synkät, okrankeltaiset seinät ja loppumaton näköala ruskeita, numeroituja ovia. Hissi oli tulossa alas, ja korvia myöten kietoutuneena suureen viittaansa, jokainen kastanjanruskea hius paikallaan hän odotti liikkumattomana sen pysähtymistä omaan kerrokseensa. Rautainen hissinveräjä aukeni, hän astui sisään. Hississä oli jo kolme henkilöä, mies, jolla oli korkeat, valkeat liivit ja suuret, sileät pikkulapsen kasvot, ja kaksi mustapukuista naista, hansikkaat käsissä.

Rouva MacAnder hymyili heille, hän tunsi kaikki, ja nämä kolme, jotka siihen saakka olivat olleet ihailtavan hiljaa, alkoivat heti puhella. Tämä oli rouva MacAnderin suotuisa salaisuus. Hän sai aina keskustelun aikaan.

Hissin laskeutuessa viiden kerroksen läpi keskustelu jatkui, ja hissipoika seisoi selinpäin, kurkottaen kyynillisiä kasvojaan ristikon lomasta.

Pohjakerroksessa he erosivat, valkoliivinen herra meni hempeämielisenä biljardisaliin, vanhat naiset päivälliselle sanoen keskenään: »Mikä herttainen pieni nainen!» »Kyllä hän osaa jutella!» — ja rouva MacAnder meni vuokravaunuihinsa.

Kun rouva MacAnder söi päivällistä Timothylla (vaikka Timothy itse ei koskaan suostunut olemaan läsnä), sai keskustelu tuon laajemman, maailmallisen leiman, mikä on mahdollinen Forsytein kesken, ja se luultavasti juuri oli määrännyt täällä hänen arvonsa.

Rouva Smallin ja Hester tädin mielestä se oli virkistävää vaihtelua. »Jospa vain Timothy voisi tavata hänet!» sanoivat he. He tunsivat, että se tekisi hänelle hyvää. Rouva MacAnder esimerkiksi kykeni kertomaan uusimman Monte Carlo-jutun Sir Charles Fisten pojasta, tiesi, kuka oli todellinen sankaritar Tynemouth Eddyn muodikkaassa kirjassa, jota koko maailma luki, ja mitä Pariisissa arveltiin housuhameista. Hän oli myöskin hyvin järkevä, mitä tulee tuohon harmilliseen kysymykseen, oliko nuoren Nicholasin poika lähetettävä laivastoon, niinkuin äiti tahtoi, vai pantava konttoristiksi, niinkuin isän mielestä oli turvallisempaa. Hän voimakkaasti torjui laivastoajatuksen. Jollei asianomainen ollut erikoisen loistava tai omannut poikkeuksellisen hyviä suhteita, häntä kohdeltiin aivan kurjasti, ja mitä sitten oli odotettavaa, vaikka olisi tullut amiraaliksi — kurja palkka! Konttoristilla on paljon enemmän mahdollisuuksia, kunhan hänet vain pantiin hyvään liikkeeseen, missä ei alkutaipaleella ollut mitään vaaroja.

Väliin hän antoi heille tietoja Pörssistä, jonka kanssa rouva Smallilla ja Hester tädillä tosin ei ollut mitään tekemistä. Heillä ei itse asiassa ollut rahoja sijoitettavina, mutta tällä tavoin he joutuivat niin jännittävään kosketukseen elämän todellisuuden kanssa. Se oli oikea elämys. He kysyisivät Timothylta, sanoivat he. Mutta he eivät koskaan sitä tehneet, sillä he tiesivät ennakolta, että se järkyttäisi häntä. Salaa he kuitenkin viikkokausia jälkeenpäin katsoivat sanomalehdestä, jonka he ottivat kunnioittaen käteensä sen todella muodikkaitten taipumusten vuoksi, oliko »Bright'in rubiini» tai »Kumitakkiyhtiö» nousussa vai laskussa. Väliin he eivät löytäneet yhtiön nimeä ollenkaan, ja he odottivat kunnes James tai Roger tai Swithin tuli taloon ja kysyivät uteliaisuudesta värisevällä äänellä, kuinka tuo »Bolivian Kalkki ja Sinkkiyhtiö» menestyi — he eivät voineet löytää sitä sanomalehdestä.

Ja Roger vastasi: »Mitä te sillä tiedolla teette? Roskaa koko yhtiö! Poltatte vain sormenne, jos kiinnitätte rahanne kalkkiin tai johonkin muuhun, mistä ette tiedä mitään! Kuka kertoi teille?» Ja saatuaan tietää, kuka oli kertonut, hän lähti pois, teki tiedusteluja Cityssä ja ehkä sijoitti omaa rahaansa yritykseen.

Oltiin päivällisen puolivälissä ja Smither oli juuri tuonut lampaansatulan sisään, kun rouva MacAnder katseli virkeästi ympärilleen ja sanoi: »Oi niin, kenet luulette minun tavanneen tänään Richmondin puistossa? Ette ikinä arvaisi — rouva Soamesin ja — herra Bosinneyn. He olivat varmaan olleet katsomassa taloa.»

Winifred Dartie yskäisi, eikä kukaan sanonut sanaakaan. Tämä oli se todistuskappale, jota kaikki olivat itsetiedottomasti odottaneet.

Tehdäksemme rouva MacAnderille oikeutta, oli hän ollut kolmen hengen seurueessa Sveitsissä ja Italian järvillä eikä ollut kuullut mitään Soamesin riitaantumisesta arkkitehtinsä kanssa. Hän ei siis voinut aavistaa sanojensa syvää vaikutusta.

Suorana ja hieman punastuneena hän antoi pienten, viekkaitten silmiensä vaeltaa kasvoista kasvoihin koettaen mitata sanojensa vaikutusta. Hänen kummallakin puolellaan istui Haymanin poika, laihat, vaiteliaat, nälkäiset kasvot kääntyneenä lautaseen, ja söi lammastaan kiinteästi.

Nuo kaksi, Giles ja Jesse, olivat niin samanlaiset ja niin erottamattomat, että heille oli Shakespearen näytelmän mukaan annettu nimi »Dromiot.» He eivät koskaan puhuneet, ja näyttivät täydellisesti syventyneen siihen, että eivät tehneet mitään. Yleisesti luultiin, että he pänttäsivät päähänsä jotakin tärkeätä tutkintoa varten. He kävelivät avopäin tuntikaupalla puistossa, joka oli heidän kotinsa vieressä, kirjat käsissään, mäyräkoira kintereillään, puhumatta koskaan sanaakaan ja polttaen kaiken aikaa. Joka aamu he ratsastivat noin viidenkymmenen metrin välimatkan päässä toisistaan Campden Hilliä alas laihoilla hevosilla, joitten jalat olivat melkein yhtä pitkät kuin heidän omansa, ja joka aamu, noin tuntia myöhemmin, he palasivat takaisin, taaskin viidenkymmenen metrin välimatkan päässä toisistaan. Joka ilta, missä ikänänsä he sitten olivat syöneet päivällistä, heidät saattoi nähdä noin puoli yhdentoista aikaan nojaamassa kaidepuuta vastaan Alhambran kävelypaikalla.

Heitä ei koskaan nähty muuten kuin yhdessä; tällä tavoin he viettivät päivänsä, nähtävästi täysin onnellisina.

Jonkin epämääräisen ritarillisuuden innoittamina he kääntyivät tuona kiusallisena hetkenä rouva MacAnderiin ja sanoivat aivan yhteen ääneen: »Oletteko nähnyt —»

Tämä hämmästyi heidän sanoistaan siinä määrin, että laski haarukan kädestään, ja Smither, joka juuri kulki ohi, otti viipymättä lautasen pois. Rouva MacAnder säilytti kuitenkin mielenmalttinsa ja sanoi heti: »Minun pitää saada vielä vähän tuota hyvää lammasta.»

Mutta perästäpäin salissa hän istahti rouva Smallin viereen päättäen ottaa selvää asiasta. Ja hän aloitti näin:

»Viehättävä nainen tuo rouva Soames, niin miellyttävä luonteeltaan! Soames on todellakin onnellinen mies!»

Hänen tiedonhalunsa ei ollut tarpeeksi ottanut huomioon sitä sisempää Forsyteläistä ihoa, joka kieltäytyy jakamasta huoliaan ulkopuolisen kanssa. Rouva Septimus Small oikaisihe suoraksi, niin että koko olemus natisi ja ratisi ja sanoi arvokkuudesta vapisten:

»Kultaseni, se on aihe, josta me emme puhu!»

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings