5. SOAMES JA BOSINNEY OVAT KIRJEENVAIHDOSSA

James ei puhunut pojalleen tästä käynnistään uudistalossa, mutta kun hänellä eräänä aamuna oli asiaa Timothyn luo, sen viemärijohdon vuoksi, jota terveydenhoitoviranomaiset vaativat veljeä laittamaan, mainitsi hän asian siellä.

Se ei ollut mikään huono talo, sanoi hän. Hän saattoi kyllä nähdä, että siitä voi tehdä paljonkin. Mies oli älykäs omalla tavallaan, mutta sitä hän ei tietänyt, mitä talo tulisi maksamaan Soamesille ennenkuin se olisi valmis.

Euphemia Forsyte, joka sattui olemaan huoneessa — hän oli tullut lainaamaan pastori Scolesin viimeisen romaanin »Kärsimys ja lohtu», joka oli niin muodissa yhtyi tässä puheeseen.

»Minä näin Irenen eilen yhtiökaupassa, hänellä oli hauska pieni juttuhetki herra Bosinneyn kanssa siirtomaatavarapuolella.»

Näillä yksinkertaisilla sanoilla hän viittasi erääseen kohtaukseen, joka tosiaankin oli tehnyt syvän ja monisäikeisen vaikutuksen häneen. Hän oli kiirehtinyt Kirkko ja Kauppa -yhtiön silkkiosastoon — tuon erinomaisen liikkeen, joka käy kauppaa ainoastaan taattujen henkilöitten kanssa, se kun vaatii maksun ennen tavaran luovutusta ja niin ollen nauttii kaikkien Forsytein korkeata suosiota ostaakseen kappaleen luumunväristä silkkiä äidilleen, joka odotti vaunuissa ulkopuolella.

Kun hän kulki siirtomaatavaraosaston läpi, hänen katseensa harmillisesti kiintyi erääseen hyvin kauniiseen naisvartaloon, jonka hän näki takaapäin. Se oli niin ihastuttavan sopusuhtainen, joustava ja hyvin puettu, että Euphemian vaistomainen säädyllisyyden tunne heti hälyttyi. Hän tiesi, joskin pikemmin sisäisen näkemyksen kuin kokemuksen tietä, että tuollaisiin vartaloihin harvoin liittyy hyve — hänen mielessään ei koskaan, sillä hänen omaan selkäänsä oli jonkin verran vaikea saada vaatteita istumaan.

Hänen epäluulonsa onneksi saivat tukea. Rohdososastolta tuleva nuori mies oli siepannut hatun päästään ja meni puhuttelemaan naista, jolla oli tuo tuntematon selkä.

Silloin Euphemia näki, kenestä oli kysymys. Nainen oli epäilemättä rouva Soames, nuori mies herra Bosinney. Euphemia kätkeytyi nopeasti ostamaan rasiallisen tunisilaisia taateleita, sillä häntä vaivasi ja nolostutti kohdata ihmisiä näin varhain aamulla ostospaketteja käsissään, ja niin joutui hän aivan tahtomattaan heidän pienen kohtauksensa kiinnostuneeksi katselijaksi.

Rouva Soames, joka tavallisesti oli kalpeanlainen, oli nyt saanut viehättävän värin poskilleen. Herra Bosinneyn käytös oli omituista, mutta miellyttävää (Euphemian mielestä hän oli kerrassaan hienonnäköinen mies, ja Georgen antama nimi »Merirosvo» oli vallan viehättävä — siinä oli jotakin niin romanttista). Bosinney näytti pyytävän jotakin. Itse asiassa he puhuivat niin vakavissaan — tai pikemminkin Bosinney puhui vakavissaan, sillä rouva Soames ei sanonut paljoa — että he aivan ajattelemattaan häiritsivät liikennettä. Eräskin herttainen vanha kenraali, joka oli matkalla sikaariosastoon, sai astua vallan syrjään, ja sitten hän sattui katsomaan rouva Soamesin kasvoihin ja otti hatun päästään, vanha hupsu! Niin miesten tapaista!

Mutta rouva Soamesin silmät ne vasta Euphemiaa vaivasivat. Hän ei kertaakaan katsahtanut Bosinneyhin ennen kuin tämä jo oli jatkanut matkaansa, ja silloin Irene katsoi hänen jälkeensä. Ja voi sitä katsetta!

Sille katseelle Euphemia oli omistanut monta levotonta ajatusta. Ei ole liikaa sanoa, että se oli loukannut häntä tummalla, viipyvällä pehmeydellään. Oli kuin tuo nainen olisi antanut koko maailman, jos vain olisi voinut vetää miehen takaisin ja peruuttaa jotakin siitä mitä oli sanonut.

Ah niin, Euphemialla ei ollut aikaa syventyä asioihin juuri silloin, luumunvärinen silkki käsissään, mutta hän oli »hyvin intriguée, hyvin.» Hän oli vain nyökäyttänyt päätään rouva Soamesille merkiksi siitä, että oli nähnyt, ja, niinkuin hän myöhemmin uskoi ylimmälle ystävälleen Francielle (Rogerin tyttärelle). »Eikös vain hän näyttänytkin oikein yllätetyltä!»

James, joka ensi hetkessä oli perin vastahakoinen kuulemaan uutisia, jotka vakiinnuttivat hänen omia karmeita epäluulojaan, vastusti häntä heti.

»Oi», hän sanoi, »he tietysti olivat olleet hakemassa seinäpapereita.»

Euphemia hymyili. »Siirtomaatavaraosastolta?» sanoi hän lempeästi, otti pöydältä »Kärsimyksen ja lohdun» ja lisäsi: »Lainaatko tämän siis minulle, täti kulta? Hyvästi!» Ja lähti.

James lähti myös melkein heti, hän oli jo myöhästynyt.

Tullessaan Forsyten, Bustardin ja Forsyten toimistoon, hän tapasi Soamesin istumassa kirjoitustuolillaan valmistellen vastausta erääseen kanteeseen. Soames tervehti isäänsä lyhyellä »hyvää huomenta», otti sitten taskustaan kirjekuoren ja sanoi:

»Sinua ehkä kiinnostaa silmäillä tätä.»

James luki seuraavan kirjeen:

»309, Sloane Street, 15 p. toukokuuta.

Paras Forsyte!

Talosi nyttemmin valmistuttua on tehtäväni arkkitehtina päättynyt. Jos vielä otan tehtäväkseni sisustustöitten valvomisen, niinkuin pyynnöstäsi lupasin, tahtoisin sinun selvästi ymmärtävän, että minun tulee saada vapaat kädet.

Et koskaan käy talolla ehdottamatta jotakin, mikä on vasten minun suunnitelmaani. Minulla on tässä kolme kirjettäsi, joissa kaikissa suositellaan asioita, jotka eivät unissakaan tulisi mieleeni. Eilen kävi isäsi, täällä tehden arvokkaita lisäehdotuksia.

Ole siis hyvä ja ratkaise, tahdotko, että sisustan talosi vai että vetäydyn pois, mikä itse asiassa olisi enemmän mieleeni.

Mutta ymmärrä, että jos sisustan talon, teen sen yksinäni, ja ilman minkäänlaista sekaantumista sinun taholtasi.

Ja jos sen teen, teen sen kokonaan, mutta minun pitää saada vapaat kädet.

Sinun

Philip Bosinney.»

Tämän kirjeen tarkkaa ja välitöntä aiheuttajaa ei tietenkään voi mennä sanomaan, vaikka mahdotonta ei ole, että Bosinneyn oli vallannut äkillinen kapinanhenki hänen ajatellessaan suhdettaan Soamesiin — tuo ikuinen taiteen ja pääoman ristiriita.

»Mitä aiot vastata hänelle?» kysyi James.

Soames ei edes kääntänyt päätään. »En ole päättänyt», sanoi hän ja jatkoi vastauskirjelmäänsä.

Eräs hänen asiakkaansa, joka oli pystyttänyt rakennuksia alueelle, joka ei kuulunut hänelle, oli äkkiä ja mitä kiusallisimmalla tavalla saanut käskyn ottaa ne siitä pois. Perehdyttyään huolellisesti tosiseikkoihin Soames oli kuitenkin onnistunut osoittamaan, että hänen asiakkaallaan oli erään lainen näennäinen omistusoikeus, ja että vaikka alue ilmeisesti ei kuulunut hänelle, hänellä oli oikeus pitää sitä hallussaan ja täysi syy tehdäkin niin. Ja nyt hän oli ryhtynyt toimenpiteisiin saadakseen, niinkuin merimiehet sanovat, »väylän selväksi.»

Hänen terveet neuvonsa olivat tuottaneet hänelle suurta mainetta. Ihmiset sanoivat: »Kääntykää nuoren Forsyten puoleen — kas siinä ovela mies!» Hän itse piti tätä mainettaan suuressa arvossa.

Luontainen vaiteliaisuus oli hänelle eduksi; mikään ei ollut paremmin omiaan vakuuttamaan ihmisiä, varsinkin varakasta väkeä (muita asiakkaita Soamesilla ei ollutkaan), hänen luotettavuudestaan. Ja hän oli luotettava. Perimätapa, tottumukset, kasvatus, peritty kyky, synnynnäinen varovaisuus, kaikki yhtyivät luomaan lujan ammatillisen rehellisyyden, joka oli kaikkien kiusausten yläpuolella jo siksikin, että se perustui vaistomaiseen vaaran pelkoon. Kuinka hän olisi voinut langeta, kun hänen sielunsa kammosi olosuhteita, jotka tekevät lankeamisen mahdolliseksi — ihminen ei voi langeta lattialta!

Ja nuo lukemattomat Forsytet, jotka luvuttomien, kaiken laista omaisuutta (hamasta vaimoista aina vesioikeuksiin saakka) koskevien kaupantekojensa yhteydessä tarvitsivat luotettavan miehen palveluksia, huomasivat, että oli sekä mieluisaa että edullista turvautua Soamesiin. Tuo hänen hieno ylimielisyytensä, johon liittyi hänen ennakkotapauksia vainuava ilmeensä, oli niinikään hänen edukseen — mies ei ole ylimielinen, jollei hän tiedä!

Hän oli itse asiassa liikkeen johtaja, sillä vaikka James vielä melkein joka päivä tuli itse katsomaan, ei hän tehnyt muuta kuin istui tuolissaan, pani jalat ristiin, sekoitti lievästi asioita, jotka jo olivat ratkaistut, ja lähti pois. Toinen osakas, Bustard, oli raukka, joka teki paljon työtä, mutta jonka mieltä ei koskaan kysytty.

Niinpä Soames järkähtämättömänä jatkoi vastauskirjelmäänsä. Olisi kuitenkin turha sanoa, että hänen mielessään vallitsi rauha. Uhkaavien ikävyyksien tunne vaivasi häntä, oli vaivannut jo jonkin aikaa. Hän koetti ajatella että se oli ruumiillista kipua — maksasta johtuvaa — mutta hän tiesi, että se ei ollut.

Hän katsoi kelloaan. Neljännestunnin kuluttua hänen piti olla Uuden Kivihiiliyhtiön yleiskokouksessa — se oli Jolyon sedän hommia, hän näkisi siellä Jolyon sedän ja sanoisi hänelle jotakin Bosinneysta — hän ei vielä ollut päättänyt mitä, mutta jotakin hän sanoisi — missään tapauksessa hän ei vastaisi tuohon kirjeeseen ennenkuin oli tavannut Jolyon sedän. Hän nousi ja pani tarkasti talteen vastausluonnoksensa. Sitten hän meni pimeään pieneen pesukomeroon, väänsi valon, pesi kätensä kappaleella ruskeata Windsor-saippuaa ja kuivasi ne pyöreäksi torveksi käärittyyn pyyheliinaan. Sitten hän harjasi tukkansa, kiinnitti tarkan huomion jakaukseen, väänsi valon sammuksiin, otti hattunsa, sanoi tulevansa takaisin puoli kahdeksi ja astui ulos Poultryyn.

Ei ollut pitkä matka Ironmonger Lanelle Uuden Kivihiiliyhtiön konttoriin, jossa yhtiökokous aina pidettiin — eikä Cannon Street Hotellissa, jota toiset, kunnianhimoisemmat yhtiöt harrastivat. Vanha Jolyon oli alun alkaen asettunut sanomalehdistöä vastaan. Mitä tekemistä — sanoi hän — oli yleisöllä hänen asiainsa kanssa?

Soames saapui lyönnilleen ja asettui paikalleen johtokunnan jäsenten joukkoon. Nämä istuivat rivissä, kukin mustepullonsa takana, vastapäätä osakkaita.

Keskellä tätä riviä pisti ensimmäisenä silmiin vanha Jolyon, valkeine viiksineen, tiukasti napitetussa lievetakissaan. Hän nojautui taaksepäin, sormenpäät ristissä johtokunnan jäsenten tiedonannoilla ja tilikirjoilla.

Hänen oikealla puolellaan istui tavallistaankin leveämpänä sihteeri, »murheellinen Hemmings», jonka kauniista silmistä loisti perin surullinen surullisuus. Raudanharmaa parta näytti olevan surupuvussa niinkuin kaikki muukin ja pani ajattelemaan, että sen takana mahtoi piillä mustan musta kravatti.

Tilaisuus olikin surullinen, sillä vasta kuusi viikkoa oli kulunut siitä, kun oli tullut tuo sähkösanoma Scorrierilta, kaivosasiain tuntijalta, joka yksityisasioissa oli matkustanut kaivoksille. Sähkösanoma oli ilmoittanut, että Pippin, heidän kaivoksensa päällysmies, oli tehnyt itsemurhan yritettyään kahden vuoden kummallisen hiljaisuutensa jälkeen kirjoittaa kirjettä johtokunnalleen. Tuo kirje oli nyt pöydällä, se luettaisiin julki osakkaille, joille tietenkin esitettäisiin kaikki yksityiskohdat.

Hemmings oli usein sanonut Soamesille seisoessaan takan edessä takinliepeet harallaan:

»Mitä osakkaamme eivät tiedä asioistamme, ei ole tietämisen arvoista. Siinä saatte uskoa minua, herra Soames.»

Kerran, vanhan Jolyonin ollessa saapuvilla, oli tilanne muuttunut vähän kiusalliseksi, niinkuin Soames muisti. Setä oli katsonut heihin tuikeasti ja sanonut: »Älkää puhuko pötyä, Hemmings! Tarkoitatte, että se, minkä he tietävät, ei ole tietämisen arvoista!» Vanha Jolyon vihasi humpuukia.

Hemmings, silmissä suuttumus, huulilla hyvinkasvatetun villakoiran hymy, oli vastannut teennäisen ihailun puuskassa: »Kas, sepä oli hyvin sanottu, herra Forsyte — erittäin hyvin. Setänne on aina niin leikkisä.»

Seuraavalla kerralla tavatessaan Soamesin hän oli käyttänyt tilaisuutta hyväkseen ja sanonut hänelle: »Puheenjohtajamme alkaa olla kovin vanha — en saa häntä enää ymmärtämään asioita, ja hän on niin itsepäinen — mutta mitä muuta voi odottaa mieheltä, jolla on tuollainen leuka?»

Soames oli nyökäyttänyt päätään.

Jokainen tiesi, että vanhan Jolyonin leuka oli varoitusmerkki. Tänään hän näytti huolestuneelta kesken yhtiökokous-ilmettäänkin. Soames varmasti puhuisi hänelle Bosinneysta.

Vanhan Jolyonin vasemmalla puolella oli pikku herra Booker, hänelläkin yhtiökokousilme kasvoillaan, ikäänkuin hän etsisi silmillään jotakin erikoisen hempeämielistä osakasta. Ja hänen vieressään oli kuuro johtaja, otsa rypyssä, ja kuuron johtajan vieressä taas oli vanha herra Bleedham hyvin lempeänä, tietoinen hyve kasvoillaan — mikäli se oli mahdollista, hän kun tiesi, että se ruskeapaperinen paketti, jonka hän aina toi mukanaan johtokunnan huoneeseen, oli piilossa hatun alla (hattu oli noita vanhanaikaisia tasareunaisia, hyvin korkeita, joihin kuuluu hyvin suuri solmittava kaulaliina, sileiksiajellut huulet, raikkaat posket ja sievä pieni valkoinen poskiparta).

Soames oli aina mukana yhtiökokouksissa, sitä pidettiin varmimpana siltä varalta »että jotakin sattuisi.» Hän katseli suljetun ja ylimielisen näköisenä ympäri huonetta, jonka seinillä riippui kaivos ja satamakarttoja sekä suuri valokuva aukosta, joka johti erinomaisen epäedulliseen kaivokseen. Tämä valokuva — kaupallisten yritysten pohjalla piilevän ikuisen ironian todistaja — oli vielä paikallaan seinällä muistona johtajan kuolleenasyntyneestä lempiajatuksesta.

Ja nyt vanha Jolyon nousi esittämään vuosikertomuksen ja tilit.

Verhoten Juppiterin tyyneyteen sen pysyvän vihamielisyyden, joka kytee syvällä yhtiön johtajan rinnassa osakkaita kohtaan, hän kohtasi levollisena heidän katseensa. Soames myöskin katseli heitä. Hän tunsi useimmat ulkonäöltä. Siinä oli vanha Scrubsole, tervakauppias, joka aina tuli, niinkuin Hemmings sanoi, »puhumaan ilkeyksiä», riitaisen näköinen vanha mies, jolla oli punaiset kasvot, suuret leukapielet ja suunnaton matalakekoinen hattu polvellaan. Ja pastori Boms, joka aina ehdotti kiitoslausuntoa puhemiehelle, niissä hän muuttumattomasti ilmaisi toiveen, että johtokunta ei unohtaisi virkailijoittensa ylennyksiä. Hän lausui sanansa anglosaksisen pontevasti ja painokkaasti (hän omasi virkapukuunsa kuuluvat vahvasti imperialistiset taipumukset). Hänellä oli terveellinen tapa perästäpäin haastatella jotakin johtokunnan jäsentä ja kysyä, luuliko tämä, että tuleva vuosi olisi hyvä vai huono, ja vastauksen suunnan mukaan joko ostaa tai myydä kolme osaketta kahden seuraavan viikon kuluessa.

Ja sitten oli tuo sotilashenkilö, majuri O'Bally, joka ei voinut olla puhumatta, jollei muuta, niin kannattaakseen tilintarkastajien valitsemista uudelleen, ja joka väliin aiheutti vakavaa kauhua ottamalla maljat käsistä — tai pikemminkin sanat suusta niiltä henkilöiltä, joita oli mairiteltu pienillä paperilapuilla, s.o. joitten toimeksi oli uskottu mainittujen maljojen ehdottaminen.

Siinä he olivatkin, ja lisäksi tuli vielä neljä tai viisi vahvaa, hiljaista osakasta, joita kohtaan Soames voi tuntea myötätuntoa — liikemiehiä, jotka tahtoivat itse pitää silmällä asioitaan, mutta ilman turhaa hälyä — hyviä, luotettavia miehiä, jotka tulivat Cityyn joka päivä ja palasivat illalla kotiin hyvien, luotettavien vaimojensa luo.

Hyvät luotettavat vaimot! Siinä ajatuksessa oli jotakin, joka taas nostatti tuon nimettömän levottomuuden Soamesin mieleen.

Mitä hän sanoisi sedälleen? Minkä vastauksen hän antaisi kirjeeseen?

…»Jos jollakin osakkaalla on jotakin kysyttävää, vastaan mielelläni.» Kuului pehmeä kopsahdus. Vanha Jolyon oli antanut vuosikertomuksen ja tilikirjojen pudota pöytään, ja seisoi hypistellen kilpikonnanluisia silmälasejaan peukalon ja etusormen välissä.

Hymyn varjo häivähti Soamesin kasvoilla. Parasta pitää kiirettä, jos mieli kysyä jotakin! Hän tunsi setänsä ihanteellisen tavan heti sanoa: »Ehdotan sitten, että vuosikertomus ja tilit hyväksytään.» Paras, ettei koskaan anna heille tuulta purjeisiin — osakkeenomistajat ovat tunnettuja asiain venyttämisestä!

Pitkä, valkopartainen mies, jolla oli kuivat, tyytymättömät kasvot, nousi:

»Minä katson voivani, herra puhemies, nostaa kysymyksen tuosta 5000 punnan määrärahasta menoarviossa. 'Eläkettä päällysmiesvainajan vaimolle ja perheelle', hänen» (puhuja katsoi happamesti ympärilleen) »joka niin harkitsemattomasti — minä sanon harkitsemattomasti — teki itsemurhan juuri silloin, kun hänen palveluksensa olisivat merkinneet yhtiölle kaikkein enimmän. Te sanotte, että sopimus, jonka hän niin onnettomasti rikkoi omalla kädellään, oli tehty viideksi vuodeksi, joista vasta yksi on kulunut… Minä —»

Vanha Jolyon teki kärsimättömän eleen.

»Minä katson voivani, herra puheenjohtaja, kysyä, onko johtokunta maksanut tai ehdottanut maksettavaksi tämän summan — hm — vainajalle palkinnoksi palveluksista, jotka hän olisi voinut suorittaa yhtiölle, jos hän ei olisi tehnyt itsemurhaa?»

»Se on tunnustukseksi jo suoritetuista palveluksista, joitten oleellisen arvon te tiedätte yhtä hyvin kuin kuka tahansa meistä.»

»Siinä tapauksessa minä vain pyydän sanoa, että koska ne palvelukset ovat jo olleet ja menneet, on summa liian suuri.»

Osakkeenomistaja istui.

Vanha Jolyon odotti sekunnin ja sanoi: »Minä ehdotan nyt, että vuosikertomus ja —»

Osakkeenomistaja nousi taas. »Saanko kysyä, onko johtokunta tietoinen siitä, että rahat eivät ole johtokunnan — en epäröi sanoa, että jos rahat olisivat johtokunnan —»

Toinen osakkeenomistaja, jolla oli pyöreät, jurot kasvot ja jossa Soames tunsi päällysmiesvainajan langon, nousi ja sanoi lämpimästi: »Minun mielestäni, herra, summa ei ole tarpeeksi suuri.»

Pastori Boms nousi nyt jaloilleen. »Jos minä uskallan lausua mielipidettäni», sanoi hän, »tahtoisin huomauttaa, että sen tosiseikan, että — hm — vainaja teki itsemurhan, pitäisi painaa paljon — hyvin paljon arvoisan puheenjohtajamme silmissä. Minä en epäile, että se onkin painanut, sillä — sanon tämän omasta puolestani ja ajattelen kaikkien läsnäolevien puolesta» (kuulkaa, kuulkaa) — »puheenjohtaja omaa luottamuksemme mitä suurimmassa määrin. Toivon, että me kaikki haluaisimme olla armeliaita. Mutta olen varma siitä» (hän katsoi ankarasti päällysmiesvainajan lankoon) »että puheenjohtajamme tahtoo jollakin tavoin, joko kirjoitetulla lauseella tai kenties paremmin summan vähentämisellä, ilmaista syvän paheksumisemme sen johdosta, että niin lupaava ja arvokas elämä niin jumalattomalla tavalla temmattiin vaikutuspiiristä, missä sekä sen omat että — jos saan sanoa — meidän etumme niin määräävästi olisivat vaatineet sitä pysymään. Meidän ei pitäisi — ei, me emme saa — antaa tukeamme niin vakavalle sekä inhimillisen että jumalallisen velvollisuuden laiminlyömiselle.»

Herra pastori istuutui taas paikalleen. Päällysmies-vainajan lanko nousi uudelleen. »Minä pysyn sanassani», sanoi hän, »summa ei ole tarpeeksi suuri.»

Ensimmäinen osakkeenomistaja puuttui puheeseen. »Minä vaadin maksun laillisuutta tarkistettavaksi. Minun käsitykseni mukaan se ei ole laillinen. Yhtiön lakimies on läsnä, katson voivani tehdä hänelle tämän kysymyksen.»

Kaikkein silmät kääntyivät nyt Soamesiin. Jotakin oli sattunut!

Hän nousi, kylmänä ja kirein huulin, hänen hermonsa värisivät sisäisesti, hänen huomionsa vaadittiin siis vihdoinkin muualle, tuijottamasta tuota pilveä, joka uhkasi hänen oman mielensä taivaanrannalla.

»Asia ei ole mitenkään selvä», sanoi hän matalalla, ohuella äänellä. »Koska ei ole mitään mahdollisuutta tulevasta hyvityksestä, epäilen, onko maksu täysin laillinen. Jos halutaan, voimme kysyä oikeuden mielipidettä.»

Päällysmiehen lanko rypisti kulmiaan ja sanoi tarkoittavalla äänellä: »Epäilemättä voimme kysyä oikeuden mielipidettä. Saanko kysyä sen herrasmiehen nimeä, joka on antanut meille tämän hämmästyttävän tiedon? Herra Soames Forsyte? Tosiaan!» Hän katseli Soamesista vanhaan Jolyoniin tarkoittavasti.

Soamesin kalpeat kasvot punastuivat, mutta hänen ylimielisyytensä ei horjunut. Vanha Jolyon kiinnitti katseensa puhujaan.

»Jos päällysmiesvainajan langolla ei ole mitään muuta sanottavaa, ehdotan, että vuosikertomus ja tilit —»

Tänä hetkenä nousi yksi noista viidestä hiljaisesta, jämeästä osakkeenomistajasta, jotka olivat saavuttaneet Soamesin myötätunnon. Hän sanoi:

»Minä vastustan ehdotusta kokonaan. Meidän odotetaan osoittavan armeliaisuutta tuon miehen vaimoa ja lapsia kohtaan, joitten sanotte olleen riippuvaisia hänestä. Olkoot vain, minä en välitä olivatko he vai eivätkö. Minä vastustan koko asiaa periaatteessa. On korkea aika asettua vastustamaan tuota hempeätä ihmisystävällisyyttä. Se vie koko maan rappiolle. Minä vastustan sitä, että rahaani maksettaisiin noille ihmisille, joista en tiedä mitään, jotka eivät ole tehneet mitään ansaitakseen sitä. Minä vastustan kerta kaikkiaan. Sellainen ei sovi liike-elämään. Minä ehdotan, että vuosikertomusta ja menoarviota ei hyväksytä, ennenkuin niistä on tuo määräraha pyyhitty kokonaan.»

Vanha Jolyon oli jäänyt seisaalleen tuon vahvan, hiljaisen miehen puhuessa. Puhe herätti vastakaikua kaikissa sydämissä, se kun edusti sitä voimakkaitten miesten ihailua, sitä vastavaikutusta kaikkeen anteliaisuuteen, joka jo näihin aikoihin oli voittanut jalansijaa yhteiskunnan terveempien jäsenten keskuudessa.

Sanat »sellainen ei sovi liike-elämään», oli tehonnut johtokuntaankin, sillä jokainen tunsi sisimmässään, että se ei sopinutkaan. Mutta johtokunta tunsi myöskin puheenjohtajan vallanhimoisen luonteen ja itsepäisyyden. Hänenkin täytyi sydämessään tuntea, että se ei sopinut liike-elämään, mutta ehdotus oli hänen omansa. Peräytyisikö hän? Se ei tuntunut uskottavalta.

Kaikki odottivat jännittyneinä. Vanha Jolyon kohotti kätensä, tummasankaiset lasit peukalon ja etusormen välissä värisivät uhkaavasti.

Hän kääntyi vahvan, hiljaisen osakkeenomistajan puoleen.

»Haluatteko tosissanne, hyvin tietäen päällysmiesvainajan ponnistukset kaivosten räjähtäessä, että poistan määrärahan?»

»Haluan.»

Vanha Jolyon lausui muutosehdotuksen.

»Kannattaako kukaan tätä?» kysyi hän katsellen tyynesti ympärilleen.

Ja silloin Soames, joka katsoi setäänsä, näki mikä tahdonvoima oli tuossa vanhassa miehessä. Ei kukaan luiskahtanut. Kohdaten vahvan, hiljaisen osakkeenomistajan katseen vanha Jolyon sanoi:

»Ehdotan nyt, että vuosikertomus ja menoarvio vuodelle 1887 hyväksytään. Kannatetaanko tätä? Ne, jotka hyväksyvät, ilmaiskoot hyväksymisensä tavan mukaan. Vastustaako kukaan — ei. Päätetty. Seuraava asia, hyvät herrat —»

Soames hymyili. Totisesti, setä Jolyon osasi!

Mutta nyt hänen ajatuksensa taas luisuivat Bosinneyhin. Hullunkurista, kuinka tuo mies kummitteli hänen ajatuksissaan, liiketunteinakin.

Irenen käynti talossa — se nyt ei kyllä ollut mitään, paitsi että Irene olisi voinut kertoa hänelle, mutta eihän Irene koskaan kertonut hänelle mitään. Hän tuli hiljaisemmaksi, aremmaksi päivä päivältä. Kunpa Herran nimessä talo jo olisi valmis ja he asuisivat siinä, poissa Lontoosta. Kaupunki ei sopinut Irenelle, hänen hermonsa eivät olleet kyllin vahvat. Tuo typerä puhe eri makuuhuoneesta oli taas tullut kuuluviin!

Kokous päättyi nyt. Epäonnistuneen kaivoksen valokuvan alla pastori Boms haastatteli Hemmingsiä. Pikku herra Booker, harjasmaiset kulmakarvat väännettyinä vihaiseen hymyyn, oli joutunut lähtökahnauksiin vanhan Scrubsolen kanssa. Nuo kaksi vihasivat toisiaan kuin myrkkyä. Heidän välillään oli jokin tervasopimus, jonka pikku Booker oli johtokunnan välityksellä napannut veljenpojalleen vanhan Scrubsolen nenän edestä. Soames oli kuullut sen Hemmingsiltä, joka juorusi mielellään, varsinkin johtokunnan jäsenistä, lukuunottamatta tietysti vanhaa Jolyonia, jota hän pelkäsi.

Soames odotti vuoroaan. Viimeinen osakkeenomistaja katosi juuri ovesta, kun hän lähestyi setäänsä, joka pani hattua päähänsä.

»Saanko puhua kanssasi hetkisen, setä Jolyon?»

On epätietoista, mitä Soames odotti hyötyvänsä tästä keskustelusta.

Paitsi sitä miltei mystillistä kammoa, mikä Forsyteillä yleensä oli vanhaa Jolyonia kohtaan ja mikä johtui hänen filosofisista taipumuksistaan tai kenties — niinkuin Hemmings varmaan olisi sanonut — hänen leuastaan, vallitsi ja oli aina vallinnut hieno vihamielisyys Soamesin ja vanhuksen vähillä. Se väijyi heidän kuivassa tavassaan tervehtiä toisiaan, heidän irrallisissa letkauksissaan toisilleen ja oli kenties saanut alkunsa siitä, että vanha Jolyon oli tajunnut nuoremman miehen hiljaisen sitkeyden (»itsepäisyydeksi» hän tietysti nimitti sitä) ja salaisuudessa epäili, saisiko hän tahtonsa läpi Soamesin suhteen.

Molemmat nämä Forsytet, jotka monessa suhteessa olivat toistensa äärimmäiset vastakohdat, omasivat kukin erikoisella tavallaan — ja suuremmassa määrässä kuin muu perhe — tuon oleellisen, varovaisen ja itsepintaisen liikemiesvaiston, joka on heidän suuren luokkansa todellinen huippusaavutus. Kumpikin olisi, jos onni ja hyvä tilaisuus olisivat vähän auttaneet, kyennyt tekemään suuren uran, kummastakin olisi tullut hyvä rahamies, suuri urakoitsija, valtiomies, vaikka vanha Jolyon eräissä mielialoissaan — hyvän sikaarin tai luonnon vaikutuksen alaisena — olisi kyennyt, jollei suorastaan halveksimaan omaa korkeata asemaansa, niin ainakin panemaan sen kysymyksenalaiseksi, mitä taas ei olisi tehnyt Soames, joka ei koskaan polttanut Sikaareja.

Sitäpaitsi vanhan Jolyonin mielessä oli aina salaisena kipuna se seikka, että Jamesin poika — Jamesin, joka hänen mielestään aina oli ollut vaivainen raukka — sai kulkea menestyksen polkuja, kun taas hänen oma poikansa —!

Ja vihdoin, vaan ei vähimmin — sillä hän ei ollut sen paremmin ulkopuolella perhejuorun säteilyn kuin kukaan muu Forsyte — hän oli nyt kuullut tuon kolkon, epämääräisen, mutta sitä hämmennyttävämmän huhun Bosinneysta, ja hänen ylpeytensä oli saanut sydänhaavan.

Kuvaavaa kyllä hänen kiukkunsa ei suuntautunut Ireneen, vaan Soamesiin. Ajatus, että hänen veljenpoikansa vaimo (miksi ei mies pitänyt parempaa huolta vaimostaan — oi julmanhienoa vääryyttä! ikäänkuin Soames olisi voinut pitää vielä sen parempaa huolta!) veti puoleensa Junen sulhasen, oli sietämättömän nöyryyttävä. Ja nähdessään vaaran hän ei Jamesin tavoin peittänyt sitä sulaan hermostukseen, vaan myönsi laajempien näköalojensa luomalla intohimottomuudella, että se ei ollut mahdotonta, Irenessä oli jotakin niin perin viehättävää!

Hän aavisti Soamesin ilmoituksen aiheen, kun he yhdessä lähtivät kokoushuoneesta ja astuivat ulos Cheapsiden hälyyn ja kiireeseen. He kävelivät runsaan minuutin puhumatta, Soames hiipivin, teennäisin askelin, vanha Jolyon suorana ja hitaana, käyttäen sateenvarjoa kävelykeppinään.

He kääntyivät nyt verraten hiljaiseen suuntaan, sillä vanhan Jolyonin oli Moorgate Streetia pitkin kuljettava toiseen johtokunnan kokoukseen.

Silloin Soames, nostamatta katsettaan, alotti: »Minä olen saanut tämän kirjeen Bosinneylta. Setä saa nähdä mitä hän sanoo, minusta tuntuu, että sedän pitää nähdä se. Olen pannut tuohon taloon rahaa paljon enemmän kuin tarkoitukseni oli, ja tahdon aseman selväksi.»

Vanha Jolyon silmäili kirjettä haluttomana. »Onhan aivan selvää, mitä hän sanoo», arveli hän.

»Hän puhuu 'Vapaista käsistä'», huomautti Soames.

Vanha Jolyon katsoi häntä. Kauan tukahdutettu harmi ja vihamielisyys tuota nuorta miestä kohtaan, jonka puuhat alkoivat tunkeutua hänen omiensa tielle, puhkesi ilmi.

»No, jollet luota häneen, miksi sitten käytät häntä?»

Soames vilkaisi häneen syrjästä. »Nyt on kovin myöhäistä ajatella asiaa siltä kannalta», sanoi hän. »Minä vain tahtoisin tehdä täysin ymmärrettäväksi, että jos annan hänelle vapaat kädet, hän ei anna minun sekaantua mihinkään. Ajattelen, että jos setä puhuisi hänelle, sedän sanat painaisivat enemmän.»

»Ei», sanoi vanha Jolyon jyrkästi, »minulla ei ole tämän asian kanssa mitään tekemistä!»

Niin sedän kuin veljenpojan sanat panivat aavistamaan, että takana oli lausumattomia ajatuksia, paljon tärkeämpiä. Ja katse, jonka he vaihtoivat, ikäänkuin ilmaisi tämän tietoisuuden.

»No niin», sanoi Soames, »minä luulin, että minun Junen tähden piti sanoa tämä sedälle, siinä kaikki. Minun mielestäni sedän on paras tietää, että minä en tule suostumaan mihinkään hullutuksiin.»

»Mitä se minuun kuuluu?» tiuskasi vanha Jolyon.

»Eihän sitä niin tarkoin tiedä», vastasi Soames eikä tuon terävän katseen hämäännyttämättä kyennyt sanomaan enempää. »Älä sitten sano, ettet saanut tietää», lisäsi hän nyreänä päästen taas tasapainoonsa.

»Saanut tietää», sanoi vanha Jolyon. »Minä en tiedä mitä tarkoitat. Tuollaisella asialla sinä tulet vaivaamaan minua. Minä en välitä kuulla asioistasi, saat luvan hoitaa ne itse.»

»Hyvä», sanoi Soames liikkumattomana, »minä hoidan ne sitten.»

»Hyvää päivän jatkoa siis», sanoi vanha Jolyon, ja he erosivat.

Soames palasi takaisin samaa tietä, meni erääseen kuuluisaan ravintolaan ja tilasi annoksen savustettua lohta ja lasin chablista. Hän söi harvoin keskipäivällä paljon ja nautti ruokansa yleensä seisaaltaan, se asento kun tuntui suotuisalta hänen maksalleen, joka oli hyvin terve, mutta jonka syyksi hän mielellään pani kaikki huolensa.

Lopetettuaan ateriansa hän kulki hyvin hitaasti takaisin toimistoonsa kiinnittämättä mitään huomiota katukäytävillä parveileviin tuhansiin, jotka vuorostaan eivät kiinnittäneet mitään huomiota häneen.

Iltaposti toi Bosinneylle seuraavan vastauksen:

»Forsyte, Bustard ja Forsyte.

Asianajotoimisto.

2001, Branch Lane, Poultry, E. C.

Toukokuun 17 p. 1887.

Paras Bosinney!

Olen saanut kirjeesi, jonka sanamuoto hämmästytti minua koko lailla. Minun käsittääkseni sinulla on ja on kaiken aikaa ollut »vapaat kädet», sillä minä en muista, että olisit hyväksynyt ainotakaan niistä ehdotuksista, joita minä onnettomuudekseni olen tehnyt. Antaessani sinulle pyyntösi mukaan taaskin »vapaat kädet» toivon sinun selvästi ymmärtävän, että talo kokonaisuudessaan, luovutettuna minulle täysin valmiina ja sisustettuna, ei saa tulla maksamaan yli 12000 punnan, sinun palkkiosi mukaan luettuna (niinkuin sovimme). Tämä summa takaa sinulle tarpeeksi vapautta ja, niinkuin tiedät, on paljon enemmän kuin alkujaan olin ajatellut.

Sinun

Soames Forsyte.»

Seuraavana päivänä Soames sai kirjeen Bosinneylta.

»Philip Baynes Bosinney.

Arkkitehti.

309, Sloane Street, S. W.

Toukokuun 18 p.

Paras Forsyte!

Jos luulet, että niin arassa asiassa kuin sisustuksessa voin sitoutua määrättyihin puntiin, pelkään että olet erehtynyt. Voin ymmärtää, että olet kyllästynyt näihin sovitteluihin ja minuun ja näen parhaaksi luopua asiasta.

Sinun

Philip Baynes Bosinney.»

Soames mietti vastaustaan kauan ja tuskaisasti ja vihdoin illalla ruokasalissa, Irenen mentyä levolle, hän sepitti seuraavan:

»62, Montpellier Square, S. W.

Toukokuun 19 p. 1887.

Paras Bosinney!

Minä luulen, että meidän molempien etujen kannalta olisi erittäin haitallista, jos asiat jäisivät tälleen. En tarkoittanut, että välillemme syntyisi vaikeuksia, jos ylittäisit viime kirjeessä mainitsemani summan kymmenellä tai kahdella kymmenellä tai viidelläkymmenelläkin punnalla. Niin ollen soisin sinun tarkistavan vastausta. Sinulla on »vapaat kädet» näitten kirjeitten sanamuodon mukaan, ja toivon sinun näkevän mahdolliseksi saattaa päätökseen sisustustyöt, joitten yhteydessä ymmärrän ehdottoman täsmällisyyden vaikeaksi.

Sinun

Soames Forsyte.»

Bosinneyn vastaus, joka tuli seuraavan päivän kuluessa, kuului näin:

»Toukokuun kahdeskymmenes.

Paras Forsyte!

Hyvä on.

Ph. Bosinney.»