2. VANHA JOLYON LÄHTEE OOPPERAAN

Kello viiden ajoissa seuraavana päivänä vanha Jolyon istui yksinään, sikaari huulten välissä, ja viereisellä pöydällä kupillinen teetä. Hän oli väsynyt, ja uni valtasi hänet ennen sikaarin loppumista. Kärpänen istahti hänen tukalleen, hänen hengityksensä kuului untelossa hiljaisuudessa raskaalta, hänen ylähuulensa puhaltui ylös ja alas valkeitten viiksien alla. Suonikkaan ja kurttuisen käden sormien välistä sikaari putosi tyhjään lieteen ja paloi loppuun.

Pimeä pieni työhuone, jonka ikkunoista värilliset ruudut sulkivat näköalan, oli täynnä tummanvihreätä samettia ja raskasuurteista mahonkia — tästä kalustosta oli vanhan Jolyonin tapa sanoa: »En ihmettelisi, vaikka siitä vielä kerran maksettaisiin iso hinta!»

Oli hauska ajatella, että hän myöhemmin elämässä voisi saada tavaroistaan enemmän kuin oli maksanut.

Siinä rikkaassa ruskeassa ilmakehässä, joka oli luonteenomainen Forsytein talojen perähuoneille, hänen suuri, valkotukkainen, korkeaselkäisen tuolin pieluksella lepäävä päänsä oli kuin Rembrandtin maalaus, mutta tätä vaikutelmaa haittasivat viikset, jotka antoivat sotilaallisen ilmeen hänen kasvoilleen. Vanha kello, joka oli ollut hänen seurassaan jo ennen viisikymmentä vuotta sitten tapahtunutta naimisiinmenoa, tikutti edelleen merkiten kateellisena muistiin sekunnit, jotka iäksi liukuivat pois vanhalta isännältä.

Hän ei ollut koskaan välittänyt tästä huoneesta, hän tuskin kävi siinä vuoden mittaan muuten kuin hakemassa sikaareja japanilaisesta nurkkakaapista, ja nyt huone kosti puolestaan.

Hänen ohimonsa, jotka katonräystään tavoin erottuivat alapuolella olevasta ontelosta, poskiluut ja leuka, kaikki tulivat terävämmiksi hänen nukkuessaan, ja kasvoille oli ilmaantunut tunnustus, että hän on vanha mies.

Hän heräsi. June oli poissa! James oli sanonut, että hän tulisi tuntemaan olonsa yksinäiseksi. James oli aina ollut raukka. Hän muisti tyydytyksekseen, että oli ostanut tuon talon Jamesin nenän edestä. Oikein hänelle, miksi oli takertunut hintaan? Se mies ei sitten ajatellut muuta kuin rahaa. Oliko hän sittenkin maksanut liikoja? Talo vaati paljon korjauksia. — Hän löi vetoa, että hän tarvitsisi kaikki rahansa, ennenkuin oli selviytynyt Junen asioista. Hänen ei olisi ikinä pitänyt suostua tähän kihlaukseen. June oli tavannut tuon Bosinneyn Baynesilla — Baynes ja Bildeboy, arkkitehdit. Vanha Jolyon luuli tietävänsä, että Baynes, jonka hän tunsi — akkamainen mies muuten — oli vaimonsa kautta tuon nuoren miehen setä. Tämän jälkeen June oli aina juossut mainitun nuoren miehen perässä, ja kun se tyttö sai jotakin päähänsä, ei mikään pidättänyt häntä. Hän seurusteli nyt alituiseen kaikenlaisten maksukyvyttömien nuorukaisten kanssa. Miehellä ei ollut rahaa, mutta kihloihin piti vain mennä hänen kanssaan — tuollaisen tyhjänpäiväisen, epäkäytännöllisen otuksen, joka tulisi panemaan itsensä loputtomiin vaikeuksiin.

June oli kerran huolettomaan tapaansa tullut hänen luokseen ja sanoa päräyttänyt koko asian. Sitten hän oli vielä lisännyt, ikäänkuin se olisi jokin lohdutus:

»Hän on niin mainio, hän on usein elänyt kaakaolla koko viikon.»

»Paneeko hän sinutkin elämään kaakaolla?»

»Ei toki, hän pääse vauhtiin nyt.»

Vanha Jolyon oli ottanut sikaarin vaikeitten viiksiensä alta, joitten latvoissa oli kahvin jälkiä, ja katsellut häntä, tuota pientä tytönhiukkasta, joka oli iskenyt niin lujan otteen hänen sydämeensä. Hän tiesi »vauhdeista» enemmän kuin pojantytär. Mutta tämä oli kietonut käsivartensa hänen polviensa ympäri ja hankasi leukaansa häntä vasten, niin että siitä tuli kehräävän kissan ääni. Ja vanha Jolyon oli kopauttanut tuhan sikaaristaan ja puhjennut hermostuneen epätoivoisena sanomaan:

»Sinä olet aina kaltaisesi, sinä et tule tyytymään ennen kuin saat tahtosi läpi. Jos sinä tahdot joutua vaikeuksiin, ei sille mitään mahda. Minä pesen käteni tästä asiasta.»

Ja niin hän oli pessyt kätensä, asettaen vain sen ehdon, että he eivät menisi naimisiin ennenkuin Bosinneylla olisi ainakin neljäsataa vuodessa.

»Minä en kykene antamaan sinulle kovinkaan paljoa», oli hän sanonut — lausemuoto, johon June ei ollut tottumaton. »Ehkä tuo Mikä-hänen-nimensä-nyt-oli hankkii kaakaon.»

Hän oli tuskin nähnyt tyttöä senjälkeen kun tämä alkoi. Ikävä juttu! Hänellä ei ollut pienintäkään tarkoitusta antaa Junelle paljon rahaa sitä varten että mies, josta hän ei tietänyt mitään, kykenisi elämään joutilaana. Sellaista hän oli nähnyt ennenkin, eikä siitä tullut mitään hyvää. Pahinta kaikesta oli, ettei hän vähääkään voinut toivoa horjuttavansa tytön päätöstä, sillä June oli itsepäinen kuin muuli, oli ollut lapsesta saakka. Hän ei käsittänyt, mihin tämä päättyisi. Heidän pitäisi leikata takki kankaan mukaan. Hän ei taipuisi, ennenkuin näkisi nuorella Bosinneylla omat tulot. Hänestä oli niin pikivarmaa, että June joutuisi vaikeuksiin tuon miehen kanssa, joka ei ymmärtänyt rahasta enempää kuin lehmä. Tuonnekin nyt piti syöksyä Walesiin katsomaan nuoren miehen tätejä. Vanha Jolyon oli täysin varma siitä, että he olivat vanhoja kissoja.

Ja vanha Jolyon tuijotti liikkumattomana seinään. Jolleivät silmät olisi olleet auki, olisi luullut hänen nukkuvan… Olipa sekin ajatus, että tuo nuori nulikka Soames voisi antaa hänelle neuvoja! Soames oli aina ollut nulikka, nenä pystyssä! Hän aikoi kai nyt ruveta esiintymään varakkaana miehenä, jolla on talo maalla! Varakas mies! Pyh! Niin kuin isänsä, niin oli hänkin aina nuuskimassa hyviä kauppoja, senkin kylmäverinen nuori konna!

Hän nousi, meni kaapille ja alkoi järjestelmällisesti täyttää sikaarikoteloaan tuoreesta laatikosta. Ne eivät hinnaltaan olleet huonoja, mutta tähän aikaan ei voinut saada hyvää sikaaria, ei mitään, mikä olisi likikään vetänyt vertoja noille vanhoille Hansonin ja Bridgerin Superfinos-sikaareille. Siinä oli sikaari!

Ajatus kantoi salaisen tuoksun tavoin hänet takaisin noihin ihmeellisiin Richmondin iltoihin, jolloin hän päivällisen jälkeen istui polttelemassa »Kruunun ja Valtikan» pengermällä Nicholas Treffryn ja Traquairin ja Jack Herringin ja Anthony Thornworthyn kanssa. Kuinka hyviä hänen sikaarinsa olivat silloin! Vanha Nick parka! — kuollut, ja Jack Herring — kuollut, ja Traquair — kuollut tuon vaimonsa vuoksi, ja Thornworthy — kovin raihnas (ei ihme, hänen ruokahalullaan).

Kaikista noitten aikojen tovereista hän yksin näytti olevan jäljellä, paitsi tietysti Swithin, ja hän taas oli niin vimmatun lihava ettei hänestä ollut mihinkään.

Vaikeata uskoa, että siitä oli niin pitkä aika; hän tunsi itsensä vielä nuoreksi! Kaikista ajatuksista, kun hän seisoi siinä laskemassa sikaarejaan, tämä oli voimakkain, katkerin. Tuo valkopäinen, yksinjäänyt mies oli pysynyt nuorena ja vihreänä sydämeltään. Ja nuo sunnuntai-iltapäivät Hampsteadin nummella, kun nuori Jolyon ja hän lähtivät verryttelemään itseään Highgaten Spaniard's Roadille, Child's Hilliin ja takaisin nummelle taas ja sitten päivälliselle Jack Straw's Castleen — kuinka ihania hänen sikaarinsa olivat silloin! Ja minkälainen ilma! Nyt ei kannattanut puhua ilmasta.

Kun June oli viisivuotias tyllerö ja isoisä vei hänet joka toinen sunnuntai Eläintarhaan, pois noiden kahden hyvän naisen, äidin ja isoäidin, seurasta, ja karhuhäkin ääressä pisti sateenvarjonsa kärkeen vehnäkakkuja tytön lempikarhuja varten — kuinka makeita hänen sikaarinsa olivatkaan silloin!

Sikaarit! Hän ei ollut edes onnistunut elämään kauemmin kuin makuaistinsa — tuo kuuluisa kitalaki, jonka kautta miehet viisikymmenluvulla vannoivat, ja puhuessaan hänestä sanoivat: »Forsyte — paras kitalaki koko Lontoossa!» Tuo kitalaki, joka tavallaan oli aiheuttanut hänen varallisuutensa — rikastuttanut kuuluisat teemiehet Forsyten ja Treffryn, joitten teessä, niinkuin ei kenenkään muun, oli romanttinen arooma, aivan omituisen aitouden viehätys. Forsyten ja Treffryn cityläisen liiketalon yllä oli leijaillut yritteliäisyyden ja salaperäisyyden henki, erikoiskauppojen, jotka solmittiin erikoislaivoilla erikoisissa satamissa erikoisten itämaalaisten kanssa.

Hän oli pannut työtä tuohon yritykseen! Siihen aikaan miehet tekivät työtä — nämä nykyiset kukonpojat tuskin tunsivat tuon sanan merkitystä. Hän oli perehtynyt joka yksityisseikkaan, ottanut selville kaiken asiaankuuluvan, istunut työssä väliin koko yön. Ja hän oli aina valinnut asiamiehensä itse, ylpeillyt siitä. Hänen tarkka silmänsä, oli hänen tapanaan sanoa, oli hänen menestyksensä salaisuus, ja tämän mestarillisen valintakyvyn harjoittaminen oli ollut ainoa puoli työstä, josta hän todella oli pitänyt. Ei tämä muuten ollut mikään ura niin taitavalle miehelle kuin hän. Nytkin, kun liike oli muutettu osakeyhtiöksi ja oli menossa alaspäin (hän oli luopunut osakkeistaan jo kauan sitten), hän tunsi kipeätä ikävää ajatellessaan tuota aikaa. Kuinka paljon parempaa hän olisi voinut tehdä! Hän olisi menestynyt loistavasti oikeussalissa. Parlamenttiehdokkuuttakin hän oli ajatellut. Kuinka usein olikaan Nicholas Treffry sanonut hänelle: »Sinä voisit tehdä mitä hyvänsä, Jo, jollet olisi niin helkkarin varovainen.» Vanha kunnon Nick! Niin hyvä mies, mutta hurja luonnoltaan. Kuuluisa Treffry! Hän ei ollut koskaan varonut itseään. Niinpä hän kuolikin. Vanha Jolyon laski sikaarejaan käsi varmana, ja hänen mieleensä juolahti ajatus, olisiko hän kenties pitänyt liiaksi huolta itsestään.

Hän pani sikaarikotelon povitaskuun, napitti takkinsa ja nousi pitkiä portaita makuuhuoneeseensa nojaten vuoroin toiseen vuoroin toiseen jalkaan ja pitäen kiinni kaidepuusta. Talo oli liian suuri. Kun June menisi naimisiin, mikäli hän nyt tulisi menemään naimisiin tuon miehen kanssa, niinkuin hän otaksui, antaisi vanha Jolyon talon vuokralle ja asettuisi itse vuokrahuoneisiin. Kannattiko pitää puolta tusinaa palvelijoita, jotka söivät pakahtuakseen?

Hovimestari tuli kellon soidessa — iso, parrakas mies, pehmeä astunta ja erikoinen taito olla hiljaa. Vanha Jolyon käski häntä ottamaan iltapuvun esille, hän aikoi mennä päivälliselle klubiin.

»Kuinka kauan sitten vaunut palasivat kotiin saattamasta June neitiä asemalle? Kahdeltako? Käske sitten valjastamaan puoli seitsemältä.»

Klubi, johon vanha Jolyon seitsemän lyönnillä astui, oli noita ylemmän keskiluokan poliittisia yhtymiä, jotka ovat nähneet parempia päiviä. Vaikka siitä oli puhuttu paljon, tai kenties siksi että siitä oli puhuttu, se osoittautui kiusallisen elinvoimaiseksi. Ihmiset olivat väsyneet sanomaan, että »Erimieliset» veti viimeisiä virsiään. Myöskin vanhan Jolyonin tapoihin kuului sanoa niin, mutta kuitenkin hän halveksui tätä tosiseikkaa tavalla, joka todellakin voi ärsyttää jonkun hyvinvoivan klubin jäseniä.

»Ettäs viitsitkin pitää nimesi siinä», sanoi Swithin usein syvästi pahentuneena. »Miksi et liity 'Polyglottiin'? Parempaa viiniä kuin meidän Heidsieckimme et saa mistään koko Lontoosta kahdellakymmenellä shillingillä pullo.» Ja alentaen ääntään hän lisäsi: »Sitä on jäljellä vain viisi tuhatta tusinaa. Minä juon sitä elämäni joka ilta.»

»Minä ajattelen asiaa», vastasi siihen vanha Jolyon, mutta kun hän ajatteli asiaa, oli siinä aina tuo viidenkymmenen guinean sisäänpääsymaksu, ja häneltä menisi neljä tai viisi vuotta ennenkuin hän pääsisi jäseneksi. Niinpä hän ajatteli asiaa edelleen.

Hän oli liian vanha ollakseen vapaamielinen, oli aikaa sitten lakannut uskomasta klubinsa poliittisiin oppeihin, oli vieläpä tiettävästi sanonut niitä »viheliäiseksi roskaksi», ja kuitenkin häntä huvitti edelleen pysyä jäsenenä klubissa, jonka periaatteet olivat niin täysin vastakkaiset hänen omilleen. Hän oli aina halveksinut koko paikkaa, johon oli liittynyt monta vuotta sitten, kun häneltä kiellettiin pääsy »Hotch Potch»-klubiin siksi, että hän kuului »liikemaailmaan». Ikäänkuin hän ei olisi yhtä hyvä kuin kuka tahansa heistä! Hän tietysti halveksi klubia, joka otti hänet. Jäsenet olivat vaivaista joukkoa, monet Citymiehiä — kaupanvälittäjiä, asianajajia, vasaramiehiä, tiesi mitä! Kuten useimmat voimakasluonteiset, mutta ei erittäin omaperäiset miehet vanha Jolyon piti vähäisessä arvossa sitä luokkaa, johon hän itse kuului. Hän noudatti uskollisesti heidän tapojaan, niin seuraelämässä kuin muualla, ja salaisesti hän piti heitä »mitättömänä joukkona».

Vuodet ja filosofia, jota hänelläkin oli oma annoksensa, olivat himmentäneet muiston »Hotch-Potch»-klubissa kärsitystä tappiosta, ja nyt tämä oli hänen ajatuksissaan saanut klubien kuningattaren aseman. Hän olisi itse ollut sen jäsenenä kaikki nämä vuodet, mutta hänen ehdottajansa, Jack Herring, oli suorittanut työnsä niin kömpelösti, että he eivät tienneet mitä tekivät pysyttäessään hänet ulkopuolella. Eikös vain hänen poikansa jo ollut heti tullut hyväksytyksi, ja hän luuli että poika oli vieläkin jäsen, hän oli kahdeksan vuotta sitten saanut häneltä siellä päivätyn kirjeen.

Hän ei ollut käynyt »Erimielisissä» kuukausiin, ja talo oli sillävälin saanut tuollaisen kirjavan koristelun, jonka ihmiset kustantavat vanhoille taloille ja vanholle laivoille, kun ovat kärkkäät myymään ne.

»Typerä väri tupakkahuoneessa!» hän ajatteli. »Ruokasali on hyvä.»

Ruokasalin pimeä suklaanruskea, jota vaaleanvihreä tehosti, pani hänen mielikuvituksensa liikkeelle.

Hän tilasi päivällistä ja istahti samaan nurkkaan, ehkä saman pöydänkin ääreen (asiat eivät paljoa edistyneet »Erimielisissä», vaikka klubi oli miltei radikaalinen mielipiteiltään), missä hän ja nuori Jolyon istuivat kaksikymmentä viisi vuotta sitten, kun hän loma-aikoina vei pojan Drury Laneen.

Poika oli rakastanut teatteria, ja vanha Jolyon muisteli kuinka hän istui vastapäätä, peittäen kiihtymyksensä huolelliseen, mutta läpinäkyvään välinpitämättömyyteen.

Hän tilasi itselleen vielä saman päivällisen, minkä poika aina oli valinnut — lientä, pikkusilliä, kyljyksiä, tortun. Ah, jospa hän istuisi tuossa vastapäätä nyt!

He kaksi eivät olleet kohdanneet toisiaan neljääntoista vuoteen. Eikä tämä ollut ensimmäinen kerta noiden neljäntoista vuoden aikana, jolloin vanha Jolyon tuumaili, olisiko kenties hänessä jotakin moitittavaa tuon poikansa asian yhteydessä. Onneton rakkausjuttu tuon kauniin keimailijan Danaë Thornworthyn, nyt Danaë Pellew, Anthony Thornworthyn tyttären kanssa oli umpimähkään viskannut hänet Junen äidin syliin. Isän olisi ehkä pitänyt estää heidän avioliittonsa, he olivat liian nuoria, mutta saatuaan tuon kokemuksen Jo'n herkkätunteisuudesta hän oli liiankin kärkäs näkemään hänet naimisissa. Ja neljän vuoden päästä oli romahdus tullut! Oli tietysti mahdotonta hyväksyä pojan käytöstä tässä romahduksessa; järki ja kasvatus — tuo kahden mahtavan tekijän yhdistelmä, joka kannatti hänen periaatteitaan — sanoivat hänelle, että se oli mahdotonta, mutta hänen sydämensä napisi vastaan. Koko jutun julma tunnottomuus ei ottanut huomioon sydämiä. Siinä oli June, tuo kultatukkainen pieni hiukkanen, joka oli kiivennyt kokonaan hänen syliinsä, kietoutunut ja punoutunut hänen olemukseensa — hänen sydämeensä, joka oli luotu sellaiseksi, että siitä tuli hentojen ja avuttomien olentojen leikkikalu ja suosittu turvapaikka. Luonteenomaisella vaistollaan hän tajusi, että hänen oli luovuttava toisesta tai toisesta, puolinaiset toimenpiteet eivät kelpaisi tässä tilanteessa. Siinä juuri oli sen traagillisuus. Ja hento, avuton olento pääsi voitolle. Hän ei tahtonut juosta jäniksen kanssa ja ajaa takaa koirien kanssa, ja niin hän sanoi pojalleen hyvästit.

Nuo hyvästit olivat kestäneet tähän asti.

Hän oli tarjoutunut edelleen maksamaan supistettua elatusrahaa nuorelle Jolyonille, mutta sitä ei ollut otettu vastaan, ja ehkä tämä kielto oli pahoittanut hänen mieltään enemmän kuin mikään muu, sillä se oli vienyt häneltä viimeisenkin keinon osoittaa patoutunutta hellyyttään, ja heidän epäsovustaan oli olemassa todistus niin vankka ja käsinkosketeltava kuin minkä vain rahallinen sitoumus, tarjous tai kielto, voi antaa.

Päivällisessä ei ollut makua. Samppanja-annos oli kuiva ja karvas, ei vetänyt vertoja vanhojen aikojen Veuve Clicquot'lle.

Kahvikupin ääressä hän alkoi miettiä oopperaanmenoa. Niinpä hän luki Times'istä — hän ei luottanut muihin lehtiin — illan ohjelman. Se oli »Fidelio».

Onneksi ei mikään noista uusmuotisista saksalaisista pantomiimeista, joita tuo mies Wagner teki.

Hän pani päähänsä vanhan oopperahatun, joka käytöstä litistyneine lierineen ja laajoine mittasuhteineen oli kuin suurempien päivien vertauskuva, veti käsiinsä vanhan parin hyvin ohuita lavendelinvärisiä kauriinnahkakäsineitä, jotka vahvasti tuoksuivat venäläiseltä nahalta, koska ne tavallisesti olivat hänen päällystakkinsa taskussa sikaarilaatikon läheisyydessä, ja astui ajurin vaunuihin.

Vaunut ratisivat iloisesti pitkin katuja, joitten tavatonta vilkkautta vanha Jolyon hämmästyi.

»Hotellit mahtavat ansaita hirmuisesti», ajatteli hän. Muutamia vuosia sitten ei ollut olemassa yhtäkään noista suurista hotelleista. Hän omisti tyydyttävän ajatuksen parille tontille, jotka hänellä oli lähistöllä. Niitten arvo mahtoi nousta ihan hyppyaskelin! Tällainen liike!

Mutta näistä ajatuksista hän liukui noihin omituisiin epäpersoonallisiin mietteisiin, jotka eivät olleet vähääkään luonteenomaisia Forsyteille ja joissa osittain piili hänen vallitsevan asemansa salaisuus. Mitä atomeja ihmiset ovat, ja kuinka heitä on paljon! Ja mitä heistä kaikista tulee?

Hän kompastui astuessaan pois vaunuista, maksoi miehelle tarkasti taksan mukaan, kulki pilettiluukulle varaamaan permantopaikkansa ja seisoi siinä kukkaro kädessä — hän piti aina rahojaan kukkarossa eikä ollut koskaan hyväksynyt tapaa kantaa niitä irrallaan taskussa, niinkuin monet nykypäivien nuoret miehet tekivät. Lippujenmyyjä kurkotti ulos niinkuin vanha koira kopistaan.

»Kas vain», sanoi hämmästynyt ääni, »siellähän on herra Jolyon Forsyte! Aivan totta. En ole nähnyt teitä, herra, vuosiin. Voi tottakin! Eivät ole ajat niinkuin ennen. Te ja veljenne ja tuo vasaramies — herra Traquair, ja herra Nicholas Treffry — teillä oli täältä tilattuina kuusi tai seitsemän permantopaikkaa säännöllisesti joka huvikausi. Entä kuinka te voitte, herra? Me emme tule nuoremmiksi.»

Väri tummeni vanhan Jolyonin silmissä, hän maksoi guineansa. Häntä ei ollut unohdettu. Hän marssi sisään alkusoiton soidessa kuin vanha sotaratsu taisteluun.

Hän pani kokoon oopperahattunsa, istuutui, veti lavendelihansikkaat käsistään vanhan tavan mukaan ja pani silmälasit silmilleen luoden pitkän katseen huoneen ympäri. Hän pudotti vihdoin lasit kokoonlyödylle hatulleen ja kiinnitti katseensa väliverhoon. Kipeämmin kuin koskaan hän tunsi, että hänen aikansa oli ollut ja mennyt. Missä olivat kaikki naiset, kauniit naiset, joita sali ennen oli tulvillaan? Missä oli tuo vanha tunne sydämessä, kun hän odotti jonkun suuren laulajan esiintymistä? Missä tuo päihdyttävä elämän hurma ja hänen oma kykynsä nauttia kaikesta?

Aikansa suurin oopperassakävijä! Nyt ei enää ollut mitään oopperaa! Tuo viheliäinen Wagner oli pilannut kaikki, ei sävelmiä jäljellä, ei ääniä laulamassa niitä! Ah, noita ihmeellisiä laulajia! Poissa! Hän istui katsellen tuttuja kohtauksia, turtumuksen tunne sydämessä.

Hopeakiharasta korvan takana hamaan pehmeävartisen kiiltonahkakengän verhoaman jalan asentoon ei vanhassa Jolyonissa ollut mitään kömpelöä eikä heikkoa. Hän oli yhtä suora — melkein — kuin noina vanhoina aikoina, jolloin hän tuli oopperaan joka ilta. Hänen näkönsä oli yhtä hyvä — melkein yhtä hyvä. Mutta mikä väsymyksen ja pettymyksen tunne!

Hänellä oli kaiken ikänsä ollut tapa nauttia epätäydellisistäkin seikoista — ja epätäydellistä oli ollut paljon — hän oli nauttinut kaikesta kohtalaisesti, sen verran että pysyi nuorena. Mutta nyt oli nauttimiskyky tiessään, filosofia tiessään ja jäljellä vain tuo kauhea tunne, että kaikki oli mennyttä. Ei edes Vangittujen kuoro, ei Florianin laulu kyennyt haihduttamaan hänen yksinäisyytensä varjoa.

Jospa Jo vain olisi hänen kanssaan! Pojan täytyi olla nelikymmenvuotias nyt. Hän oli kadottanut neljätoista vuotta ainoan poikansa elämästä. Eikä Jo enää ollut yhteiskunnallinen paaria. Hän oli naimisissa. Vanha Jolyon ei ollut voinut pidättäytyä ilmaisemasta hyväksymistään, vaan oli lähettänyt pojalleen 500 punnan pankkiosoituksen naimisiinmenon kunniaksi. Pankkiosoituksen oli palauttanut »Hotch Potch»-issa päivätty kirje seuraavin sanoin:

»Rakkahin Isä!

Jalomielinen lahjasi oli tervetullut merkki siitä, että pahempaakin voisit minusta ajatella. Palautan sen, mutta jos mielestäsi olisi sopivaa asettaa rahat tuon pikku veitikan nimiin (sanomme häntä Jollyksi), joka kantaa ristimänimeämme ja suosiollisesti myös sukunimeämme, olisin hyvin iloinen.

Toivon koko sydämestäni, että terveytesi on yhtä hyvä kuin ennenkin.

Rakastava poikasi

Jo.»

Kirje oli niin pojan tapainen. Hän oli aina ollut ystävällinen sielu. Vanha Jolyon oli vastannut näin:

»Rakas Jo!

Summa (500 puntaa) on pantu kirjoihini poikasi hyväksi, Jolyon Forsyten nimelle, ja kasvaa se asianmukaista korkoa viiden prosentin mukaan. Minä toivon, että menestyt. Terveyteni on toistaiseksi pysynyt hyvänä.

Rakkain terveisin hellä isäsi

Jolyon Forsyte.»

Ja joka vuoden tammikuun ensimmäisenä päivänä hän oli lisännyt summaan satasen ja korot. Summa oli kohoamassa — ensi uudenvuoden päivänä se olisi jo tuhatviisisataa ja ylikin! Ja vaikea on sanoa, kuinka paljon tyydytystä hän oli saanut tuosta vuosittaisesta sijoituksesta. Mutta kirjeenvaihto oli loppunut.

Huolimatta rakkaudestaan poikaansa, huolimatta vaistosta, joka osaksi oli synnynnäinen, osaksi, niinkuin tuhansilla hänen luokkaansa kuuluvilla, tulos alituisesta liikeasiain hoidosta ja valvomisesta ja joka sai hänet arvostelemaan ihmisen käytöstä pikemmin tulosten kuin periaatteitten mukaan, hänen sydämensä pohjalla oli eräänlainen epämukavuuden tunne. Hänen poikansa olisi näissä olosuhteissa pitänyt mennä hunningolle, se laki esitettiin kaikissa romaaneissa, saarnoissa ja näytelmissä mitä hän ikinä oli lukenut, kuullut tai nähnyt.

Saatuaan pankkiosoituksen takaisin hänestä tuntui, että jotakin oli hullusti. Miksi hänen poikansa ei ollut mennyt hunningolle? Mutta kuka osaisi sanoa?

Hän oli kuullut, tietenkin — itse asiassa hän oli pannut tehtäväkseen ottaa sen selville— että Jo asui St. John's Woodissa, että hänellä oli pieni talo ja puutarha Wistaria Avenuen varrella, että hän vei vaimonsa seurapiireihin — merkillinen seurapiiri, epäilemättä — ja että heillä oli kaksi lasta tuo pikkumies, jota he sanoivat Jollyksi (olosuhteisiin katsoen nimi tuntui kyynilliseltä, ja vanha Jolyon sekä pelkäsi että vieroksui kyynillisyyttä), ja tyttö nimeltä Holly, joka oli syntynyt heidän naimisiinmenonsa jälkeen. Kuka osaisi sanoa hänelle, minkälaisissa oloissa hänen poikansa todella eli? Hän oli sijoittanut edullisesti äidinisältään perimänsä tulot ja ruvennut alikirjuriksi Lloydiin, hän maalasi myös tauluja — vesiväreillä. Vanha Jolyon tiesi tämän, sillä hän oli viekkaasti ostellut niitä aika-ajoin, onnistuttuaan näkemään poikansa nimimerkin erään Thamesjokea esittävän taulun alakulmassa välityskauppiaan ikkunassa. Hän luuli niitä huonoiksi eikä nimimerkin vuoksi ripustanut niitä seinälleen, vaan piti lukittuina piironkilaatikossa.

Suuressa oopperatalossa hänet valtasi hirvittävä halu nähdä poikansa. Hän muisti niitä päiviä, jolloin hän oli tottunut keinuttamaan ruskeapukuista palleroa edestakaisin jalkojensa kaaren alla, aikoja, jolloin hän juoksi pojan ponihevosen vieressä opettaen häntä ratsastamaan, sitä päivää, jolloin hän ensi kerran vei hänet kouluun. Hellä, kultainen pikku veitikka se poika oli ollut! Etoniin jouduttuaan hän oli ehkä vähän liiaksikin saanut sitä haluttua käyttäytymistaitoa, jota vanha Jolyon tiesi hankittavan vain sellaisissa paikoissa ja suurin kustannuksin, mutta mukava toveri hän oli aina ollut. Aina seurana, vieläpä Cambridgen jälkeen — vähän kaukainen kenties jo silloin, kiitos saamiensa etujen. Vanhan Jolyonin tunteet julkisia koulujamme ja opistojamme kohtaan eivät koskaan horjuneet, ja hänessä säilyi liikuttava ihailun ja epäluulon asenne siihen maamme ylimmille sovellettuun järjestelmään nähden, johon hänellä itsellään ei ollut ollut onni osallistua… Nyt kun June oli lähtenyt ja jättänyt tai melkein jättänyt hänet, olisi ollut suuri lohdutus nähdä taas poika. Tuntien itsensä vikapääksi kavallukseen perhettään, periaatteitaan, luokkaansa kohtaan vanha Jolyon kiinnitti katseensa laulajaan. Vaivainen olento — viheliäinen, vaivainen raukka! Ja Florian kuin mikäkin tikku!

Nyt se loppui. Vähästä ne saivat huvia nykyaikana!

Kadun tungoksessa hän sieppasi ajurin erään lihavan ja paljon nuoremman herran nenän edestä, vaikka tämä oli jo pitänyt sitä omanaan. Matka kävi Pall Mallin kautta, ja kulmauksessa, sen sijaan että olisi ajanut Green Parkin läpi, ajuri kääntyi St. James Streetille. Vanha Jolyon pisti kätensä luukun läpi (hän ei voinut sietää, että hänet näin vietiin väärälle tielle), mutta käännyttäessä hän huomasi olevansa vasta päätä »Hotch Potchia», ja kaipuu, joka oli salaa seurannut häntä kaiken iltaa, pääsi vallalle. Hän käski ajuria pysähtymään. Hän menisi sisään ja kysyisi vieläkö Jo kuului klubiin.

Hän meni sisään. Halli oli tarkalleen saman näköinen kuin niihin aikoihin, jolloin hän söi täällä päivällistä Jack Herringin kanssa, ja täällä oli Lontoon paras keittäjä. Ja hän katsoi ympärilleen tuolla terävällä, suoralla katseella, joka kautta elämän oli saanut aikaan, että häntä palveltiin paremmin kuin useimpia muita.

»Vieläkö herra Jolyon Forsyte on klubin jäsen?»

»Kyllä, herra, hän on klubissa nyt. Mikä nimi?»

Vanha Jolyon nolostui.

»Hänen isänsä», sanoi hän.

Ja sanottuaan tämän hän asettui seisomaan selkä uuniin nojaten.

Nuori Jolyon oli pannut hatun päähänsä aikoen lähteä klubista ja kulki juuri eteisen poikki, kun ovenvartija kohtasi hänet. Hän ei ollut enää nuori, tukka vivahti harmaaseen ja kasvot — kapeampi jäljennös isän kasvoista, samat isot, riippuvat viikset — olivat ilmeisesti kuluneet. Hän valahti kalpeaksi. Tämä tapaaminen oli kauhea kaikkien noiden vuosien jälkeen, sillä mikään maailmassa ei ollut niin kauhea kuin kohtaus. He tapasivat ja antoivat kättä toisilleen. Sitten isä sanoi, ääni väristen:

»Kuinka voit, poikani?»

Poika vastasi:

»Kuinka itse voit, isä?»

Vanhan Jolyonin käsi vapisi ohuessa lavendelihansikkaassa.

»Jos sinulla on sama matka», sanoi hän, »voit päästä kyydillä.»

Ja ikäänkuin heillä olisi tapana joka ilta saattaa toisensa kotiin he lähtivät ulos ja astuivat vaunuihin.

Vanhan Jolyonin mielestä poika oli kasvanut. »Tullut joka suhteessa miehekkäämmäksi», oli hänen lausuntonsa. Pojan kasvojen luonnollisen ystävällisyyden peitoksi oli tullut miltei ivallinen naamio, ikäänkuin hän elämänsä olosuhteissa olisi havainnut haarniskan tarpeelliseksi. Piirteet tosin olivat Forsyten, mutta ilme oli pikemminkin sisäänpäin kääntynyt, niin kuin opiskelijalla tai filosofilla. Hänen oli epäilemättä ollut pakko katsoa itseensä aika paljon näiden viidentoista vuoden kuluessa.

Nuorelle Jolyonille ensi vaikutelma isästä oli epäilemättä järkytys — isä näytti niin kuluneelta ja vanhalta. Mutta vaunuissa hän tuskin tuntui muuttuneelta, hänellä oli vielä tuo tuttu levollinen ilmeensä, suora ryhti ja terävä katse.

»Sinä näytät reippaalta, isä.»

»Kohtalaisesti», vastasi vanha Jolyon.

Häntä kiusasi levottomuus, joka hänen mielestään oli puettava sanoiksi. Saatuaan poikansa tuollaisena takaisin, hän tunsi että hänen täytyi saada tietoonsa tämän taloudellinen asema.

»Jo», hän sanoi, »minä tahtoisin tietää minkälaisissa vesissä sinä uit. Sinä kai olet velkaantunut?»

Hän asetti sanansa tähän muotoon, että pojan olisi helpompi tunnustaa.

Nuori Jolyon vastasi ivallisella äänellään:

»En, en minä ole velkaantunut.»

Vanha Jolyon näki, että poika oli suuttunut, ja kosketti hänen kättään. Hän oli pannut itsensä vaaralle alttiiksi. Se maksoi kuitenkin vaivan, eikä Jo koskaan ollut murjottanut hänelle. He ajoivat vaieten Stanhope Gateen asti. Vanha Jolyon kutsui hänet sisään, mutta nuori Jolyon pudisti päätään.

»June ei ole täällä», kiiruhti isä sanomaan, »lähti vieraisille tänään. Tiedät kai, että hän on kihloissa?»

»Joko nyt?» mumisi nuori Jolyon.

Vanha Jolyon astui vaunuista ja maksaessaan kyydin hän ensi kerran elämässään antoi ajurille shillingin asemasta sovereignin.

Ajuri pisti rahan suuhunsa, löi hevosta salaa vatsan alle ja kiiruhti tiehensä.

Vanha Jolyon käänsi avainta hiljaa, työnsi oven auki ja viittasi. Poika näki hänen vakavana ripustavan takkinsa naulaan, kasvoilla ilme kuin pikkupojalla, joka aikoo varastaa kirsikoita.

Ruokasalin ovi oli auki, kaasu paloi pienellä liekillä, teetarjottimelle oli nostettu väkiviinalamppu ja aivan sen viereen päivällispöydälle oli nukahtanut kyynillisennäköinen kissa. Vanha Jolyon hätisti sen heti pois. Tapaus oli huojennukseksi hänen tunteilleen, hän kopisteli oopperahattuaan elukan takana.

»Sillä on kirppuja», sanoi hän ja seurasi kissaa toiseen huoneeseen. Pohjakerrokseen vievän hallin oven luona hän hätisteli »Hsst!» useaan kertaan ikäänkuin valvoen kissan lähtöä, kunnes jonkin kummallisen sattuman kautta hovimestari näyttäytyi alhaalla.

»Voit mennä nukkumaan, Parfitt», sanoi vanha Jolyon. »Minä lukitsen ovet itse.»

Kun hän taas palasi ruokasaliin, kulki kissa onnettomuudeksi hänen edellään, häntä pystyssä, julistaen nähneensä läpi tämän pienen tempun, jonka tarkoituksena oli alunpitäen estää hovimestari tulemasta.

Kova kohtalo oli kautta elämän vainonnut vanhan Jolyonin kotoisia sotajuonia.

Nuori Jolyon ei voinut olla hymyilemättä. Hän oli hyvin perehtynyt pilkantekoon, ja tänä iltana kaikki tuntui pilkalta. Välikohtaus kissan kanssa, hänen oman tyttärensä kihlauksen ilmoittaminen. Hänellä ei ollut siis enemmän osuutta tyttäreensä kuin tuohon kissaan! Ja asian runollinen oikeutus tehosi häneen.

»Minkälainen June on nyt?» kysyi hän.

»Tuollainen pieni olento», vastasi vanha Jolyon. »Sanovat häntä minun näköisekseni, mutta se on heidän hullutustaan. Hän on enemmän äitisi näköinen — samat silmät ja tukka.»

»Ahaa, ja onko hän kaunis?»

Vanha Jolyon oli liiaksi Forsyte ylistääkseen vapaasti mitään, varsinkaan mitään, jota hän vilpittömästi ihaili.

»Ei hullumpi — oikea Forsytein leuka. Täällä tulee olemaan yksinäistä kun hän on mennyt, Jo.»

Hänen kasvojensa ilme järkytti nuorta Jolyonia samalla tavoin kuin äsken, hänen ensin nähdessään isänsä.

»Mitä keksit itsellesi nyt, isä? Tyttö kai ei tiedä muusta kuin sulhasestaan?»

»Itselleni?» toisti vanha Jolyon, suuttumuksen sorahdus äänessään. »Tulee olemaan kurja urakka elää täällä yksin. Minä en tiedä kuinka se päättyy. Toivoisin helkkariin —» hän hillitsi itsensä ja lisäsi: »Kysymys on siinä, mitä teen tälle talolle?»

Nuori Jolyon katseli ympärilleen huoneessa. Se oli erikoisen suuri ja autio, koristettu noilla äärettömillä hiljaiselotauluilla, jotka hän muisti poikaiästään — nukkuvia koiria, joitten kuono lepäsi porkkanakimpuilla, joita, samoinkuin sipuleita ja viinirypäleitä, oli asetettu sinne tänne lempeäksi yllätykseksi. Talo oli valkoinen elefantti, mutta hän ei voinut kuvitellakaan, että isä asuisi pienemmässä paikassa, ja yhä enemmän alkoi kaikki tuntua ivalta.

Suuressa nojatuolissaan, jossa oli kirjaa varten tuki, istui vanha Jolyon, perheensä ja luokkansa ja koulukuntansa päämies, tukka valkeana, otsa kuin kupooli, maltillisuuden, järjestyksen ja omaisuusrakkauden edustajana. Yksinäisempää vanhaa miestä ei ollut koko Lontoossa.

Täällä hän istui huoneensa kolkossa mukavuudessa, pelkkänä hyppynukkena suurten voimien käsissä, jotka eivät välittäneet mitään perheestä eivätkä luokasta eivätkä koulukunnasta, vaan liikkuivat peloittavaa kulkuaan kohti tutkimattomia päämääriä. Tällaiselta tilanne näytti nuoresta Jolyonista, jolla oli persoonaton katse.

Vanha isä parka! Tämäkö oli päämäärä, tarkoitus, jota varten hän oli elänyt niin loistavan maltillisesti! Jäädä yksin, tulla vanhemmaksi ja vanhemmaksi ja ikävöidä sielua, jonka kanssa puhua!

Vanha Jolyon vuorostaan katsoi poikaansa. Hän tahtoi puhua monista asioista, joista hän ei ollut voinut puhua kaikkina näinä vuosina. Oli ollut mahdotonta tosissaan uskoa Junelle vakaumustaan siitä, että Soho-kaupunginosan tontit olivat nousussa, levottomuuttaan hänen jo kauan johtamansa Uuden Kivihiiliyhtiön päällysmiehen Pippinin peloittavan hiljaisuuden johdosta, harmiaan amerikkalaisten Golgotha-paperien alituisesta laskusta, tai myös neuvotella siitä, kuinka hän jollakin sopivalla sijoittelulla voisi parhaiten välttää niitä suuria omaisuusveroja, jotka hänen kuolemansa tulisi aiheuttamaan. Kupillinen teetä, jota hän hämmenteli epämääräisesti, vaikutti vihdoin sen, että hän alkoi puhua. Uusi näköala elämään avautui, puhumisen luvattu maa, mistä hän saattoi löytää sataman sekä aavistusten että kaipuun aaltoja vastaan, missä hän voi rauhoittaa sieluaan sillä ooppiumilla, että sai pohtia omaisuutensa pyöristämistä ja ainoan eloonjäävän osuutensa tekemistä ikuiseksi.

Nuori Jolyon oli hyvä kuuntelija, se oli hänen vahva puolensa. Hän piti silmänsä kaiken aikaa kiinnitettynä isän kasvoihin ja teki kysymyksen silloin tällöin.

Kello löi yksi ennenkuin vanha Jolyon oli lopettanut, ja tämän lyönnin kaikuessa hänen periaatteensa tulivat takaisin. Hän otti kellon taskustaan hämmästyneen näköisenä.

»Minun täytyy mennä levolle, Jo», sanoi hän.

Nuori Jolyon nousi ja ojensi kätensä auttaakseen isänsä ylös. Vanhat kasvot näyttivät kuluneilta ja ontoilta taaskin, silmät katsoivat kiinteästi muualle.

»Hyvästi, poikani, muista hoitaa itseäsi.»

Hetkinen kului, ja nuori Jolyon pyörähti kantapäillään ja astui ulos ovesta. Hän saattoi tuskin nähdä, hänen hymynsä vapisi. Koskaan näinä viitenätoista vuotena, aina siitä saakka, jolloin hän ensi kerran oli havainnut, ettei elämä ollut pelkkä liikeasia, hän ei ollut huomannut sitä niin kumman monimutkaiseksi.