3. PÄIVÄLLISET SWITHINILLÄ

Swithinin oranssinvärisen ja vaaleansinisen Hyde Parkiin antavan ruokasalin pyöreä pöytä oli katettu kahdelletoista.

Katon keskeltä riippui jättiläisstalaktiittia muistuttava kristallikruunu, jossa kynttilät paloivat ja joka loi säteilyään suurille kultakehyksisille kuvastimille, sivupöytien marmorilevyille ja raskaille kultatuoleille, joitten istuimet olivat hienoa villakirjailua. Kaikki osoitti tuota kauneuden rakkautta, joka on niin syvälle juurtunut jokaiseen perheeseen, jonka on täytynyt raivata oma tiensä yhteiskuntaan luonnon alhaisemman sydämen läheltä. Swithin ei tosiaankaan sietänyt yksinkertaisuutta ja rakasti kultalakkaa, mikä aina oli leimannut hänet tuttavien joukossa mieheksi, jolla on suurenmoinen, joskin vähän ylellinen maku, ja siitä tietoisuudesta, ettei kenenkään ollut mahdollista astua hänen huoneisiinsa havaitsematta häntä varakkaaksi mieheksi, hän oli ammentanut kestävää ja pitkäaikaista onnea, jonkalaatuista ei kenties mikään muu elämän seikka olisi voinut hänelle tuottaa.

Vetäydyttyään syrjään talojenvälityksestä, mikä ammatti hänen silmissään oli viheliäinen, varsinkin sen huutokaupallinen puoli, hän oli antautunut luontaisille ylimyksen taipumuksilleen.

Hänen myöhäisempien päiviensä täydellinen ylellisyys oli ympäröinyt hänet kuin kärpäsen sokeriin, ja hänen sielussaan, missä hyvin vähän tapahtui aamusta iltaan, yhtyi kaksi omituisesti vastakkaista liikutusta, pysyvä ja luja tyydytys siitä, että hän oli itse raivannut tiensä ja rikastunut, ja tunne siitä, ettei hänen veroisensa miehen koskaan olisi pitänyt sallia työajatusten tahrivan mieltään.

Hän seisoi sivupöydän ääressä valkeassa liivissään, jossa oli suuret kulta- ja onyksinapit, ja katseli palvelijaansa, joka väänsi auki kolmea jäähaarikkoihin upotettua samppanjapulloa. Pystykauluksen kärkien välissä — kaulus teki kipeätä, kun hän liikkui, mutta hän ei olisi mistään hinnasta vaihtanut sitä toisenlaiseen — oli hänen leukansa kalpea liha liikkumattomana. Katse vaelsi pullosta toiseen. Hän harkitsi asiaa ja todisteli tähän tapaan: Jolyon juo lasin, ehkä kaksi, hän on kyllä varovainen. James, hän ei näihin aikoihin voi juoda viiniään. Nicholas — Fanny ja Nicholas kykenevät latkimaan vettä! Soamesia ei tarvitse laskea, nuo nuoret veljenpojat — Soames oli kolmekymmentäyksi — eivät osanneet juoda! mutta Bosinney? Kohdatessaan tämän muukalaisen nimen, joka jotenkin oli hänen filosofiansa ulkopuolella, Swithin vaikeni. Hänessä heräsi paha aavistus. Sitä oli mahdoton tietää. June oli vain tyttö, ja sitäpaitsi rakastunut. Emily (rouva James) piti hyvästä samppanjalasista. Juleylle, vanhalle sieluparalle, tämä laji oli liian kuivaa, hänellä ei ollut makua. Entäs Hatty Chessman! Tämän vanhan ystävän muistaminen sai ajatuksen pilven pimentämään hänen silmiensä täydellistä lasinkirkkautta. Hän ei ihmettelisi, vaikka Hatty joisi puoli pulloa!

Mutta viimeistä vierasta ajatellessaan hänen vanhoille kasvoilleen häivähti ilme, joka muistutti juuri kehräämään rupeavaa kissaa: rouva Soames! Tämä ei joisi paljon, mutta panisi arvoa sille mitä joi. Oli nautinto tarjota hänelle hyvää viiniä! Kaunis nainen — miellytti häntä!

Rouva Soamesin ajatteleminen oli samppanjaa sinänsä. Oli nautinto tarjota hyvää viiniä nuorelle naiselle, joka oli niin kaunis, joka osasi pukeutua, oli viehättävä käytökseltään, kerrassaan hienostunut — oli nautinto kestitä häntä. Kauluksensa kärkien välistä hän ohjasi päänsä illan ensimmäiseen, tuskalliseen liikahdukseen.

»Adolf», sanoi hän. »Tuo vielä yksi pullo.»

Hän itse voisi juoda aika lailla, sillä, kiitos Blightin lääkemääräysten, hän oli erinomaisessa kunnossa ja varovaisuuden vuoksi hän oli jättänyt lounaan syömättä. Hän ei ollut viikkokausiin tuntenut itseään niin terveeksi. Työntäen alahuulensa eteenpäin hän antoi viimeiset määräyksensä.

»Adolf, pieni ryyppy länsi-intialaista, kun päästään liikkiöön.»

Hän meni etuhuoneeseen ja istahti tuolin reunalle, polvet erillään. Ja hänen suuri, jyhkeä hahmonsa kääriytyi heti odottavaan, kummalliseen, alkuaikaiseen liikkumattomuuteen. Hän oli valmis nousemaan heti tarvittaessa. Hän ei ollut pitänyt päivälliskutsuja kuukausiin. Nämä päivälliset Junen kihlauksen kunniaksi olivat ensi alussa tuntuneet rasitukselta (Forsyten perheessä noudatettiin hartaasti tapaa juhlia kihlauksia), mutta kun kutsujen lähettämisen ja ruokien tilaamisen vaiva oli ohi, hän tunsi miellyttävästi virkistyneensä.

Ja istuessaan tässä kello kädessään, lihavana, sileänä ja kullanvärisenä kuin siloitettu voipallero, hän ei ajatellut mitään.

Pitkä mies, jolla oli vino poskiparta ja joka kerran oli ollut Swithinin palveluksessa, mutta nyt omisti vihanneskaupan, tuli sisään ja ilmoitti:

»Rouva Chessman, rouva Septimus Small.»

Kaksi naista astui sisään. Etummaisella, kokonaan punaisiin puetulla, oli poskillaan isot, säännölliset läikät samaa väriä ja kovat, terävät silmät. Hän tuli Swithinin luo ojentaen pitkään, keltaiseen hansikkaaseen verhottua kättään.

»Hyvää päivää, Swithin», sanoi hän, »en ole nähnyt sinua pitkiin aikoihin. Kuinka voit? No mutta rakas poika, kuinka sinusta on tullut lihava!»

Vain katseen jäykkyys paljasti Swithinissä suuttumusta. Juro ja kumea kiukku paisutti hänen rintaansa. Oli alhaista olla lihava, tulla mainituksi lihavaksi. Hänellä oli leveä rinta, siinä kaikki. Hän kääntyi sisareensa, tarttui tämän käteen ja sanoi käskevällä äänellä:

»Mitä kuuluu, Juley?»

Rouva Septimus Small oli pisin neljästä sisaresta. Hänen hyvät, pyöreät vanhat kasvonsa olivat käyneet vähän happamiksi, ne olivat lukemattoman monesta kohdasta lerpallaan, ikäänkuin ne olisi tätä iltaa varten sullottu rautalankanaamariin, joka äkkiä irroitettuna olisi jättänyt pieniä vastahakoisia laskoksia yli kasvojen. Silmätkin olivat lerpallaan. Tällä tavalla hän ilmaisi alituista suruaan Septimus Smallin menetyksestä.

Hän oli suorastaan siinä maineessa, että hän sanoi aina jotakin tilanteeseen sopimatonta, ja sukunsa sitkeydellä hän piti kiinni sanomastaan ja lisäsi siihen toisen väärän sanan ja niin edespäin. Miehen kuollessa oli perheen sitkeys, perheen asiallisuus jäänyt hänessä hedelmättömäksi. Hän oli suuri puhuja sallittaessa ja keskusteli ilman pienintäkään eloisuutta tuntikaupalla kertoen eepillisen yksitoikkoisesti niistä lukemattomista tilaisuuksista, jolloin Onnetar oli kohdellut häntä väärin, eikä hän vähääkään tajunnut, että kuulijat olivat Onnettaren puolella, sillä hänen sydämensä oli ystävällinen.

Hän oli saanut tuon tavan, ihmisparka, istuessaan kauan Smallin (heikkorakenteisen miehen) vuoteen ääressä, ja tämän jälkeen hän oli lukemattomat kerrat istunut mittaamattomia ajanjaksoja huvittamassa sairaita, lapsia ja muita avuttomia olentoja, eikä hän koskaan voinut päästä siitä tunteesta, että maailma oli epäkiitollisin paikka, missä kukaan voi elää. Sunnuntai sunnuntain jälkeen hän oli istunut kirkkoherra Thomas Scolesin jalkojen juuressa, tuon erinomaisen henkevän saarnaajan, jolla oli suuri vaikutus häneen, mutta hän oli onnistunut vakuuttamaan jokaiselle, että sekin oli onnettomuus. Hän oli perheessään muuttunut sananparreksi, ja kun jollekin tahdottiin huomauttaa, että hän oli erikoisen vaivalloinen, sanottiin, että hän oli »todellinen Juley.» Hänen mielenlaatunsa olisi neljänkymmenen vuoden iässä tappanut kenen muun tahansa kuin Forsyten, mutta hän oli seitsemänkymmenen kahden eikä ollut koskaan näyttänyt terveemmältä. Ja tuntui siltä, että hänessä oli ilon mahdollisuuksia, jotka vielä voivat puhjeta esiin. Hän omisti kolme kanarialintua, Tommy-kissan ja puolikkaan papukaijaa — yhteisesti sisarensa Hesterin kanssa. Ja nämä eläinparat (joita huolellisesti pidettiin loitolla Timothysta — hän hermostui eläimiin), toisin kuin ihmiset, ymmärsivät, että hän ei hölmöydelleen mitään voinut, ja kiintyivät häneen intohimoisesti.

Hän oli synkeän loistava tänä iltana mustassa silkkivillassa, malvanvärinen rinnus leikattuna kainoksi kolmioksi, kaiken kruununa musta samettinauha, joka ympäröi ohuen kaulan juurta. Musta ja malva iltapuvussa oli miltei jokaisen Forsyten mielestä erittäin siveä väriyhdistelmä.

Hän sanoi nyrpeänä Swithinille:

»Ann on kysynyt sinua. Et ole käynyt luonamme pitkiin aikoihin.»

Swithin pani peukalonsa liivin kainalonaukkoihin ja vastasi: »Ann on tullut kovin raihnaaksi, hänen pitäisi kutsua lääkäri!»

»Herra ja rouva Nicholas Forsyte.»

Nicholas Forsyte nosteli korkeita kulmakarvojaan hymy huulilla. Hän oli tämän päivän kuluessa onnistunut toteuttamaan suunnitelmansa erään yläintialaisen heimon käyttämisestä työväkenä Ceylonin kultakaivoksissa. Sievä suunnitelma toteutui vihdoinkin suurten vaikeuksien uhalla — hän oli syystä hyvällä tuulella. Se tekisi hänen kaivostensa tuotannon kaksinkertaiseksi, ja, niinkuin hän usein oli pontevasti todistellut, kun kerran kaikki kokemus viittaa siihen, että ihmisen pitää kuolla, merkitsee varmastikin vähän, kuoleeko hän viheliäisen vanhuuden saavuttaneena omassa maassaan vai ennen aikojaan vieraan kaivoksen kosteudessa, kunhan vain tämä hänen elintapojensa muutos on hyödyttänyt Brittein valtakuntaa.

Hänen todistuskykynsä oli ilmeinen. Kohottaen kyömynenäänsä kuuntelijaa kohti hän tavallisesti lisäsi:

»Emme ole vuosikausiin voineet maksaa osinkoa siksi, että meiltä on puuttunut parisataa tuollaista miestä, ja katsokaapa osakkeitten hintoja. En voi saada niistä shillinkiäkään.»

Hän oli myöskin ollut Yarmouthissa ja tullut takaisin tuntien lisänneensä ainakin kymmenen vuotta omaan elämäänsä. Hän tarttui Swithinin käteen ja huudahti hilpeästi:

»Hei, täällä sitä ollaan taas!»

Rouva Nicholas, kulunut nainen, hymyili säikähtynyttä hymyä hänen selkänsä takana.

»Herra ja rouva James Forsyte! Herra ja rouva Soames Forsyte.»

Swithin veti kantapäänsä yhteen ryhdiltään ihailtavana.

»Terve, James, terve, Emily! Mitä kuuluu, Soames? Mitä kuuluu?»

Hänen kätensä sulki otteeseen Irenen käden, ja hänen silmänsä paisuivat. Kaunis nainen — vähän liian kalpea, mutta vartalo, silmät, hampaat! Liian hyvä tuollaiselle kuin Soames!

Jumalat olivat antaneet kenelle tummanruskeat silmät ja kultaisen tukan, tuon omituisen, miesten katseita kiihdyttävän yhdistelmän, jonka sanotaan merkitsevän heikkoa luonnetta. Ja hänen niskansa ja olkapäittensä täyteläinen, pehmeä kalpeus kullanvärisen puvun yläpuolella teki hänen olemuksensa kumman houkuttelevaksi.

Soames seisoi takana, katse kiinnitettynä vaimonsa niskaan. Näyttäjät kellossa, joka yhä vielä oli avoimena Swithinin kädessä, olivat jo jättäneet kahdeksan, oli jo kulunut puolen tuntia yli talon isännän tavallisen päivällisajan — hän ei ollut syönyt lounasta — ja omituinen alkuaikainen kärsimättömyys puhkesi hänessä.

»Ei ole Jolyonin tapaista myöhästyä», Swithin sanoi Irenelle hillitsemättä harmiansa. »Minä otaksun, että June viivyttää häntä.»

»Rakastuneet myöhästyvät aina», vastasi Irene.

Swithin tuijotti häneen, tumma oranssi kohosi hänen poskilleen.

»Heillä ei ole mitään syytä. Jotakin muodikasta roskaa!»

Ja tämän purkauksen takana tuntui primitiivisten sukupolvien epäselvä kiihkeys murisevan ja uhkaavan.

»Sanohan mitä ajattelet uudesta tähdestäni, setä Swithin», sanoi Irene pehmeästi.

Hänen pukunsa pitsireunuksella loisti viisikulmainen, yhdestätoista timantista tehty tähti.

Swithin katsoi tähteä. Hänellä oli kehittynyt maku jalokiviasioissa, eikä olisi voitu keksiä mieluisampaa kysymystä johtamaan hänen huomiotaan muualle.

»Kuka on antanut sen sinulle?» kysyi hän.

»Soames.»

Hänen kasvoillaan ei näkynyt mitään muutosta, mutta Swithinin vaaleat silmät pullistuivat ikäänkuin jokin näkemys olisi äkkiä surettanut hänen mieltään.

»Minä lyön vetoa että sinun on ikävä kotona», sanoi hän. »Sinä päivänä kun sinua haluttaa tulla syömään päivällistä kanssani, tarjoan sinulle niin hyvää viiniä kuin Lontoossa ikinä voi saada.»

»Neiti June Forsyte — herra Jolyon Forsyte!… Herra Bo-swainey!…»

Swithin liikutti käsivarttaan ja sanoi jyrisevällä äänellä:

»Päivälliselle — nyt päivälliselle!»

Hän vei pöytään Irenen sillä perusteella, ettei ollut saanut häntä vieraakseen hänen morsiusaikansa jälkeen. Junen osana oli Bosinney, joka oli sijoitettu Irenen ja morsiamensa väliin. Junen toisella puolella olivat James ja rouva Nicholas, sitten vanha Jolyon ja rouva James, Nicholas ja Hatty Chessman, Soames ja rouva Small, jolloin ympyrä palasi takaisin Swithiniin.

Forsytein perhepäivälliset noudattavat eräitä perimätapoja. Ei esimerkiksi ole mitään voileipäruokia. Syy tähän on tuntematon. Nuorten jäsenten kesken vallitseva teoria panee syyksi simpukkain häpeämättömän hinnan; luultavammin sen aiheuttaa halu päästä heti asiaan, hyvä käytännöllinen järki, joka ilman muuta ratkaisee, että voileipäruuat ovat pelkkää mitättömyyttä. Vain Jamesin perhe, jonka on vaikea vastustaa Park Lanen suorastaan universaalista tapaa, on silloin tällöin uskoton.

Miltei nyreä hiljaisuus, keskinäinen välinpitämättömyys seuraa istuutumista ja kestää pitkälle ensimmäiseen ruokaan. Silloin tällöin vain kuuluu tämäntapaisia huomautuksia »Tom voi taas pahoin, en käsitä mikä häntä vaivaa!» — »Ann kai ei tule alakertaan aamuisin?» — »Mikä tohtorisi nimi on, Fanny? Stubbs? Hän on puoskari!» — »Winifred? Hänellä on liian paljon lapsia. Neljä, eikö niin? Hän on laiha kuin tikku.» — »Mitä olet maksanut tästä sherrystä, Swithin? Se on liian kuivaa minun makuuni.»

Toisen samppanjalasin jälkeen alkaa kuulua eräänlaista hyrinää, joka satunnaisista lisäkkeistä puhdistettuna ja alkutekijäänsä palautettuna osoittautuu olevan juttua kertovan Jamesin ääni. Tätä kestää kauan, se ulottuu väliin siihen saakka, mikä yleisesti tunnetaan Forsytein päivällisen huippukohdaksi — »lampaansatulaan.»

Kukaan Forsyte ei ole pitänyt päivälliskutsuja hankkimatta lampaansatulaa. Sen mehukkaassa kiinteydessä on jotakin, mikä tekee sen sopivaksi ihmisille, joilla »on jonkinlainen asema.» Se on ravitsevaa ja maukasta, sellaista, jota ihminen tietää syövänsä. Sillä on menneisyyttä ja tulevaisuutta niinkuin pankkitalletuksella, ja siitä voi keskustellakin.

Perheen jokainen haara pitää sitkeästi kiinni omasta erikoisesta ostopaikastaan — vanha Jolyon vannoo Dortmoorin kautta, James Walesin, Swithin Southdownin, ja Nicholas väittää, että pilkatkoot ihmiset miten paljon tahansa, mutta mikään ei vedä vertoja Uudelle Seelannille. Mitä taas Rogeriin tulee, »originaaliin» veljesten joukossa, hänen oli täytynyt etsiä oma paikkansa, ja niinkuin mies, joka on keksinyt uuden ammatin pojalleen, hän oli nerokkaasti oivaltanut kaupan, jossa myytiin saksalaista tavaraa. Ja kun häntä tästä nuhdeltiin, oli hän näyttänyt valttinsa, teurastajan laskun, joka osoitti, että hän maksoi enemmän kuin kukaan muu. Tässä tilaisuudessa vanha Jolyon oli saanut filosofoimispuuskan ja kääntynyt Juneen sanoen:

»Sen voit uskoa, he ovat ovelaa joukkoa, nuo Forsytet — ja sen huomaat kyllä, kun tulet vanhemmaksi.»

Timothy yksin pysyi erillään, sillä vaikka hän söikin lampaansatulaa sydämen halusta, sanoi hän pelkäävänsä sitä.

Jokaiselle, jota Forsyten perhe sielutieteellisesti kiinnostaa, tämä suuri lampaansatulapiirre on ensiluokkaisen tärkeä. Se ei ainoastaan luo valaistusta heidän sitkeyteensä, niin kollektiiviseen kuin yksilölliseen, vaan myös osoittaa heidän kuuluvan tuohon suureen luokkaan, joka uskoo ravintoon ja makuun eikä väisty minkään tunteellisen kauneusvaatimuksen edestä.

Perheen nuoremmat jäsenet olisivat itse asiassa tulleet toimeen ilman koko lampaansatulaa, he olisivat mieluummin valinneet helmikanaa tai rapusalaattia — jotakin, joka vetosi mielikuvitukseen ja ravitsi vähemmän — mutta nämä olivat naisia; miehet taas olivat saaneet turmelevia vaikutteita vaimoiltaan ja äideiltään, joitten oli ollut pakko syödä lampaansatulaa kautta avioliittonsa ja jotka olivat siirtäneet poikiensa sisimpään olemukseen salaisen vihamielisyyden sitä kohtaan.

Kun suuri lampaansatulakysymys oli ohi, iskettiin Tewkesburyn liikkiöön, jota seurasi pieni siemaus länsi-intialaista. Swithin oli niin hidas toimissaan, että päivällisen kuluessa sattui seisaus. Antautuakseen työhönsä perusteellisemmin hän keskeytti puhelunsa.

Paikaltaan rouva Septimus Smallin vierestä Soames piti vahtia. Hänellä oli omat, erääseen mieluisaan rakennussuunnitelmaan liittyvät syynsä tehdä havaintoja Bosinneystä. Arkkitehti ehkä kelpasi tarkoitukseensa, hän näytti älykkäältä siinä nojautuessaan taaksepäin tuolissaan, oikullisesti rakennellen pieniä muureja leivänmurusista. Soames pani merkille, että hänen frakkipukunsa oli hyvää kuosia, mutta liian pieni, ikäänkuin useita vuosia sitten tehty.

Soames näki hänen kääntyvän keneen ja sanovan jotakin, ja kenen kasvot sädehtivät niinkuin hän usein oli nähnyt niiden sädehtivän toisille — ei koskaan hänelle itselleen. Hän koetti kuulla, mitä he sanoivat, mutta Juley täti puhui.

Eikö se ollut aina tuntunut hyvin kummalta Soamesista? Juuri viime sunnuntaina rakas pastori Scoles oli ollut niin henkevä saarnassaan, niin pilkallinen. »Sillä mitä se auttaisi ihmistä», oli hän sanonut, »jos hän voittaisi oman sielunsa, mutta menettäisi kaiken omaisuutensa?» Tämä, oli hän sanonut, oli keskiluokan elämänohje. Mitä hän oli sillä tarkoittanut? Saattoihan tietenkin keskiluokka uskoa sellaista — hän ei sitä tietänyt, mutta mitä Soames arveli?

Soames vastasi epämääräisesti: »Mistä minä tietäisin? Scoles on pelkkää humpuukia, eikö olekin?» Sillä Bosinney katseli pöytää ikäänkuin osoittaen pöytävieraitten erikoisuuksia, ja Soames olisi tahtonut tietää, mitä hän sanoi. Hymyilystä päättäen Irene ilmeisesti yhtyi hänen huomautuksiinsa. Hän näytti aina olevan yhtä mieltä toisten ihmisten kanssa.

Irenen katse oli kääntynyt häneen itseensä, ja Soames katsoi heti muualle. Hymy oli kuollut Irenen huulilta.

Humpuukia? Mutta mitä Soames tarkoitti? Jos pastori Scoles — kirkon mies — oli humpuukia, silloinhan kuka tahansa voi olla — se oli hirveätä!

»No niin, ja niin onkin!» sanoi Soames.

Juley tädin hetkellisen ja kauhistuneen hiljaisuuden aikana hän tavoitti muutamia Irenen sanoja, jotka kuuluivat näiltä: »Ken tänne käy, saa kaiken toivon heittää.»

Mutta Swithin oli lopettanut liikkiönsä.

»Mistä ostat sienesi?» hän kysyi Ireneltä hovimiehen äänellä. »Ostaisit Snileybobilta — sieltä saa aina tuoreita. Nuo pienet kauppiaat eivät viitsi nähdä vaivaa.»

Irene kääntyi vastaamaan hänelle, ja Soames näki Bosinneyn katsovan häntä ja hymyilevän itsekseen. Omituinen hymy oli tuolla miehellä. Se näytti miltei yksinkertaiselta, niinkuin lapsen, joka hymyilee, kun sitä haluttaa. Georgen keksimää pilkkanimeä — »Merirosvo» — hän ei pitänyt suuressa arvossa. Ja nähdessään Bosinneyn kääntyvän Juneen Soameskin hymyili, mutta ivallisesti — hän ei pitänyt Junesta, jolla ei näyttänyt olevan kovinkaan hauskaa.

Tämä ei ollut ihmeellistä, sillä hänellä oli juuri ollut seuraava keskustelu Jamesin kanssa:

»Minä viivyin jokivarrella kotimatkallani, James setä, ja näin kauniin talonpaikan.»

James, hidas ja perinpohjainen syöjä, keskeytti pureskelutoimensa.

»Vai niin?» sanoi hän. »Missä se oli?»

»Lähellä Pangbournea.»

James sijoitti palasen liikkiötä suuhunsa, ja June odotti.

»Otaksun että sinä et tiedä oliko maa siellä myytävänä», sanoi hän vihdoin. »Sinä kai et tiedä mitään maan hinnasta sielläpäin.»

»Tiedän», sanoi June, »minä kyselin.» Hänen pienet päättäväiset kasvonsa kuparikruunun alla olivat epäilyttävän kiihkeät ja hehkuvat.

James silmäili häntä inkvisiittorin katsein.

»Mitä? Et kai ajattele maan ostoa!» hän huudahti pudottaen haarukkansa.

Hänen mielenkiintonsa rohkaisi Junea suuresti. Oli kauan ollut hänen lempisuunnitelmansa, että sedät hyödyttäisivät itseään ja Bosinneyta rakentamalla maataloja.

»En toki», sanoi hän. »Minä vain ajattelin, että siinä olisi mainio talonpaikka — sinulle tai — jollekin muulle.»

James vilkaisi häneen syrjästä ja sijoitti toisen liikkiöpalan suuhunsa.

»Maa on varmaan hyvin kallista sielläpäin», sanoi hän.

Mitä June oli luullut persoonalliseksi mielenkiinnoksi olikin ollut vain sitä persoonatonta kiihtymystä, joka valtaa jokaisen Forsyten, kun hän kuulee jonkin ostokelpoisen olevan vaarassa joutua toisiin käsiin. Mutta June kieltäytyi näkemästä hyvän mahdollisuutensa katoamista ja jatkoi painostustaan.

»Sinun pitäisi päästä maalle, James setä. Soisinpa että minulla olisi paljon rahaa, silloin en asuisi päivääkään enää Lontoossa.»

James oli järkytetty pitkän laihan olemuksensa uumenia myöten. Hän ei voinut käsittää, että hänen veljenpoikansa tyttärellä olisi niin suorasukaiset mielipiteet.

»Miksi et muuta maalle?» toisti June. »Se tekisi sinulle äärettömän hyvää!»

»Kuinka niin?» aloitti James kiihtyneenä. »Ostaa maata — mitä sinä luulet minun hyötyvän maan ostosta, talojen rakentamisesta? Enhän voisi saada neljää prosenttia rahoistani!»

»Entäs sitten? Saisit raitista ilmaa.»

»Raitista ilmaa!» huudahti James. »Mitä minä tekisin raittiilla ilmalla —»

»Minä luulin, että jokainen haluaisi raitista ilmaa», sanoi June halveksivasti.

James pyyhki perinpohjin suunsa lautasliinaan.

»Sinä et tunne rahan arvoa», sanoi hän välttäen tytön katsetta.

»En, ja toivon etten koskaan tule tuntemaan!» Ja purren huuliaan sanomattoman nöyryytettynä June parka vaikeni.

Minkätähden hänen omat sukulaisensa olivat niin rikkaita, eikä Phil koskaan tiennyt, mistä tuli rahaa huomispäivän tupakkaan? Minkätähden he eivät voineet tehdä mitään hänen hyväkseen? Mutta he olivat niin itsekkäitä. Miksi he eivät voineet rakentaa maataloja? Junessa oli koko tuo lapsellinen dogmaattisuus, joka on niin intomielinen ja väliin saa suuria aikaan. Bosinney, jonka puoleen hän kääntyi tappiossaan, puheli Irenen kanssa, ja Junen mieltä kylmäsi. Hänen silmänsä tiukkenivat suuttumuksesta niinkuin vanhan Jolyonin, kun hänen tahtoaan vastustettiin.

Jameskin oli häiriintynyt. Hänestä tuntui kuin joku olisi uhannut hänen oikeuttaan sijoittaa rahansa viittä prosenttia vastaan. Jolyon oli pilannut tytön. Kukaan hänen tyttäristään ei olisi sanonut tuollaista. James oli aina ollut tavattoman antelias lapsilleen, ja tietoisuus tästä sai hänet yhä herkemmäksi Junen syytökselle. Hän käsitteli äreänä mansikoitaan, upotti ne kermaan ja söi nopeasti. Ne eivät missään tapauksessa pääsisi hänen käsistään.

Oliko ihme, että hän oli järkytetty. Neljänkymmenen viiden vuoden ajan (hänestä oli tullut asianajaja varhaisimmassa lain myöntämässä iässä) oli hänen toimenaan ollut kiinnitysten järjestäminen, sijoitusten pysyttäminen korkean ja varman koron muuttumattomalla tasolla, kauppojen välittäminen sen periaatteen mukaan, että toisista ihmisistä oli saatava irti mahdollisimman paljon asiakkaitten ja hänen itsensä eduksi, ja lopulta hän oli tullut siihen, että arvioi kaiken rahassa. Raha oli nyt hänen valonsa, hänen näkövälineensä, jota ilman hän todella ei kyennyt näkemään, ei tuntemaan ilmiöitä. Että hänelle nyt sanottiin vasten silmiä tällaista: »Minä toivon, etten koskaan opi tuntemaan rahan arvoa», se suretti, se sai hänet suunniltaan. Hän tiesi, että se oli tyhjää puhetta, muuten se olisi vallan kauhistuttanut häntä. Mihin maailma oli menossa! Muistaen äkkiä nuoren Jolyonin tarinan hän tunsi kuitenkin vähän helpotusta, sillä mitä voisi odottaakaan tuollaisen isän tyttäreltä! Tällöin hänen ajatuksensa kääntyivät vielä epämieluisampaan uomaan. Mitä oli kaikki tuo puhe Soamesista ja Irenestä?

Niinkuin kaikissa itseäänkunnioittavissa perheissä, niin oli Forsyteillakin paikka, missä perhesalaisuuksia vaihdettiin ja perhearvoja noteerattiin. Forsyten juorupörssissä tiedettiin, että Irene katui naimistaan. Hänen katumustaan ei hyväksytty. Hänen olisi pitänyt ajoissa tuntea oma mielensä, riippuvaisessa asemassa oleva nainen ei saanut tehdä tuollaisia erehdyksiä.

James ajatteli yrmeänä, että heillä oli kaunis talo (tosin pienenpuolinen) erinomaisella paikalla, ei lapsia eikä rahahuolia. Soames oli pidättyvä liikeasioissaan, mutta hänen täytyi olla jo aika äveriäs mies. Hänellä oli erinomaiset tulot liikkeestä — sillä Soames, niinkuin isäkin, oli osakas tuossa tunnetussa asianajotoimistossa Forsyte, Bustard ja Forsyte — ja hän oli aina ollut hyvin varovainen. Hän oli myös onnistunut vallan tavattoman hyvin eräissä kiinnityksissään — vähän valppautta oikeana hetkenä — onnen potkauksia!

Ei ollut mitään syytä, miksi Irene ei olisi onnellinen, ja kuitenkin kerrottiin, että hän oli pyytänyt omaa makuuhuonetta. James tiesi mihin se päättyisi. Olisipa Soames edes juonut!

James silmäili miniäänsä. Hänen näkymätön katseensa oli kylmä ja epäilevä. Siinä oli syytöstä ja pelkoa ja persoonallisen loukkautumisen tuntua. Miksi juuri hänen mieltään pahoitettiin näin? Kaikki oli luultavasti tyhjää puhetta, naiset ovat niin kummallisia! He liioittelivat niin, ei tiennyt, mitä piti uskoa. Sitäpaitsi ei kukaan kertonut hänelle mitään, hänen piti itsensä keksiä kaikki. Taas hän salaa vilkaisi Ireneen ja hänestä Soamesiin. Jälkimmäinen kuunteli Juley tätiä ja katseli kulmainsa alta Bosinneyn suuntaan.

»Soames pitää Irenestä, tiedän sen», ajatteli James. »Minkälaisia lahjojakin hän antaa aina!»

Ja Irenen kylmyyden ääretön järjettömyys hämmästytti häntä yhä valtavammin. Se oli ikävääkin, sillä Irene oli viehättävä pieni olento, ja hän, James, olisi pitänyt hänestä paljon, jos hän vain olisi sallinut. Irene oli viime aikoina ruvennut seurustelemaan Junen kanssa, siitä ei mitään hyvää koitunut, se ei varmaankaan ollut hänelle hyväksi. Hänellä alkaisi vielä olla omia mielipiteitä. James ei käsittänyt, mitä Irene sellaisilla tekisi. Hänellä oli hyvä koti ja kaikki mitä hän saattoi toivoa. Jamesin mielestä toisten pitäisi valita hänelle ystävät. Tähän suuntaan jatkaminen oli vaarallista.

June, joka aina oli onnettomien puolustaja, oli tosiaankin houkutellut Ireneltä tunnustuksen ja puolestaan saarnannut, että oli välttämätöntä katsoa pahaa silmästä silmään ja ottaa ero. Mutta Irene oli suhtautunut näihin kehoituksiin miettivän hiljaisena, ikäänkuin häntä olisi kauhistuttanut ajatus, että tuollainen taistelu olisi kylmäverisesti vietävä läpi. Soames ei koskaan jättäisi häntä, oli hän sanonut Junelle.

»Mitäs hänestä?» huusi June. »Tehköön hän mitä tahtoo — pysy sinä vain lujana!» Ja Junella oli ollut tuntoa sanoa jotakin samansuuntaista kerran Timothyn luona. James oli tuntenut luonnollista suuttumusta ja kauhua kuullessaan tästä.

Entä jos Irene saisi päähänsä — James saattoi tuskin ajatella ajatusta loppuun — jättää Soamesin. Mutta tämä mahdollisuus oli Jamesista niin sietämätön, että hän hylkäsi sen heti. Se kutsui esiin hämäriä näkyjä, perheen kielikellojen ääni hälisi hänen korvissaan, oli kauhistuttavaa ajatella, että jotakin niin silmiinpistävää tapahtuisi niin lähellä häntä, eräälle hänen omista lapsistaan! Onneksi Irenellä ei ollut rahaa — vaivaiset viisikymmentä puntaa vuodessa! Ja hän ajatteli halveksien Heron-vainajaa, joka ei ollut voinut jättää hänelle mitään. Lasinsa yli kumartuneena, pitkät jalat kiertyneinä pöydän alle James aivan unohti nousta, kun naiset lähtivät huoneesta. Hän olisi tahtonut puhua Soamesille — varoittaa häntä; he eivät saaneet jatkaa tähän suuntaan, nyt kun sellainen mahdollisuus oli tullut Jamesin mieleen. Ja hän pani yrmeän vihamielisenä merkille, että June oli jättänyt viinilasinsa täysinäiseksi.

»Tuo pieni otus on kaiken takana», mietti hän. »Irene ei ikinä olisi keksinyt sellaista.» James oli mies, jolla oli mielikuvitusta.

Swithinin ääni herätti hänet mietteistään.

»Minä maksoin siitä neljäsataa puntaa», sanoi hän. »Se on toki oikea taideteos.»

»Neljäsataa! Hm, se on paljon rahaa», puuttui puheeseen Nicholas.

Puheenaoleva esine oli taidokas veistoryhmä italialaista marmoria, joka tilavalta jalustaltaan (sekin marmoria) levitti kulttuurin ilmakehää kautta huoneen. Sivukuviot, joita oli kuusi, alastomia naisia kaikki ja hyvin koristeellista tekotapaa, viittasivat keskikuvioon, joka sekin oli alaston ja nainen ja joka viittasi itseensä. Kaikki tämä antoi katselijalle mieluisan tunteen keskikuvion äärettömästä merkityksestä. Juley tädillä, joka istui miltei vastapäätä, oli ollut täysi työ olla katsomatta siihen kaiken iltaa.

Vanha Jolyon puhui; hän oli aloittanut keskustelun.

»Neljäsataa — mitä hullua! Älä uskottele minulle, että maksoit neljäsataa tuosta.»

Kauluksen kärkien välistä Swithinin leuka teki illan toisen tuskallisen kallistusliikkeen. »Neljä — sataa — puntaa, Englannin rahaa, ei penniäkään vähemmän. Minä en kadu. Se ei ole tavallista englantilaista — se on aitoa nykyitalialaista.»

Soames kohotti suupieltään hymyyn ja katsoi Bosinneyhin. Arkkitehti virnisteli savukkeensa tupruttelun takana. Nyt hän tosiaankin vähän muistutti merirosvoa.

»Siitä on ollut paljon työtä», huomautti nopeasti James, johon ryhmän suuruus oli todella tehonnut. »Siitä saisi hyvän hinnan Jobsonilla.»

»Tuo ulkomaalainen piru parka, joka on tehnyt sen», jatkoi Swithin, »pyysi viittäsataa — minä annoin neljä. Se on kahdeksansadan arvoinen. Näytti nälkiintyneeltä, piru parka.»

»Oi», puuttui Nicholas äkkiä puheeseen, »vaivaista, nukkavierua väkeä, nuo taiteilijat. En käsitä millä he elävät. Tuokin nuori Flageoletti, jota Fanny ja tytöt aina kutsuvat soittamaan viulua — jos hän saa sata vuodessa kokoon, niin siinä se sitten onkin.»

James ravisti päätään. »Niin», sanoi hän, »minä en tiedä millä he elävät.»

Vanha Jolyon oli noussut ja lähti sikaari suussa tarkastelemaan ryhmää läheltä.

»Minä en olisi antanut siitä kahtakaansataa», julisti hän vihdoin.

Soames näki isänsä ja Nicholasin katsovan toisiinsa levottomina, ja Swithinin toisella puolella Bosinney vielä peittyi savuun.

»Tahtoisinpa tietää, mitä hän sanoo siitä», ajatteli Soames, joka liiankin hyvin tiesi, että ryhmä oli toivottomasti vieux jeu, toivottomasti vanhanaikainen. Jobsonilla ei enää maksettu mitään hintoja tuollaisista taideteoksista.

Swithinin vastaus tuli viimein. »Sinä et ole koskaan tietänyt veistoksista mitään. Sinulla on taulusi, ja siinä kaikki!»

Vanha Jolyon palasi takaisin paikalleen tuprutellen savua sikaaristaan. Ei ollut luultavaa, että hän suostuisi väittelyyn tuollaisen itsepäisen lurjuksen kuin tuon Swithinin kanssa, joka oli tyhmä kuin muuli ja joka ei koskaan ollut erottanut veistosta — olkihatusta.

»Kipsiä.» Siinä kaikki mitä hän sanoi.

Swithinin oli kauan ollut ruumiillisesti mahdotonta karata pystyyn, mutta hänen nyrkkinsä läjähti pöytään.

»Kipsiä! Minä tahtoisin tietää onko sinun talossasi mitään puoliksikaan noin hyvää.»

Ja hänen puheensa takana uhkasi taas tuo primitiivisten sukupolvien viha.

James pelasti tilanteen.

»Entä mitäs te sanotte, herra Bosinney? Te olette arkkitehti ja teidän pitää ymmärtää veistoksia ja sen semmoisia.»

Kaikkien silmät kääntyivät Bosinneyhin, kaikki odottivat omituisen aavistavina hänen vastaustaan.

Ja Soames puhui ensimmäisen kerran kysyen:

»Niin, Bosinney, mitä te sanotte?»

Bosinney vastasi kylmästi:

»Teos on huomattava.»

Hänen sanansa kohdistuivat Swithiniin, hänen silmänsä hymyilivät viekkaasti vanhalle Jolyonille. Soames vain ei ollut tyydytetty.

»Minkä puolesta huomattava?»

»Naiivisuutensa.»

Vastausta seurasi ilmeikäs hiljaisuus. Swithin vain ei ollut varma, oliko tarkoituksena kohteliaisuus.