7. JUNEN VOITTO

June oli odottanut aikaansa, tutkinut aamuin illoin sanomalehtien ikävämpiä palstoja sitkeydellä, joka alussa hämmästytti vanhaa Jolyonia, ja kun aika tuli, ryhtyi hän toimiin luonteensa koko nopeudella ja päättäväisellä itsepintaisuudella.

Hän tulee aina parhaiten elämässään muistamaan tuon aamun, jolloin hän vihdoinkin näki esilletulevien oikeusasiain luettelossa Times-lehdessä, otsakkeena Oikeussali XIII, herra tuomari Bentham, jutun Forsyte — Bosinney.

Kuin pelaaja, joka panee peliin viimeisen rahansa, hän oli valmistunut panemaan tähän heittoon kaikkensa. Hänen luonteeseensa ei kuulunut tappion ajatteleminen. Ei voi sanoa, miten — jollei rakastavan naisen vaistolla — hän tiesi, että Bosinneyn häviö asiassa oli varma, joka tapauksessa hän laati suunnitelmansa tälle otaksumalle, ikäänkuin se olisi ollut varmuus.

Puoli kahdeltatoista hän oli paikallaan Oikeussali XIII lehterillä ja pysyi siinä, kunnes asia Forsyte — Bosinney oli käsitelty. Bosinneyn poissaolo ei huolestuttanut häntä, hän tunsi vaistomaisesti, että Phil ei tulisi puolustautumaan. Tuomion langettua hän kiirehti pois ja lähti ajurilla Bosinneyn asuntoon.

Hän pääsi avoimesta katuovesta sisään ja kolmen alemman kerroksen toimistohuoneistojen läpi herättämättä huomiota. Vasta ylimmässä kerroksessa alkoivat hänen vaikeutensa.

Hänen soittoonsa ei vastattu ja hänen piti nyt päättää, menisikö pyytämään alakerran siivoojaa päästämään hänet sisään odottamaan herra Bosinneyn tuloa vai odottaisiko hän kärsivällisesti oven ulkopuolella luottaen siihen, että kukaan muu ei tulisi. Hän päätti odottaa ulkopuolella.

Neljännestunti oli kulunut vilussa ja jännityksessä pengermällä, kun hänen mieleensä juolahti, että Bosinneylla oli ollut tapana jättää huoneensa avain ovimaton alle. Hän katsoi ja löysi sen sieltä. Muutamiin minuutteihin hän ei voinut päättää käyttäisikö sitä, vihdoin hän avasi ja astui sisään jättäen oven auki, niin että hän näyttäisi olevan vain asialla, jos joku sattuisi tulemaan.

Tämä ei enää ollut sama June, joka viisi kuukautta sitten oli ollut täällä värisevällä käynnillään. Nuo kärsimyksen ja itsehillinnän kuukaudet olivat tehneet hänet vähemmän araksi, ja hän oli ennakolta elänyt tämän käyntinsä niin selvään, niin yksityiskohtaisesti, että sen kauhut olivat jo menettäneet tehonsa. Hän ei ollut tällä kertaa tullut kärsimään tappiota, sillä jos hän nyt kärsisi tappion, ei kukaan voisi auttaa häntä.

Ikäänkuin jokin pentuansa vartioiva nuori eläinäiti oli tuo pieni, nopea olento lakkaamattomassa liikkeessä, vaelsi seinästä seinään, ikkunan luota oven luo, kosketteli sormellaan milloin sitä, milloin tätä. Kaikkialla oli pölyä, huonetta ei ollut siistitty viikkoihin, ja June, joka oli kärkäs panemaan merkille kaiken, mikä voisi elähdyttää hänen toiveitaan, näki siinä merkin siitä, että Philin oli ollut pakko säästäväisyyssyistä luopua palvelijastaan.

Hän katsoi makuuhuoneeseen. Vuode oli kömpelösti laitettu, ikäänkuin miehen käsin. Hän kuunteli tarkoin, syöksähti sisään ja kurkisti Bosinneyn pesukomeroon. Muutama paita ja kaulus, harjaamaton kenkäpari — huoneessa ei ollut edes vaatteita.

Hän hiipi takaisin työhuoneeseen ja huomasi nyt, että kaikki Philin kokoilemat pikkuesineet olivat poissa. Kello, joka oli ollut hänen äitinsä oma, kenttäkiikari, joka oli riippunut sohvan yläpuolella, kaksi todella arvokasta vanhaa kuvaa Harrow'sta, missä hänen isänsä oli ollut koulussa, ja vihdoin, ei vähimmin, japanilainen ruukku, jonka June itse oli antanut hänelle. Kaikki oli poissa, ja vaikka Junen ritarillista sielua raivostuttikin ajatus, että maailma oli näin kohdellut Philiä, ennusti esineitten katoaminen hyvää menestystä hänen suunnitelmalleen.

Katsellessaan paikkaa, jossa japanilainen ruukku oli ollut, hän tunsi omituista varmuutta, että joku piti häntä silmällä. Hän kääntyi ja näki Irenen ovessa.

Molemmat tuijottivat toisiinsa hetkisen hiljaisina, sitten June lähti liikkeelle ja ojensi kätensä. Irene ei tarttunut siihen.

Kun kädestä ei huolittu, pani June sen selkänsä taakse. Suuttumus lujitti hänen katsettaan, hän odotti, että Irene puhuisi, ja odottaessaan pani merkille, ties minkä mustasukkaisuuden, epäluulon ja raivon vallassa, joka ainoan yksityiskohdan ystävänsä kasvoissa ja puvussa ja olemuksessa.

Irenellä oli yllään pitkä harmaa turkkinsa, matkahattu jätti kultaisen hiusaallon näkyviin otsalle. Turkin pehmeys sai kasvot näyttämään pieniltä kuin lapsen.

Toisin kuin Junella, ei hänellä ollut mitään väriä kasvoillaan, jotka olivat valkeat kuin norsunluu ja pingoittuneet kuin kylmästä. Silmien ympärillä oli tummat renkaat. Toisessa kädessä hänellä oli orvokkikimppu.

Hän katsoi Juneen hymyttömin huulin, ja noiden suurten, tummain silmien kiinteä katse sai tytön kaiken säikähtyneen suuttumuksensa uhallakin tuntemaan jotakin vanhasta lumouksestaan.

June se loppujen lopulta puhui ensiksi.

»Miksi olet tullut?» Mutta tunne, että häneltä itseltään kysyttiin samaa, sai hänet lisäämään. »Tuo inhoittava oikeusjuttu. Minä tulin ilmoittamaan Philille — hän hävisi.»

Irene ei puhunut, hänen silmänsä eivät liikahtaneet Junen kasvoilta, ja tyttö huusi:

»Älä seiso siinä niinkuin olisit kiveä!»

Irene nauroi. »Jumala suokoon, että olisin!»

Mutta June torjui hänet. »Seis!» huudahti hän. »Älä kerro mitään! Minä en tahdo kuulla! Minä en tahdo kuulla, mitä varten olet tullut. Minä en tahdo kuulla!» Ja hän alkoi kävellä edestakaisin, nopeasti kuin jokin rauhaton henki. Äkkiä hän puhkesi sanomaan:

»Minä olin täällä ensimmäisenä. Emme voi jäädä tänne molemmat!»

Irenen kasvoilla häivähti hymy ja katosi kuin salaman väläys. Hän ei liikahtanut. Ja silloin June huomasi tuon olennon pehmeydessä ja liikkumattomuudessa jotakin toivotonta ja päättäväistä, jotakin, jota ei voinut torjua, jotakin vaarallista. Hän tempasi hatun päästään, nosti molemmat kädet otsalleen ja työnsi hiustensa pronssinvärisiä massoja taaksepäin. »Sinulla ei ole oikeutta olla täällä!» huusi hän uhmaten.

Irene vastasi: »Minulla ei ole oikeutta olla missään —»

»Mitä tarkoitat?»

»Minä olen jättänyt Soamesin. Sinähän aina tahdoit, että jättäisin.»

June pani kädet korvilleen.

»Et saa! Minä en tahdo kuulla mitään — en tahdo tietää mitään. Sinun kanssasi on mahdoton taistella! Minkä tähden seisot siinä noin? Miksi et lähde?»

Irenen huulet liikahtivat ikäänkuin hän olisi sanonut: »Minne lähtisin?»

June kääntyi ikkunaan. Hän saattoi erottaa kellon alhaalla kadun varrella. Se oli melkein neljä. Phil saattoi tulla minä hetkenä tahansa! Hän katsoi taakseen olkansa yli ja hänen kasvonsa vääntyivät kiukusta.

Mutta Irene ei ollut liikahtanut. Hansikoiduissa käsissään hän alituiseen käänteli ja hypisteli pientä orvokkikimppua.

Pettymyksen kyynelet valuivat Junen poskille.

»Kuinka saatoit tulla?» sanoi hän. »Olet ollut petollinen ystävä minulle.»

Taaskin Irene nauroi. June huomasi pelanneensa väärällä kortilla ja lannistui.

»Miksi tulit?» nyyhkytti hän. »Olet turmellut minun elämäni ja nyt tahdot turmella hänenkin!»

Irenen suu värähti, hänen katseensa kohtasi Junen niin surullisena, että tyttö kesken nyyhkytystään huusi: »Ei, ei!»

Mutta Irene painoi päätään, kunnes se kosketti rintaan. Hän kääntyi ja astui nopeasti ulos, kätkien huulensa pienellä orvokkikimpulla.

June juoksi ovelle. Hän kuuli askelten etenevän alemmaksi ja alemmaksi. Hän huusi: »Tule takaisin, Irene! Tule takaisin!»

Askelten ääni häipyi pois…

Tyttö seisoi portaitten yläpäässä hämmästyneenä ja onnettomana. Miksi oli Irene mennyt jättäen hänet taistelukentän valtiattareksi? Mitä tämä tarkoitti? Oliko Irene todella jättänyt Philin hänelle? Vai oliko hän —? Ja jäytävä epävarmuus ahdisti häntä … Bosinney ei tullut…

Kuuden tienoissa sinä iltapäivänä vanha Jolyon palasi Wistaria Avenuelta, missa hän nyt melkein joka päivä vietti muutamia tunteja, ja kysyi, oliko hänen pojantyttärensä yläkerrassa. Kuultuaan, että June oli juuri tullut sisään, hän lähetti hakemaan tyttöä saadakseen puhua hänen kanssaan.

Hän oli päättänyt kertoa Junelle tehneensä sovinnon tämän isän kanssa. Tästälähin piti menneitten olla menneitä. Hän ei tahtonut enää asua yksin tai tosiasiallisesti yksin tässä suuressa talossa, hän aikoi luopua siitä ja ostaa pojalleen maaseudulta talon, jossa he kaikki saisivat asua yhdessä. Jos tämä ei miellyttäisi Junea, saisi hän rahaosuutensa ja voisi asua yksinään. Sehän ei tekisi suurtakaan eroa hänelle, sillä siitä oli kauan, kun hän oli osoittanut kiintymystä isoisäänsä.

Mutta kun June tuli alakertaan, olivat hänen kasvonsa pingoittuneet ja kurjannäköiset, silmissä oli jännittynyt, intomielinen katse. Hän kyyristyi vanhaan asentoonsa isoisän tuolin käsinojalle, ja mitä vanha Jolyon sanoi, oli heikkoa verrattuna siihen selkeään, määrätietoiseen, vääryyttäkärsineen puheeseen, jonka hän oli valmistanut niin suurella huolella. Hänen sydämensä oli surullinen kuin lintuemon suuri sydän, kun poikaset lentävät ja särkevät siipensä. Hänen sanansa olivat epävarmat, ikäänkuin hän olisi pyytänyt anteeksi, että vihdoin oli poikennut hyveen poluilta ja terveempien periaatteitten puutteessa antautunut luonnollisimpien vaistojen valtaan.

Häntä näytti hermostuttavan ajatus, että hän näin ilmaistessaan aikeensa näyttäisi pojantyttärelleen huonoa esimerkkiä, ja kun hän sitten tuli asian ytimeen ja ehdotti, että June, jos asia ei miellyttäisi häntä, voisi asua erikseen ja antaa palttua toisille, oli hänen tapansa äärimmäisen hienotunteinen.

»Ja jos jostakin syystä, kultaseni», sanoi hän, »huomaisit, ettet tule toimeen heidän kanssaan — no niin, kyllähän minä sen asian voin järjestää. Aivan kuin itse tahdot vain. Voisimme löytää Lontoosta pienen huoneiston, jonka sinä saisit ottaa haltuusi, ja minä kävisin alituiseen katsomassa sinua. Mutta lapset», lisäsi hän, »ovat pieniä kultamuruja!»

Sitten kesken tätä vakavaa, verraten läpinäkyvää selitystä suunnanmuutoksesta hänen silmissään välähti veitikka. »Tämä tulee koskemaan Timothyn heikkoihin hermoihin. Tuolla kalliilla nuorella olennolla tulee kyllä olemaan sanomista asiasta, tai minä olen matti!»

June ei ollut vielä puhunut mitään. Istuen isoisän tuolin käsinojalla hän piti päätään tämän yläpuolella, joten hänen kasvojaan ei voinut nähdä. Mutta äkkiä vanha Jolyon tunsi lämpimän posken painautuvan omaansa ja tiesi, että missään tapauksessa Junen suhtautumisessa uutisiin ei ollut mitään kovin hälyttävää. Hän alkoi rohkaistua.

»Sinä tulet pitämään isästäsi», sanoi hän. »Mukava mies. Hänestä ei koskaan ole ollut mitään vaivaa, hänen kanssaan on helppo tulla toimeen. Huomaat, että hän on taiteellinen ja vaikka mitä.»

Ja vanha Jolyon muisti tusinaa vesivärimaalausta, jotka hän oli huolellisesti lukinnut makuuhuoneeseensa. Nyt kun hänen pojastaan oli tulossa varakas mies, hän ei enää pitänyt niitä ihan yhtä vaivaisina kuin ennen.

»Mitä sitten tulee — äitipuoleesi», hän sanoi vähän vaivalloisesti, »sanoisin, että hän on hieno nainen — vähän apeamielinen, luultavasti, mutta hyvin kiintynyt isääsi. Ja lapset», hän toisti, ja tämä lause soi kuin musiikki kautta koko hänen juhlallisen itsepuolustuksensa — »lapset ovat suloisia pikku olentoja.»

Jos June olisi tietänyt, olivat nämä sanat vain uusi ruumistuma sitä samaa hellää rakkautta pikku lapsia, nuoria ja heikkoja kohtaan, joka menneisyydessä oli saanut vanhan Jolyonin hylkäämään poikansa hänen oman pienoisen itsensä vuoksi ja nyt, pyörän käännyttyä, riisti isoisän häneltä.

Mutta vanha Jolyon alkoi tulla levottomaksi hänen hiljaisuudestaan ja kysyi kärsimättömänä: »No, mitä sanot?»

June liukui alas hänen polvelleen ja alkoi puhua hän vuorostaan. Hänen mielestään kaikki sujuisi loistavasti, hän ei nähnyt siinä mitään vaikeutta eikä hän välittänyt hituistakaan siitä, mitä ihmiset sanoisivat.

Vanha Jolyon kiemurteli. Hm, ihmiset siis sanoisivat jotakin! Hän oli ajatellut, että kenties he kaikkien näiden vuosien jälkeen eivät sanoisi mitään. No niin, hän ei voinut sille mitään! Hän ei kuitenkaan voinut hyväksyä pojantyttärensä tapaa suhtautua asiaan — Junen pitäisi välittää siitä, mitä ihmiset sanovat!

Hän ei kuitenkaan sanonut mitään. Hänen tunteensa olivat liian sekavat, liian epämääräiset ilmaistaviksi.

Ei, jatkoi June, hän ei välittänyt — mitä se ihmisiin kuuluu? Oli vain yksi asia — ja Junen poski painettuna omaansa vastaan vanha Jolyon tiesi heti, että tuo asia ei olisi niinkään pieni: Kun isoisä kerran aikoi ostaa talon maalla, niin eikö hän — Junen mieliksi — ostaisi tuota Soamesin loistavaa Robin Hillin taloa? Se oli nyt valmis, se oli täydellisen kaunis, eikä kukaan tulisi asumaan siinä. He tulisivat kaikki niin onnellisiksi siinä!

Vanha Jolyon oli kohta varuillaan. Eikö »varakas mies» siis aikonut asua talossaan? Hän ei tähän aikaan koskaan käyttänyt Soamesista muuta nimeä.

»Ei» — sanoi June — Soames ei aikonut, hän tiesi, että Soames ei aikonut.

Kuinka hän sen tiesi?

June ei voinut sanoa, mutta hän tiesi. Hän tiesi melkein varmasti! Se oli hyvin epätodennäköistä, olosuhteet olivat muuttuneet! Irenen sanat kaikuivat vielä hänen korvissaan: »Minä olen jättänyt Soamesin! Minne minä menisin?» Mutta siitä hän vaikeni.

Kunpa isoisä vain ostaisi talon ja järjestäisi sen inhoittavan maksuvaatimuksen, jota Philille ei ikinä olisi pitänyt tehdä! Se olisi parasta jokaiselle, ja kaikki — kaikki voisi kääntyä hyväksi!

Ja June pani huulensa isoisän otsalle ja painoi kovasti.

Mutta vanha Jolyon vapautui hänen hyväilystään, hänen kasvoilleen tuli tuo ymmärtäväinen ilme, joka niillä oli aina, kun oli kysymys raha-asioista. Hän kysyi, mitä June tarkoitti. Tämän kaiken takana oli jotakin — oliko hän nähnyt Bosinneyn?

June vastasi: »En, mutta olen ollut hänen huoneessaan.» »Ollut hänen huoneessaan? Kuka vei sinut sinne?» June katsoi häneen lujasti. »Minä menin yksin. Hän on hävinnyt oikeusjutun. Minä en välitä, oliko se oikein vai väärin. Minä tahdon auttaa häntä ja minä autan.»

Vanha Jolyon kysyi taas: »Oletko nähnyt hänet?» Hänen katseensa näytti tunkeutuvan tytön silmien läpi suoraan hänen sieluunsa.

Taas June vastasi: »Ei, hän ei ollut siellä. Minä odotin, mutta hän ei tullut.»

Vanha Jolyon liikahti huojentuneena. June oli noussut ja katsoi häneen alaspäin — niin hento, kevyt ja nuori, mutta niin luja, niin päättäväinen! Niin hämmentynyt ja harmistunut kuin vanha Jolyon olikin, ei hän voinut kulmiaan rypistämällä karkoittaa pois tuota kiinteätä katsetta. Hänet valtasi tunne, että hän oli joutunut tappiolle, menettänyt ohjaksensa, oli vanha ja väsynyt.

»Ah», sanoi hän vihdoin, »minä huomaan, että sinä jonakin päivänä panet itsesi aika sekasotkuun. Sinun pitää kulkea omaa tietäsi kaikessa.»

Omituisen filosofoimispuuskansa vallassa hän lisäsi: »Sellaisena sinä synnyit ja sellaisena sinä pysyt kuolemaasi asti!»

Ja hän, joka kaikissa tekemisissään liikemiesten, johtokuntien, kaikenlaatuisten Forsytein ja ei-Forsytein kanssa oli aina kulkenut omaa tietään, katseli lannistamatonta lapsenlastaan surullisesti — sillä hän tunsi hänessä tuon ominaisuuden, jota hän itsetiedottomasti ihaili yli kaikkia muita.

»Tiedätkö, mitä sanotaan olevan tekeillä»? sanoi hän hitaasti.

June lehahti punaiseksi.

»Tiedän — en. Minä tiedän — ja minä en tiedä — en välitä!» Ja hän polki jalkaansa.

»Minä luulen», sanoi vanha Jolyon, painaen katseensa maahan, »että tahtoisit hänet, vaikka hän olisi kuollut.»

Seurasi pitkä hiljaisuus, ennenkuin hän puhui uudelleen.

»Mutta mitä tuohon talon ostamiseen tulee — sinä et tiedä, mitä puhut.»

June sanoi kyllä tietävänsä. Hän tiesi, että isoisä saisi talon, jos tahtoisi. Hänen piti vain maksaa sen hinta.

»Hinta! Siitä sinä et tiedä mitään. En minä tahdo mennä Soamesin luo — en tahdo olla enää missään tekemisissä tuon nuoren miehen kanssa.»

»Mutta ei sinun tarvitsekaan, voit mennä James sedän luo! Jollet voi ostaa taloa, tahdotko ainakin maksaa tuon lain määräämän summan? Minä tiedän, että Philillä on kauhean vaikeata — olen nähnyt sen. Sinä voit vähentää sen minun rahoistani!»

Vanhan Jolyonin silmissä välähti.

»Vähentää sinun rahoistasi! Kaunista sekin! Ja mitä sinä tekisit, pyydän kysyä, ilman rahojasi?»

Mutta salaa oli hänessä jo alkanut itää ajatus siepata talo Jamesilta ja hänen pojaltaan. Hän oli kuullut Forsyten juorupörssissä paljon puhetta, paljon epäilyttävää kiitosta tuosta talosta. Se oli »liian taiteellinen», mutta kaunis. Ottaa »varakkaalta mieheltä» talo, johon hän oli pannut sydämensä, se kruunaisi hänen voittonsa Jamesista, olisi havainnollinen osoitus siitä, että hän aikoi tehdä Jo'sta varakkaan miehen, kohottaa hänet takaisin oikeaan asemaansa ja varmistaa sen hänelle. Se olisi kerrankin oikein kaikille noille, jotka olivat suvainneet pitää hänen poikaansa viheliäisenä, pennittömänä hylkiönä!

Hän saisi nähdä, saisi nähdä! Ehkä se ei voinut tulla kysymykseen, hän ei aikonut maksaa satumaisia hintoja, mutta jos se kävisi mahdolliseksi — no niin, ehkä hän tekisi sen!

Ja vielä salaisemmin hän tunsi, että hän ei voinut vastustaa Junea.

Mutta hän ei paljastanut itseään. Hän lupasi ajatella asiaa — sanoi hän Junelle.