6. VANHA JOLYON ELÄINTARHASSA

Vanha Jolyon suoritti toisen kokouksensa — tavallinen johtokunta vain — hyvin ylimalkaisesti. Hän oli niin diktaattorimainen että johtokuntatoverit jo alkoivat punoa juonia vanhan Forsyten vallanhimoa vastaan, jota he eivät suinkaan aikoneet sietää kauan.

Hän lähti maanalaisella junalla Portland Roadin asemalle, otti sieltä ajurin ja ajoi Eläintarhaan.

Hänellä oli siellä kohtaus, eräs noita kohtauksia, jotka viime aikoina olivat tulleet yhä tavallisemmiksi ja joihin häntä ajoi kasvava levottomuus Junesta ja tytössä tapahtunut muutos, niinkuin hän sanoi.

June hautautui pois näkyvistä ja laihtui; kun isoisä puhutteli häntä, ei hän vastannut tai tiuskaisi tai näytti siltä kuin tahtoisi puhjeta itkuun. Hän oli niin muuttunut kuin ikinä saattoi, ja kaikki vain tuon Bosinneyn vuoksi. Ettäkö hän kertoisi jotakin isoisälleen — ei sinne päinkään!

Ja vanha Jolyon istui pitkiä rupeamia mietiskelemässä, lehti lukemattomana edessään, sikaari sammuneena huulten välissä. Tyttö oli kolmen vanhasta asti ollut hänelle sellainen seura! Ja hän rakasti Junea niin!

Voimat, jotka eivät ota huomioon perhettä tai luokkaa tai tapaa, olivat tekemässä tyhjäksi hänen holhouksensa, uhkaavat tapaukset, joita hän ei voinut hallita, loivat varjonsa hänen päänsä päälle. Hän, joka aina oli tottunut kulkemaan omaa tietään, oli harmistunut johonkin, eikä hän edes tietänyt mihin.

Vaunujen hitauteen hermostuneena hän vihdoin ehti Eläintarhan portille. Mutta se aurinkoinen vaisto, joka sai hänet ottamaan parhaan puolen joka hetkestä, auttoi häntä unohtamaan harminsa, kun hän käveli kohtauspaikalle.

Hänen poikansa ja molemmat lapsenlapsensa kiirehtivät alas karhuhäkin yläpuolella olevalta pengermältä, kun näkivät vanhan Jolyonin tulevan, ja veivät hänet leijonataloa kohti. Lapset taluttivat häntä molemmin puolin pitäen kiinni hänen käsistään. Jolly, joka oli kömpelö niinkuin hänen isänsäkin, kantoi isoisän sateenvarjoa ikäänkuin olisi tahtonut vangita ohikulkijain jalat kädensijan koukkuun.

Nuori Jolyon seurasi jäljessä.

Oli hyvän näytelmän arvoista nähdä isoisän kulkevan tuossa lasten kanssa, mutta se oli sitä lajia näytelmää, joka hymyilyttää, mutta tuo myös kyyneleet silmiin. Vanha mies ja kaksi pientä lasta kävelyllä on näky, jonka voi nähdä minä päivän hetkenä tahansa, mutta vanhan Jolyonin näkeminen Jollyn ja Hollyn seurassa oli nuoren Jolyonin mielestä erikoinen tirkistysaukko niihin asioihin, jotka piilevät sydämemme pohjalla. Tuon vanhan suoran olennon täydellinen antautuminen noille pienille, jotka taluttivat häntä molemmista käsistä, oli niin vihlovan liikuttavaa, että nuori Jolyon, joka oli tottunut itsetutkisteluun, kiroili hiljaa itsekseen. Näky liikutti häntä tavalla, joka oli sopimaton Forsytelle — he eivät näyttäneet mitään niin vähän kuin tunteitaan.

Näin he tulivat leijonan talolle.

Aamulla oli ollut jokin juhla Kasvitieteellisessä puutarhassa, ja suuri joukko Forsy — s.o. hyvinpuettuja ihmisiä, joilla on omat vaunut — oli kuljettautunut Eläintarhan puolelle saadakseen rahallaan vielä enemmänkin, jos mahdollista, ennenkuin palasivat takaisin Rutland Gatelle tai Bryanston Squarelle.

»Lähdetäänpäs Eläintarhaan», olivat he sanoneet toisilleen. »Siitä tulee mainion hauskaa!» Oli shillingin päivä, joten saisi olla turvassa tuolta kauhealta rahvaalta.

He seisoskelivat jonoissa häkkien pitkän rivin edustalla katsellen noita kellanruskeita, ahnaita petoja, jotka ristikkojensa takana odottivat ainoata huvitustaan kahdenkymmenen neljän tunnin aikana. Mitä nälkäisemmät pedot, sitä suurempi tenho. Mutta oliko se siksi, että katsojat kadehtivat petojen ruokahalua vai — ihmisystävällisemmin — siksi, että tämä ruokahalu niin pian tulisi saamaan tyydytyksensä, sitä ei nuori Jolyon voinut ratkaista. Hänen korviinsa osui huomautuksia: »Tuo tiikeri vasta on ilkeännäköinen peto!» »Oi, kuinka kultainen! Katso sen pientä suuta!» »On, se on aika sievä eläin! Älä mene liian lähelle, äiti.»

Ja silloin tällöin yksi tai toinen hieman kopautti kädellään takataskuaan ja katsahti ympärilleen ikäänkuin peläten, että nuori Jolyon tai joku muu välinpitämättömän näköinen henkilö vapauttaisi heidät taskujen sisällöstä.

Eräs hyvässä ravitsemistilassa oleva mies, jolla oli valkoiset liivit, sanoi hitaasti hampaittensa välistä: »Se on pelkkää ahneutta, ei niiden voi olla nälkä. Eiväthän ne saa mitään ruumiinliikuntoa.» Hänen näin sanoessaan tiikeri sieppasi kappaleen veristä maksaa, ja lihava mies nauroi. Hänen vaimonsa, jolla oli parisilaismallinen puku ja kultainen pincenez, nuhteli häntä: »Kuinka voit nauraa, Harry? Tuollainen kauhea näky!»

Nuori Jolyon rypisti kulmiaan.

Hänen elämänsä olosuhteet, vaikka hän olikin lakannut suhtautumasta niihin liian henkilökohtaisesti, saivat hänet ajoittain potemaan ihmisvihaa, ja se luokka, johon hän oli kuulunut — vaunujenomistajaluokka — varsinkin kiihdytti hänen pilkanhenkeään.

Leijonan tai tiikerin sulkeminen häkkiin oli varmasti kauhean barbaarinen teko. Mutta kukaan sivistynyt ihminen ei sitä myöntäisi.

Petoeläinten häkissäpitämisen barbaarisuus ei luultavasti koskaan ollut johtunut esimerkiksi hänen isänsä mieleen. Isä oli vanhan koulun mies, ja hänen käsityksensä mukaan oli sekä sivistävää että kasvattavaa pitää apinoita ja panttereita häkissä, silmämääränä epäilemättä se, että aikojen kuluessa näitä eläimiä opittaisiin hoitamaan järkiperäisemmin eikä niin, että ne kuolevat kurjuuteen ja ikävään häkkiensä ristikkojen takana ja yhteiskunnan täytyy suurin kustannuksin hankkia uusia. Hänen silmissään, niinkuin kaikkien Forsytein, ilo nähdä nuo kauniit eläimet vankeuden tilassa painoi vaa'assa paljon enemmän kuin se epämukavuus, että oli suljettava häkkeihin eläimiä, jotka Jumala oli niin varomattomasti luonut elämään vapauden tilassa! Itse asiassa oli epätietoista, mitä muutakaan varten petoeläimet oli luotu kuin häkissä pidettäviksi?

Mutta koska nuoren Jolyonin luonteen rakenteeseen kuului puolueettomuuden aineksia, oli hänen mielestään sentään väärin leimata barbaarisuudeksi sitä, mikä oli vain mielikuvituksen puutetta, sillä kukaan näitten mielipiteitten kannattaja ei ollut koskaan joutunut samanlaiseen asemaan kuin ne eläimet, joita he pitivät häkissä, eikä siis voinut odottaa, että he ymmärtäisivät niitten elämyksiä.

Vasta kun he olivat lähtemässä puutarhasta — Jolly ja Holly onnellisessa haltioitumisen tilassa — vanha Jolyon sai tilaisuuden puhua pojalleen siitä asiasta, joka oli lähinnä hänen sydäntään. »Minä en ymmärrä, mitä on tehtävä», sanoi hän, »jos tyttö jatkaa tähän suuntaan, en osaa sanoa, mitä siitä tulee. Minä olen tahtonut häntä lähtemään tohtorille, mutta hän ei suostu. Hän ei ole vähääkään minun kaltaiseni. Hän on äitisi siinä paikassa. Itsepäinen kuin muuli! Jos hän ei tahdo tehdä jotakin, ei hän tee, ja sillä hyvä.»

Nuori Jolyon nauroi, hänen katseensa osui isän leukaan. »Hyvä pari», ajatteli hän, mutta ei sanonut mitään.

»Ja sitten tuo Bosinney», jatkoi vanha Jolyon. »Tahtoisin puhkaista sen miehen pään, mutta arvatenkaan en voi, vaikka — en ymmärrä miksi se oikeastaan ei ole luvallista», lisäsi hän epäröiden.

»Mitä hän sitten on tehnyt? Paljon parempi, että kihlaus purkautuu, jos he eivät sovi toisilleen!»

Vanha Jolyon katsoi poikaansa. Jouduttuaan nyt puhumaan aiheesta, joka koski sukupuolien välisiä suhteita, hän tuli epäluuloiseksi. Jo-poika varmaan kannatti joitakin vapaita mielipiteitä.

»Niin, minä en tiedä mitä sinä ajattelet», sanoi hän. »Lyönpä vetoa, että olet miehen puolella — en ihmettelisi. Mutta minä sanon, että hän on käyttäytynyt aika pahasti, ja jos hän tulee ulottuvilleni, saa hän kyllä sen tietää.» Hän jätti aiheen sikseen.

Oli mahdotonta keskustella hänen poikansa kanssa Bosinneyn rikkomuksen todellisesta luonteesta ja tarkoituksesta. Eikö hänen poikansa ollut tehnyt juuri samoin (ja vähän pahemmin, jos mahdollista) viisitoista vuotta sitten? Sen hullun teon seurauksilla ei näyttänyt olevan mitään loppua!

Nuori Jolyon oli vaiti hänkin. Hän oli nopeasti tunkeutunut isänsä ajatuksiin, sillä jouduttuaan alas päivänselvän ja suoraviivaisen katsantokannan korkealta istuimelta hän oli kehittynyt sekä teräväksi että herkäksi huomioimaan asioita.

Se kanta, jonka hän oli ottanut sukupuoliasioihin nähden viisitoista vuotta sitten, oli kuitenkin liian kaukana isän kannasta. Mikään silta ei vienyt sen kuilun yli.

Hän sanoi kylmästi: »Otaksun, että hän on rakastunut johonkin toiseen naiseen?»

Vanha Jolyon katsoi häneen epäluuloisesti. »En osaa sanoa», vastasi hän. »Niin he väittävät.»

»Sitten se luultavasti on totta», sanoi nuori Jolyon odottamatta. »Arvaan että he myös ovat sanoneet sinulle kuka hän on.»

»Ovat», sanoi vanha Jolyon. »Soamesin vaimo.»

Nuori Jolyon ei viheltänyt. Hänen oman elämänsä tapaukset olivat tehneet hänet kykenemättömäksi viheltämään tällaiselle asialle, mutta hän katseli isäänsä, ja hymyn häive väreili hänen kasvoillaan.

Jos vanha Jolyon huomasi sen, ei hän ainakaan ollut huomaavinaan.

»Hän ja June olivat sydänystäviä», mutisi hän.

»Pieni June parka», sanoi nuori Jolyon pehmeästi. Hän ajatteli tytärtään vielä kolmen vanhana vauvana.

Vanha Jolyon pysähtyi äkkiä.

»Minä en usko siitä sanaakaan», sanoi hän. »Se on vanhojen naisten tyhjää puhetta. Hanki minulle ajuri, jo, olen kuolemaan saakka väsynyt.»

He seisoivat eräässä kulmauksessa ja katsoivat, sattuisiko joku vapaa ajuri tulemaan. Vaunut toisensa jälkeen ajoivat ohi vieden kaikenkaltaisia Forsyteja Eläintarhasta pois. Vaunut, livreat, hevosten valjaat, kaikki välkkyi ja kiilsi toukokuun auringossa, ja joka ainoat ajoneuvot, kuomuvaunut, trillat, puolikääsit, Viktoriavaunut, broughamrattaat, näyttivät ylpeästi laulavan pyöriessään:

»Minut tunnet ja vaununi tunnet kai, meistä melkoisen summan maksaa sai, vaan kylläpä kannatti, kannatti maksaa! Hei, herra ja rouva nyt ajelee, mukavuudesta, rauhasta nautitsee!»

Sellainen, niinkuin kaikki tietävät, on oikein säestys ajeleville Forsyteille.

Vaunujen joukossa tulivat eräät puolikääsit, joitten vauhti oli suurempi kuin toisten ja joita veti vaaleanruskea hevospari. Vaunut keinuivat korkeilla vietereillä, ja ne neljä ihmistä, jotka istuivat niissä, näyttivät olevan kuin kehdossa.

Nämä ajoneuvot kiinnittivät nuoren Jolyonin huomiota, ja äkkiä hän tunsi takaistuimella istujan sedäkseen Jamesiksi, josta ei voinut erehtyä, vaikka poskiparta olikin tuullut valkeammaksi. Vastapäätä istuivat, selät päivänvalojen turvaamina, Rachel Forsyte ja hänen vanhempi, naimisissaoleva sisarensa Winifred Dartie. Heidän pukunsa oli virheetön, ja he kantoivat päänsä kenossa niinkuin pari sen lajin lintua, jota he olivat käyneet katsomassa Eläintarhassa. Jamesin rinnalla istui takakenossa Dartie, yllään uudenuutukainen lievetakki, joka oli napitettu kiinni tiukkaan ja nelikulmaiseti ja jonka kummankin hihan suusta työntyi näkyviin leveä, huolellisesti asetettu kalvosin.

Ylimääräinen, joskin hillitty kimallus, lisätty kerros parasta kiiltoväriä tai vernissaa oli ominaista näille vaunuille ja näytti erottavan ne kaikista muista, ikäänkuin jokin onnellinen liioittelu — verrattavissa siihen, mikä erottaa todellisen taideteoksen tavallisesta taulusta — olisi määrännyt ne ajoneuvojen esikuvaksi, Forsyte-tyypin todelliseksi valtaistuimeksi.

Vanha Jolyon ei nähnyt heidän ajavan ohi, hän lohdutteli juuri Holly parkaa, joka oli väsynyt, mutta vaunuissaolijat olivat panneet merkille tämän pienen ryhmän. Naiset keikauttivat äkkiä päätään, päivänvalot tekivät suonenvedontapaisen suojaavan liikkeen, Jamesin kasvot pitenivät naiivisti ikäänkuin pitkän linnun pää, ja hänen suunsa aukeni hitaasti. Päivänvarjojen suojelevat kilvet pienenivät pienenemistään ja katosivat.

Nuori Jolyon näki, että he olivat tunteneet hänet, Winifredkin, joka ei voinut olla muuta kuin viisitoistavuotias siihen aikaan, jolloin hän menetti oikeutensa käydä Forsytesta.

He eivät olleet paljonkaan muuttuneet! Hän muisti tarkalleen, minkälaista heidän esiintymisensä oli ollut kauan aikaa sitten. Hevoset, miehet, vaunut olivat nyt luultavasti toiset, mutta niillä oli täsmälleen sama leima kuin viisitoista vuotta sitten, sama virheettömyys, sama hienosti laskettu ylimielisyys — mukavaa ja turvallista kaikki! Vieterien keinunta oli oikea, päivänvarjojen asento oikea, oikea koko esiintymisen henki.

Ja vaunut toisensa jälkeen vierivät ohi auringonpaisteessa, päivänvarjojen ylpeitten kilpien turvaamina.

»James setä ajoi juuri ohi naisineen», sanoi nuori Jolyon.

Hänen isänsä katsoi taakseen. »Näkikö setäsi meidät? Näki? Hm. Mitä hän täältä hakee?»

Tyhjät vuokravaunut ajoivat samassa hetkessä ohi, ja vanha Jolyon pysäytti ne.

»Minä koetan tavata sinut taas pian, poikani», sanoi hän.

»Älä kiinnitä mitään huomiota siihen, mitä kerroin nuoresta Bosinneysta — minä en usko siitä sanaakaan!»

Hän suuteli lapsia, jotka eivät olisi laskeneet häntä menemään, astui vaunuihin ja ajoi pois.

Nuori Jolyon, joka oli ottanut Hollyn syliinsä, seisoi nurkkauksella liikkumattomana ja katseli poistuvia vaunuja.