1. VANHAN JOLYONIN KUTSUT

Ne, joilla on ollut onni päästä perhejuhlaan Forsyteille, ovat saaneet nähdä tuon viehättävän ja opettavaisen näyn — ylemmän keskiluokan perheen täysissä höyhenissä. Mutta kuka ikänänsä näistä etuoikeutetuista on omannut sielullisen erittelyn lahjaa (rahallisesti arvoton taito, josta Forsytet niinollen eivät mitään tiedä), hän on saanut olla todistajana näytelmässä, joka ei ainoastaan ole itsessään ihastuttava, vaan joka antaa valaistusta hämärään inhimilliseen ongelmaan. Selvemmin sanoen, nähdessään koolla tämän perheen, jonka haaroista yksikään ei tunne mieltymystä toiseen ja jossa kolmen jäsenen välillä ei vallitse mitään myötätunnon nimen arvoista, hän on tajunnut sen salaperäisen konkreettisen sitkeyden, joka tekee perheestä niin peloittavan ykseyden, niin selvän pienoisjäljennöksen yhteiskunnasta. Hänen on suotu näkynä havaita yhteiskunnallisen edistyksen himmeät polut, hän on saanut aavistuksen patriarkaalisesta elämästä, villiheimojen parveiluista, kansakuntien noususta ja rappeutumisesta. Hän on kuin ihminen, joka on taimesta saakka nähnyt puun kasvavan — sitkeyden, riippumattomuuden ja menestyksen perikuvana keskellä satojen heiveröisempien, mehuttomampien ja voimattomampien puitten kuolemaa — ja jonakin päivänä näkee sen kukoistavan mairein, täyteläisin lehvin, miltei vastenmielisen upeana, vehmautensa huipulla.

Kesäkuun 15 p. 1886 neljän tienoissa iltapäivällä olisi satunnainen tarkkaaja vanhan Jolyon Forsyten talossa Stanhope Gaten varrella voinut nähdä Forsyte-perheen ylimmän kukoistuksen.

Tilaisuus oli perhevastaanotto neiti June Forsyten, vanhan Jolyonin pojantyttären, ja herra Philip Bosinneyn kihlauksen kunniaksi. Vaaleitten hansikkaiden, keltaisten liivien, viuhkojen ja silkkihameitten loistossa oli läsnä koko perhe — vieläpä Ann täti, joka nyttemmin vain harvoin lähti Timothy-veljensä vihreän salin nurkasta, missä, taustanaan töyhtö kuivunutta pampas-ruohoa vaaleansinisessä maljakossa, hän istui kaiken päivää lukien ja kutoen, ympärillään kolmen Forsyte sukupolven kuvat. Ann tätikin oli läsnä, hänen taipumaton selkänsä ja tyvenien vanhain kasvojensa arvokkuus olennoivat perheaatteen jäykkää omistusvaistoa.

Kun joku Forsyte meni kihloihin, naimisiin tai syntyi, olivat kaikki Forsytet koolla; kun Forsyte kuoli — mutta kukaan Forsyte ei ollut vielä kuollut, he eivät kuolleet, sillä kuolema oli vastoin heidän periaatteitaan ja heillä oli varokeinot sitä vastaan, korkeasti elinvoimaisten, omaisuutensa anastusta pelkäävien ihmisten varokeinot.

Forsytein seurustelulla toisten vieraitten kanssa oli tuona päivänä tavallistakin hiotumpi leima, siinä oli valpasta, tutkivaa varmuutta, loistavaa arvokkuutta, ikäänkuin jokin olisi herättänyt heissä epäluuloja. Soames Forsyten kasvojen epäluuloinen nyrpistys oli levinnyt kautta rivien: he olivat varuillaan.

Heidän asenteensa alitajuinen hyökkääväisyys teki vanhan Jolyonin vastaanotosta psykologisen hetken perheen historiaan, heidän draamansa alkusoiton.

Forsytet olivat närkästyneet jostakin, ei yksilöllisesti, vaan perheenä. Tätä närkästystä ilmensi ulkoasun lisätty täydellisyys, ylitsevuotava perhe-sydämellisyys, liioiteltu perhe-tärkeys ja — epäluuloinen nyrpistys. Vaaraa he vainusivat, vaaraa, joka on niin välttämätön yhteiskunnan, ryhmän tai yksilön peruslaadun ilmisaattamiseksi, vaaran aavistus antoi kiillon heidän haarniskalleen. He näyttivät ensimmäisen kerran perheenä vaistoavan, että heitä kosketteli jokin outo ja epäterve.

Kookas, jyhkeä mies, joka nojautui pianoon, kantoi kaksinkertaista liiviä leveän rintansa verhona, kaksinkertaista liiviä ja rubiinirintaneulaa, yksinkertaisen liivin ja timanttineulan asemesta, jotka kuuluivat tavallisempiin tilaisuuksiin, ja hänen sileiksiajelluilla, nelikulmaisilla vanhoilla kasvoillaan, joitten väri oli kuin himmeän nahan ja joilta himmeät silmät katsoivat, oli kaikkein arvokkain ilmeensä silkkisen kaulahuivin yläpuolella. Tämä oli Swithin Forsyte. Ikkunnan ääressä, missä voi saada kohtuullistakin paremman osuuden raitista ilmaa, oli toinen kaksoisveli, James. »Lihava ja laiha kaksoinen» oli vanhan Jolyonin näille veljille antama nimi. Kuten jyhkeä Swithin oli Jameskin yli kuusi jalkaa pitkä, mutta hyvin laiha, ikäänkuin olisi hänet syntymästä saakka määrätty laskemaan saldoa ja ylläpitämään tasapainoa. Hän vartioi tilannetta, eteenpäin kallistuneena, kuten aina; hänen harmaat silmänsä näyttivät kokonaan unohtuneen katselemaan jotakin salaista ikävyyttä havahtuen sentään aika ajoin luomaan nopean, tutkivan syrjäsilmäyksen ympäröiviin tosiseikkoihin. Hänen poskiaan, joita ohensi kaksi yhdensuuntaista vakoa, ja pitkää, parratonta ylähuultaan kehysti ylen huoliteltu poskiparta. Käsissään hän käänteli ja väänteli kiinalaista posliiniesinettä. Ei kaukana hänestä, erästä ruskeapukuista naista kuunnellen, oli hänen ainoa poikansa Soames, kalpea ja hyvinajeltu, tummatukkainen, vähän kalju mies. Hän oli työntänyt leukansa vinosti ylöspäin, ja hänen nenällään oli tuo ennenmainittu epäluuloinen nyrpistys ikäänkuin hän olisi torjunut luotaan munan, jota tiesi olevansa kykenemätön sulattamaan. Takana oli hänen serkkunsa, pitkä George, viidennen Forsyten, Rogerin poika, irvokas ilme lihakkailla kasvoillaan, miettien jotakin ilkamoivaa leikkipuhetta.

Jokin itse tilanteeseen kuuluva oli järkyttänyt heitä kaikkia.

Kiinteästi rivissä vierekkäin istui kolme rouvasihmistä — tädit Ann, Hester (molemmat Forsyten tytöt) ja Juley (oikeammin Julia), joka ensimmäisen nuoruuden sivuutettuaan oli siinä määrin unohtanut itsensä, että oli mennyt naimisiin Septimus Smallin, heikkorakenteisen miehen kanssa. Hän oli elänyt jo monta vuotta kauemmin kuin mies. Hän asui nyt vanhemman ja nuoremman sisarensa kanssa Timothyn, kuudennen ja nuorimman veljensä talossa Bayswater Roadin varrella. Jokaisella näillä naisilla oli viuhkat käsissä ja jokainen oli tehostanut tilaisuuden juhlallisuutta jollakin väriläikällä, jollakin ponnekkaalla höyhenellä tai rintaneulalla.

Keskellä huonetta, kynttiläkruunun alla niinkuin isännän sopiikin, seisoi perheen pää, vanha Jolyon itse. Kahdeksankymmenen vuoden ikä, hieno, valkea tukka, kupoolimainen otsa, pienet tummanharmaat silmät ja valtavat valkeat viikset, jotka lankesivat ja levisivät alas voimakkaalle leualle asti — kaikki tämä teki hänet patriarkan näköiseksi, ja huolimatta poskien laihuudesta ja ohimoitten onttoudesta hän näytti olevan ikuisen nuoruuden valtias. Hän seisoi äärimmäisen suorana, eivätkä hänen tarkat kiinteät silmänsä olleet mitään menettäneet kirkkaasta välkkeestään. Niinpä hän näytti olevan pienempien miesten epäilyjen ja vastahakoisuuksien yläpuolella. Kuljettuaan luvuttomat vuodet omaa tietään hän oli ansainnut ikäänkuin vanhaan tapaan nojautuvan oikeuden tähän erikoisuuteen. Vanhan Jolyonin mieleen ei olisi ikinä tullut, että oli tarpeen joskus näyttää empivältä tai epäluuloiselta.

Hän ja neljä muuta läsnäolevaa veljeä. James, Swithin, Nicholas ja Roger olivat hyvin erilaiset, hyvin samanlaiset. Jokainen näistä neljästä veljestä oli hyvin erilainen kuin toiset, ja kuitenkin kaikki olivat samanlaiset.

Näiden viisien kasvojen piirre ja ilmevaihteluitten läpi voi huomata eräänlaista leuan lujuutta, joka piili pinnallisten eroavaisuuksien alla ja antoi rotuun kuuluvan leiman, liian esihistoriallisen kuvailtavaksi, liian etäisen ja pysyvän kiisteltäväksi — perhekohtaloitten ammattimerkin ja takeen.

Nuoremmassa polvessa, johon kuului iso, härkämäinen George, kalpea, uupumaton Archibald, nuori, lempeän ja houkuttelevan itsepäinen Nicholas, vakava ja narrimaisen itsetietoinen Eustace, oli tuo sama leima, kenties vähemmän tarkoittavana, mutta vääjäämättömänä — jotakin hävittämätöntä perhesielussa.

Johonkin aikaan iltapäivän kuluessa oli kaikilla näillä niin erilaisilla ja niin samanlaisilla kasvoilla ollut epäluulon ilme, jonka aiheuttajana varmaankin oli se mies, jonka tuttavuutta he olivat kokoontuneet tekemään.

Philip Bosinney oli tiettävästi varaton nuorimies, mutta Forsyten tytöt olivat ennenkin menneet kihloihin, vieläpä naimisiin sellaisten kanssa. Ei oikeastaan siitä johtunut, että Forsytein miehet epäilivät häntä. He eivät olisi voineet selittää, mistä sai alkunsa eräänlainen paha aavistus, jota synkensi perhejuorun sumu. Kerrottiinhan tosin, että nuori mies oli käynyt velvollisuusvierailullaan Ann, Juley ja Hester tätien luona pehmeä harmaa hattu päässä — pehmeä harmaa hattu, joka ei ollut edes uusi — likainen, kuosinsa menettänyt kappale. »Kuinka omituista, kultani — kuinka hullun kurista!» Hester täti oli kulkenut pienen, pimeän eteisen läpi (hän kyllä on likinäköinen) ja koettanut hätistää hattua tuolilta pois. Hän luuli sitä vieraaksi, huonomaineiseksi kissaksi — Tommyllä on niin epämiellyttäviä ystäviä! Hän hämmentyi kun se ei liikkunut.

Kuten taiteilija, joka koettaa etsiä merkityksellistä pikkuseikkaa ilmentämään koko kohtausta, paikan tai henkilön luonnetta, niin nämä itsetiedottomat taiteilijat, Forsytet, olivat intuitiollaan takertuneet tähän hattuun, se oli heidän merkityksellinen pikkuseikkansa, yksityiskohta, johon koko asian sisällys käärittiin, sillä jokainen heistä oli kysynyt itseltään: »Hm, no, olisinkohan minä tehnyt vierailun tuo hattu päässä?» ja jokainen oli vastannut »En», ja eräät, joilla oli enemmän mielikuvitusta kuin toisilla, olivat lisänneet: »Se hattu ei ikinä olisi tullut minun päähäni!»

George irvisti kuullessaan jutun. Hatun käyttö oli ilmeisesti ollut tarkoitettua pilaa! Hän itse oli tuntija sellaisessa.

»Kovin korskeata», sanoi hän, »herra Merirosvo!»

Ja tämä sukkeluus, »Merirosvo», linkoutui suusta suuhun, kunnes siitä tuli suosittu nimitys Bosinneylle.

Tädit jälestäpäin nuhtelivat Junea hatusta.

»Meidän mielestämme sinun ei olisi pitänyt sallia, kultani!» olivat he sanoneet.

June, tuo pieni ruumistunut tahto, oli vastannut pirteällä, kopealla tavallaan:

»Oi, entä sitten? Phil ei koskaan tiedä mitä hänen yllään on.» Kukaan ei ollut uskonut niin herjaavaa vastausta. Etteikö mies tietäisi, mitä hänen yllään on? Ei, ei!

Mikä siis oli tuo nuori mies, joka mennessään kihloihin Junen, vanhan Jolyonin tunnustetun perijättären kanssa oli järjestänyt asiansa niin hyvin? Hän oli arkkitehti, mikä ei vielä itsessään ollut riittävä syy tuollaisen hatun käyttöön. Kukaan Forsyte ei sattunut olemaan arkkitehti, mutta eräs heistä tunsi kaksi arkkitehtiä, jotka eivät ikinä olisi panneet tuollaista hattua päähänsä lähtiessään viralliselle vierailulle Lontoon huvikauden aikana. Vaarallista — ah, vaarallista!

June ei tietenkään tajunnut tätä, mutta hän olikin maineikas, vaikka vasta yhdeksäntoista vuoden vanha. Eikö hän ollut sanonut rouva Soamesille, joka aina kävi niin kauniisti puettuna, että sulat kuuluvat alhaisolle? Rouva Soames oli tosiaankin lakannut käyttämästä sulkia, niin peloittavan suorasukainen oli rakas June.

Nämä aavistukset, tämä paheksuminen ja täysin aito epäluulo eivät estäneet Forsyteja kokoontumasta vanhan Jolyonin kutsuille. Vastaanotto Stanhope Gatella oli suuri harvinaisuus, sellaisia ei ollut pidetty kahteentoista vuoteen, ei tosiaankaan vanhan rouva Jolyonin kuoltua.

Seura ei ollut koskaan ollut näin täysilukuinen, sillä ollen salaperäisessä yhteydessä keskenään, kaikista eroavaisuuksista huolimatta, he olivat tarttuneet aseisiin yhteistä vaaraa vastaan. Kuin karja koiran saapuessa kentälle he seisoivat päät vierekkäin, olka olassa, valmiina karkaamaan pystyyn ja tallaamaan tunkeilijan kuoliaaksi. He olivat saapuneet epäilemättä myöskin hankkimaan käsitystä siitä, minkälaatuisia lahjoja heidän lopullisesti odotettiin antavan, sillä vaikka häälahjakysymys tavallisesti järjestettiin tällä tavoin — »Mitä sinä annat? Nicholas antaa lusikoita!» — niin paljon riippui sulhasestakin. Jos hän oli sileä, harjattu, hyvinvoivan näköinen, oli välttämättömämpi antaa kauniita tavaroita: hän odottaisi sellaisia. Loppujen lopulta jokainen antoi tarkalleen sitä mikä oli oikein ja sopivaa eräänlaisen perhesovittelun avulla, joka oli kuin hintojen sovittelua Pörssissä. Lahjatavarain oikea järjestely määrättiin Timothyn mukavassa, punatiilisessä talossa Bayswater Roadin varrella ja Puiston lähellä, talossa, missä asuivat tädit Ann, Juley ja Hester.

Forsyten perheen epämukavan tunteen oikeutti hatun pelkkä mainitseminen. Kuinka mahdotonta ja väärin olisi ollut, että yksikään perhe, joka kiinnittää huomiota noihin suurta ylempää keskiluokkaa ikuisesti luonnehtiviin esiintymisseikkoihin, olisi voinut tuntea olonsa muuta kuin epämukavaksi!

Epämukavuuden syy seisoi takaovella puhellen Junen kanssa. Hänen kihara tukkansa näytti pörröiseltä, ja oli kuin ympärillä tapahtuva olisi tuntunut hänestä tavattomalta. Hän näytti myös sellaiselta, jolla on oma hauskuutensa mielessään.

George sanoi syrjään Eustace-veljelleen:

»Ihan kuin aikoisi veistää vitsin tästä kaikesta — tuo hemaiseva merirosvo».

Tuo »hyvin ihmeellisennäköinen mies», niinkuin rouva Small perästäpäin nimitti häntä, oli keskikokoinen ja vankkarakenteinen, hänellä oli kalpeat, ruskeat kasvot, tuhkanväriset viikset, hyvin ulkonevat poskipäät ja ontot posket. Hänen otsansa kallistui taaksepäin päälakea kohti ja ulkoni myhkyröiksi silmien yläpuolelle, mikä muistutti Eläintarhan leijonatalossa nähtyjä otsia. Hänellä oli sherrynväriset silmät, jotka väliin olivat hämmästyttävän tarkkaamattomat. Vanhan Jolyonin kuski oli huomauttanut hovimestarille saatettuaan Junen ja Bosinneyn teatteriin:

»En minä pääse hänestä perille. Minun silmissäni hän on kuin puolikesy leopardi.»

Tuon tuostakin joku Forsyte läheni, hiiviskeli ympärillä ja tarkasteli häntä.

June seisoi hänen edessään torjuen tuota joutavaa uteliaisuutta — pieni ihmisenkappale, niinkuin joku oli sanonut, »vain tukkaa ja henkeä», pelottomat siniset silmät, luja leuka ja heleät värit — tyttö, jonka kasvot ja vartalo näyttivät liian hennoilta punakultaisen tukan kruunulle.

Pitkä, kaunisvartaloinen nainen, jota joku perheenjäsen kerran oli verrannut pakanalliseen jumalattareen, seisoi katsellen noita kahta hämärä hymy huulillaan.

Hänen kätensä, joita verhosivat harmaat ranskalaiset käsineet, olivat ristissä päällekkäin, hänen vakavat, viehättävät kasvonsa kallistuivat vähän sivulle, ja kaikkien läsnäolevien miesten silmät olivat kiintyneet häneen. Hänen vartalonsa keinui niin tasaisesti että itse ilma näytti panneen sen liikkeelle. Hänen poskillaan oli lämpöä, mutta vain vähän väriä, ja hänen suuret, tummat silmänsä olivat hyvin pehmeät. Mutta hänen huulensa ne olivat — kysyvät ja vastaavat, hämärästi hymyilevät — joita miehet katselivat. Ne olivat herkät huulet, aistilliset ja suloiset, ja niitten läpi näytti tulevan lämpöä ja tuoksua, joka oli kuin kukan lämpö ja tuoksu.

Kihlautunut pari, jota näin tarkastettiin, ei ollut tietoinen tästä passiivisesta jumalattaresta. Bosinney huomasi hänet ensin ja kysyi hänen nimeään.

June vei sulhasensa tuon kaunisvartaloisen naisen luo.

»Irene on ylimmäinen ystäväni», sanoi hän. »Olkaa hyvät ja suostukaa toisiinne, te kaksi!»

Kaikki kolme hymyilivät pikku neidin käskyä, ja heidän hymyillessään ilmestyi Soames Forsyte hiljaa tuon kaunisvartaloisen naisen takaa, joka oli hänen vaimonsa, ja sanoi:

»Ahaa, esitä minutkin!»

Itse asiassa hän julkisissa tilaisuuksissa harvoin loittoni vaimonsa vierestä, ja silloinkin kun seurustelun vaatimukset erottivat heidät, hänen saattoi nähdä seuraavan Ireneä silmillään, joissa oli omituisia valppauden ja kaipuun ilmeitä.

Hänen isänsä James oli vielä ikkunan ääressä tutkien kiinalaisen posliiniesineen merkkejä.

»Minä ihmettelen, että Jolyon antoi suostumuksensa tähän kihlaukseen», sanoi hän Ann tädille. »Sanotaan, ettei heillä vuosikausiin ole mahdollisuutta mennä naimisiin. Tuo nuori Bosinney» (hän teki nimestä daktylin vastoin tavanmukaista lyhyen o:n käyttöä) »ei omista mitään. Kun Winifred meni naimisiin Dartien kanssa, vaadin häneltä sopimuksen joka pennistä, ja hyvä olikin, muuten ei heillä nyt olisi mitään».

Ann täti katsoi ylös samettituolistaan. Harmaat kiharat reunustivat hänen otsaansa, kiharat, jotka vuosikymmeniä olivat olleet muuttumattomat ja haihduttaneet perheestä kaiken ajan tajun. Hän ei vastannut, sillä hän puhui harvoin säästääkseen vanhaa ääntään, mutta Jamesille, jolla oli paha omatunto, hänen ilmeensä kävi vastauksesta.

»Niin no», hän sanoi, »minkä minä sille mahdoin, ettei Irenellä ollut rahaa. Soamesilla oli niin kova kiire, hän juoksi itsensä aivan laihaksi kosiskellessaan tyttöä.»

Hän asetti posliinimaljakon kärtyisesti pianolle ja suuntasi katseensa ovella seisovaan ryhmään.

»Minun mielipiteeni on», hän sanoi odottamatta, »että näin onkin ihan yhtä hyvä.»

Ann täti ei pyytänyt selitystä tuohon omituiseen lausuntoon. Hän tiesi mitä veli ajatteli. Kun Irenellä ei ollut rahaa, ei hän olisi niin tyhmä, että tekisi hullutuksia. Sanottiinhan — sanottiin — että hän oli pyytänyt eri makuuhuonetta, mutta eihän toki Soames —

James keskeytti hänen unelmansa:

»Mutta missä», kysyi hän, »on Timothy? Eikö hän tullut heidän kanssaan?»

Ann tädin tiukkojen huulten takaa pyrki hellä hymy esiin.

»Ei, Timothyn mielestä ei ollut viisasta tulla, kun on niin paljon kurkkumätää liikkeellä, ja hän on niin altis tartunnalle.»

James vastasi:

»No, hän pitää hyvää huolta itsestään. Minä en sitten osaa huolehtia niinkuin hän.»

Eikä ollut helppo sanoa, oliko tuossa huomautuksessa vallitsevana ihailu, kateus vai ylenkatse.

Timothyä nähtiin tosiaankin harvoin. Perheen kuopus, ammatiltaan kustantaja, oli muutamia vuosia sitten, kun liike oli täydessä käynnissä, vainunnut laskusuuntaa, jota itse asiassa ei ollut vielä tullut, mutta joka loppujen lopulta, kuten kaikki myönsivät, oli ehdottomasti tuleva, ja myynyt osuutensa erääseen enimmäkseen uskonnollisia kirjoja kustantavaan liikkeeseen sijoittaen sangen huomattavan voittonsa kolmeprosenttiseen vahvistettuun valtiolainaan. Tämän tekonsa vuoksi hän oli heti joutunut erikoisasemaan, sillä kukaan muu Forsyte ei tyytynyt vähempään kuin neljään prosenttiin rahoistaan, ja tämä erikoisasema oli hitaasti, mutta varmasti jäytänyt henkeä, jolle jo alkujaan ehkä oli lahjoitettu tavallista enemmän varovaisuutta. Hänestä oli tullut miltei myytti, jonkinlainen varmuuden ruumistuma, joka kummitteli Forsytein maailmankaikkeuden taustassa. Hän ei ollut koskaan ollut kyllin varomaton mennäkseen naimisiin tai rasittaakseen itseään lapsilla.

James päätteli, kopauttaen posliiniesinettä:

»Ei se ole oikeata vanhaa Worcesteria. Kyllä kai Jolyon on kertonut sinulle jotakin tuosta nuoresta miehestä. Mikäli minä olen kuullut, ei hänellä ole virkaa, ei tuloja, ei mainitsemisen arvoisia suhteita, mutta enhän minä tiedäkään mitään, ei kukaan kerro minulle.»

Ann täti pudisti päätään. Nelikulmaisilla vanhoilla kotkankasvoilla näkyi ohimenevä värähdys, kätten hämähäkkimäiset sormet painautuivat yhteen ja kietoutuivat toisiinsa ikäänkuin hän olisi salaa ladannut niihin oman tahtonsa.

Muutamaa vuotta vanhempana kuin kukaan muu Forsyte hän omasi erikoisaseman heidän joukossaan. Ollen itsekkäitä etuilijoita joka ainoa — vaikka ei itse asiassa enemmän kuin heidän naapurinsakaan — he nolostuivat hänen nuhteettoman hahmonsa edessä, ja jos kysymyksessä oli liian suuret edut, eivät he voineet muuta kuin välttää häntä!

James jatkoi, pannen pitkät, ohuet säärensä ristiin:

»Jolyon, hän kulkee omaa tietään. Hänellä ei ole lapsia —» tässä hän pysähtyi muistaen, että vanhan Jolyonin poika, nuori Jolyon, Junen isä, edelleen oli elossa, hän, joka oli niin pahasti sotkenut asiansa ja tehnyt itsensä mahdottomaksi jättämällä vaimonsa ja lapsensa ja karkaamalla tuon vieraan kotiopettajattaren kanssa. »No niin», jatkoi hän nopeasti, »jos Jolyonia haluttaa ryhtyä tällaiseen, otaksun että hän saa asiat sujumaan. Mitä hän mahtaa antaa tytölle? Luultavasti tuhannen vuodessa, eipä hänellä ole ketään muutakaan, kelle jättää rahojaan.»

Hän ojensi kätensä antaakseen sen ketterälle, parrattomalle miehelle, jolla oli tuskin hiuskarvaa päässään, pitkä kyömynenä, täyteläiset huulet ja kylmät harmaat silmät korkeitten kulmakarvojen alla.

»Kas Nick», mumisi hän »mitä kuuluu?»

Nicholas Forsyte, joka oli vikkelä kuin lintu ja ulkonäöltään kuin yliluonnollisen järkevä koulupoika (hän oli koonnut suuren omaisuuden, täysin laillisesti, niissä yhtiöissä, joitten johtaja hän vieläkin oli), pani tuohon kylmään kouraan vielä kylmempien sormiensa kärjet ja veti ne nopeasti takaisin.

»Pahaa», sanoi hän nyreissään, »olen voinut huonosti koko viikon, en nuku öisin. Tohtori ei osaa sanoa miksi. Hän on viisas mies, enhän minä muuten häntä käyttäisi, mutta en saa hänestä muuta irti kuin laskut.»

»Tohtorit», sanoi James, ja hänen äänensä kuulosti terävältä. »Minä olen käyttänyt kaikkia Lontoon lääkäreitä aina jotakin perheeni jäsentä varten. Heistä ei saa irti mitään tyydyttävää, he juttelevat mitä sattuu. Tuossa on Swithin. Mitä hyvää he ovat tehneet hänelle? Siinä hän on, hän on suurempi kuin koskaan, hän on ääretön, eivätkä he saa hänen painoaan alenemaan. Katsokaa häntä!»

Swithin Forsyte, pitkä, nelikulmainen, leveä mies, rinta kirjavien liivien alla kuin kupukyyhkysen, käveli pöyhistellen heitä kohti.

»Hauska tavata», sanoi hän keikaroivalla tavallaan ääntäen vahvasti h:n (tuo englantilaiselle vaikea äänne pysyi hänen lausumanaan miltei täydellisenä) — »hauska tavata.»

Kukin veli otti huolestuneen ilmeen kasvoilleen katsellessaan kahta muuta, sillä kukin tiesi kokemuksesta, että toiset koettaisivat ylittää hänen vaivansa.

»Me juuri sanoimme», sanoi James, »että sinä et laihdu.»

Swithin työnsi vaaleat pyöreät silmänsä esiin ponnistautuen kuulemaan.

»Laihdu? Minä olen hyvässä voinnissa», sanoi hän nojautuen vähän eteenpäin, »enkä tuollainen tyhjä käämi niinkuin te molemmat.»

Mutta peläten kadottavansa rintansa laajuuden hän kallistui taas taaksepäin liikkumattomuuden tilaan, sillä hän ei pitänyt mitään niin suuressa arvossa kuin hienostunutta ulkomuotoa.

Ann täti käänsi vanhat silmänsä toisesta toiseen. Lempeä ja vakava oli hänen katseensa. Kolme veljeä katsoi vuorostaan Anniin. Hän oli mennyt huonoksi. Ihmeellinen nainen! Kahdeksankymmentäkuusi miltei päivälleen, saattoi elää vielä kymmenen vuotta, eikä ollut koskaan ollut vahva. Swithin ja James, kaksoiset, olivat vain seitsemänkymmentäviisi, Nicholas pelkkä vauva siinä seitsemänkymmenen korvissa. He olivat kaikki vankkoja, ja johtopäätös oli rauhoittava. Kaikista omaisuuden muodoista itsekunkin terveys tietenkin kiinnosti heitä eniten.

»Minä olen itse hyvässä kunnossa», jatkoi James, »mutta hermoni eivät ole. Pieninkin asia kiusaa minut hengiltä. Saan luvan lähteä kylpemään.»

»Kylpemään!» sanoi Nicholas. »Minä olen koettanut Harrogatea. Se ei kelpaa. Meri-ilmaa minä tarvitsen. Mikään ei vedä vertoja Yarmouthille. Kun sinne pääsen, osaan nukkua —»

»Minun maksani juonittelee kovin», keskeytti Swithin hitaasti. »Hirveätä kipua tässä», ja hän pani kätensä oikealle sivulleen.

»Liikunnon puutetta», mutisi James, katse yhä posliinimaljakossa. Hän lisäsi nopeasti: »On minullakin kipua siinä.»

Swithin punastui, hänen vanhat kasvonsa alkoivat muistuttaa kalkkunakukkoa.

»Liikuntoa», sanoi hän, »sitä minulla on yllinkyllin. En koskaan käytä hissiä klubiin mennessäni.»

»Minä en tiennyt», riensi James vastaamaan. »Minä en tiedä mitään kenestäkään, kukaan ei kerro minulle mitään.»

Swithin tuijotti häneen hetkisen ja kysyi:

»Mitä sinä teet tuolle kivullesi?»

James kirkastui.

»Minä», alkoi hän, »otan erästä valmistetta —»

»Mitä kuuluu, setä?»

Ja June seisoi hänen edessään, pienet päättäväiset kasvot kohotettuina hennosta varrestaan sedän korkeutta kohti, käsi ojennettuna.

Loisto haihtui Jamesin kasvoilta.

»Mitä sinulle kuuluu?» sanoi hän kallistuen tyttöä kohti. »Sinä siis lähdet huomenna Walesiin tervehtimään nuoren miehesi tätejä. Saat paljon sadetta sillä matkalla. Tämä ei ole oikeata vanhaa Worcesteria.» Hän kopautti maljakkoon. »Mutta se kalusto, jonka annoin äidillesi häälahjaksi, oli oikeata.»

June puristi vuoronperään kaikkien isosetiensä kättä ja kääntyi Ann tätiin. Vanhan naisen kasvoille oli tullut hyvin lempeä ilme, hän suuteli tytön poskea vapisevin innoin.

»Vai niin, kultaseni», sanoi hän, »lähdet siis pois koko kuukaudeksi!»

Tyttö kulki edelleen, ja Ann täti katseli hänen hentoa pientä varttaan. Vanhan naisen pyöreät, teräksenharmaat silmät, joihin alkoi muodostua linnun silmiä muistuttava kelmu, seurasivat häntä surumielisesti kautta hälisevän seurueen, sillä ihmiset alkoivat hyvästellä, ja hänen sormenpäänsä, jotka pusertamistaan pusersivat toisiaan, yrittivät taaskin ladata hänen tahtonsa vastapanokseksi sille omalle viimeiselle lähdölle, jota ei voinut välttää.

»Niin», ajatteli hän, »kaikki olivat olleet kovin ystävällisiä, koko joukko ihmisiä oli tullut onnittelemaan. Junen pitäisi olla hyvin onnellinen.»

Ovella tungeksivassa ihmisjoukossa — ne olivat hyvin puettuja ihmisiä lakimiesten ja lääkärien, pörssimiesten ja ylemmän keskiluokan lukemattomien virkamiesten perheistä — oli vain noin parikymmentä prosenttia Forsyteja, mutta Ann tädin mielestä ne olivat kaikki Forsyteja — eikä ero tosin ollutkaan suuri — hän näki vain oman lihansa ja verensä. Se oli hänen maailmansa, tämä perhe, hän ei tuntenut toista eikä ollut kenties koskaan tuntenutkaan. Kaikki heidän pienet salaisuutensa, sairautensa, kihloihinmenonsa, naimisensa, kuinka he menestyivät ja tekivätkö he rahaa — kaikki tämä kuului hänelle, se oli hänen ilonsa, elämänsä; tämän takana oli vain epämääräinen, hämärä usva asioita ja ihmisiä, joilla ei ollut mitään todellista merkitystä. Tämä oli hänen laskettava käsistään, kun tuli hänen vuoronsa kuolla, tämä antoi hänelle sen merkityksen, sen salaisen oman tärkeyden, jota ilman kukaan meistä ei jaksa elää, ja tähän hän tarrautui surumielisesti, päivä päivältä kasvavalla ahneudella. Jos elämä liukui pois hänen luotaan, piti hän tästä kiinni loppuun saakka.

Hän ajatteli Junen isää, nuorta Jolyonia, joka oli karannut tuon vieraan tytön kanssa. Oi, mikä surullinen isku isälle ja heille kaikille. Niin lupaava nuori mies! Surullinen isku, vaikka julkista häväistysjuttua ei siitä sentään kaikeksi onneksi tullut, Jo'n vaimo kun ei ollut hakenut avioeroa! Se oli kauan sitten! Ja kun Junen äiti kuoli kuusi vuotta sitten, oli Jo mennyt naimisiin tuon naisen kanssa ja heillä oli kaksi lastakin nyt, niin hän oli kuullut. Hän oli kuitenkin menettänyt oikeutensa olla mukana, oli petkuttanut häneltä perheylpeyden eheän täyttymisen, oli riistänyt häneltä oikeutetun ilon nähdä ja suudella tuota entisen ylpeytensä esinettä, niin lupaavaa nuorta miestä! Tuo ajatus jäyti hänen sitkeätä vanhaa sydäntään katkerana kuin kauan sitten tapahtunut vääryys. Vähän vettä kihosi hänen silmiinsä. Hän kuivasi niitä salaa hienonhienolla pitsinenäliinalla.

»Mitä nyt, Ann täti?» sanoi ääni hänen takaansa.

Soames Forsyte, litteäolkainen, parraton, litteäposkinen, litteärintainen mies, jonka koko olemuksessa oli kuitenkin jotakin pyöristettyä ja salaperäistä, katsoi vinosti alaspäin Ann tätiin ikäänkuin yrittäen nähdä oman nenänsä läpi.

»Entä mitä sinä ajattelet tästä kihlauksesta?» kysyi hän.

Ann tädin silmät viipyivät hänessä ylpeinä; hän oli veljenpojista vanhin nuoren Jolyonin erottua perheen piiristä ja niin ollen suosikki, sillä täti näki hänessä perhesielun taatun holhoojan, tuon sielun, joka hänen oli niin pian päästettävä ulottuviltaan.

»Erittäin sopivaa nuorukaiselle», sanoi hän, »ja hän on mukavan näköinen nuori mies, mutta epäilen tokko hän on aivan oikea sulhanen June kullalle.»

Soames kosketti kullatun kynttiläkruunun reunaa.

»June kyllä kesyttää hänet», sanoi Soames kostuttaen salavihkaa sormensa päätä ja hangaten kruunun nystyräisiä ulkonemia. »Tuo on oikeata vanhaa kultalakkaa, sitä ei enää saa mistään. Se menisi kuin kuumille kiville Jobsonilla.» Hän puhui hilpeästi ikäänkuin tuntien piristävänsä vanhaa tätiään. Harvoin hän oli näin tuttavallinen. »Minä en viitsisi pitää sitä itse», lisäsi hän. »Vanhasta lakasta saa aina hyvän hinnan.»

»Sinä olet niin viisas kaikissa noissa asioissa», sanoi Ann täti. »Ja kuinka jaksaa rakas Irene?»

Soamesin hymy kuoli.

»Oikein hyvin», vastasi hän. »Valittaa unettomuutta, mutta nukkuu hyvän joukon paremmin kuin minä.» Ja hän katsoi vaimoansa, joka puheli ovella Bosinneyn kanssa.

Ann täti huokasi.

»Kenties», sanoi hän, »olisi ihan yhtä hyvä, jos Irene olisi Junen kanssa vähän vähemmän. Hän on niin päättäväinen luonne, tuo June kulta!»

Soames punastui, puna katosi nopeasti litteiltä poskilta ja keskittyi silmien väliin, minne se jäi levottomien ajatusten leimaksi.

»Minä en ymmärrä, mitä hän näkee tuossa pienessä hepsankeikassa», puhkesi hän sanomaan, mutta huomasi sitten, että he eivät enää olleet kahden ja palasi tarkastelemaan kruunua.

»Sanovat että Jolyon on taas ostanut talon», kuului hänen isänsä ääni aivan läheltä. »Hänellä täytyy olla paljon rahaa — hänellä täytyy olla enemmän rahaa kuin mitä hän osaa käyttää! Montpellier Squaren varrella, sanotaan, lähellä Soamesia! Minulle ei koskaan kerrota mitään — Irene ei koskaan kerro minulle mitään.»

»Mainio paikka, ei kahdenkaan minuutin päässä meiltä», sanoi Swithinin ääni, »ja minä ehdin huoneestani klubiin kahdeksassa.»

Talojen asema oli Forsyteille oleellisen tärkeä asia, eikä se ollut ihmekään, koska koko heidän menestyksensä henki ruumistui niissä.

Heidän isänsä, joka kuului maataviljelevään luokkaan, oli tullut Dorsetshiresta vuosisadan alussa.

»Dosset Forsyte», niinkuin tuttavat nimittivät häntä, oli ollut ammatiltaan muurari ja kohonnut rakennusmestarin asemaan. Elämänsä loppupuolella hän muutti Lontooseen, missä rakensi kuolemaansa saakka ja sai hautansa Highgateen. Hän jätti yli kolmekymmentä tuhatta puntaa tasattavaksi lapsilleen. Vanha Jolyon puhui hänestä, mikäli puhui, tähän tapaan: »Kovaa, jäntevää lajia mies, ei juuri hienostusta.» Forsytein toinen polvi itse asiassa tunsi, että hän ei juuri ollut heille kunniaksi. Ainoa aristokraattinen piirre, minkä he voivat löytää hänen luonteestaan, oli tapa juoda madeiraa.

Hester täti, joka oli auktoriteetti perhehistorian alalla, kuvaili häntä tähän tapaan:

»En muista että hän koskaan olisi tehnyt mitään, ei ainakaan minun aikanani. Hän oli — hän omisti taloja, kultaseni. Tukan väri jokseenkin sama kuin Swithin sedälläsi, vartalo aika jykevä. Pitkä — e-ei, ei erittäin» (hän oli ollut viisi jalkaa pitkä ja rokonarpinen), »kasvoilta verevä. Muistan että hän mielellään joi madeiraa, mutta kysy Ann tädiltäsi. Mikä hänen isänsä oli? Hän — hän kai omisti maata Dorsetshiressa, meren rannalla.»

James oli kerran omin silmin lähtenyt katsomaan, minkälaisesta paikasta he olivat tulleet. Hän löysi kaksi vanhaa taloa, ja punertavaan maahan painuneet rattaitten jäljet, jotka johtivat rantaan myllylle, pienen harmaan kirkon, jonka ulkoseinää tukipylväät kannattivat, ja vielä pienemmän ja harmaamman kappelin. Virta, joka käytti myllyä, hyppelehti alas useana pikku purona, ja sikoja oli rypemässä joensuussa. Auringonsavua leijaili yli maiseman. Tässä maailmanloukossa, jalat painuneena syvälle mutaan ja kasvot käännettyinä merta kohti, olivat alkuperäiset Forsytet tyytyneet kävelemään sunnuntain toisensa jälkeen satojen vuosien aikana.

Oli James sitten hautonut perinnön toiveita tai luullut löytävänsä jotakin hyvin erikoista, kaupunkiin hän ainakin palasi nolona ja koetti intomielisesti parannella huonoa asiaa.

»Siitä saa irti hyvin vähän», sanoi hän, »tavallinen pieni maalaispaikka, vanha kuin kukkulat.»

Paikan vanhuus käsitettiin jonkinlaiseksi lohdutukseksi. Vanha Jolyon, jossa toivoton rehellisyys väliin kumpusi esiin, puhui esi-isistään tähän tapaan: »Talollisia — luullakseni ihan pientä väkeä.» Hän kuitenkin toisti sanan »talollisia», ikäänkuin se tuottaisi hänelle huojennusta.

He olivat kaikki hoitaneet asiansa niin hyvin, nuo Forsytet, että heillä kaikilla oli, niinkuin sanotaan, »eräänlainen asema». Heillä oli osakkeita kaikenlaisissa yrityksissä, ei toistaiseksi — Timothya lukuunottamatta — valtiolainassa, sillä he eivät mitään maailmassa niin pelänneet kuin vain kolmea prosenttia rahoistaan. He kokosivat myös tauluja ja kannattivat sellaisia armeliaisuuslaitoksia, joista saattoi olla hyötyä heidän sairaille palvelijoilleen. Isältään, rakennusmestarilta, he perivät harrastuksen tiiliin ja muurisaveen. Oltuaan kenties alkujaan jonkin yksinkertaisen lahkon jäseniä he nyt asiain luonnollisesta menosta kuuluivat Englannin kirkkoon ja panivat vaimonsa ja lapsensa jotakuinkin säännöllisesti käymään pääkaupungin muodikkaimmissa kirkoissa. Heidän kristillisyytensä epäileminen olisi tuottanut heille sekä tuskaa että yllätystä. Muutamat heistä maksoivat kirkonpenkeistä siten käytännöllisimmällä tavalla osoittaen myötätuntoaan Kristuksen oppia kohtaan.

Heidän asuntonsa olivat sijoittuneet määrättyjen välimatkojen päähän puiston ympärille ja vartioivat vahtimiesten tavoin, ettei tuon Lontoon ihana sydän, johon heidän halunsa olivat kiintyneet, pääsisi irti heidän kynsistään ja alentaisi heitä omissa silmissään.

Stanhope Placen varrella asui vanha Jolyon, Jamesin väki Park Lanessa, Swithin Hyde Park Mansionsin sinisen ja kullanväristen huoneitten yksinäisessä kunniassa — hän ei ollut mennyt naimisiin — Soameslaisilla oli pesänsä Knightbridgessä, Rogerin joukko asui Prince's Gardenissa (Roger oli tuo huomattava Forsyte, joka oli keksinyt ja vienyt läpi ajatuksen kasvattaa neljä poikaansa uutta ammattia varten. »Kiinteimistöjen kokoaminen — ei ole mitään sen veroista», sanoi hän. »Minä en koskaan ole tehnyt muuta!»).

Haymanit taas — rouva Hayman oli ainoa naimisissa oleva Forsyten sisar — asuivat ylhäällä Campden Hillillä, talossa, joka oli muodoltaan kuin kirahvi ja niin korkea, että katsojalta oli mennä niskat nurin, Nicholas perheineen Ladbroke Grovessa, jossa heillä oli tilava ja erinomaisen edullisesti hankittu asunto ja vihdoin paras, Timothyn talo Bayswater Roadin varrella, jossa Ann, Juley ja Hester asuivat hänen turvissaan.

Mutta koko tämän ajan James oli mietiskellyt, ja nyt hän kysyi isännältään ja veljeltään, mitä tämä oli maksanut tuosta Montpellier Squaren talosta. Hän itse oli parin viime vuoden ajan katsellut erästä sikäläistä taloa, mutta sille oli pantu niin kova hinta.

Vanha Jolyon kertoi kauppansa yksityiskohdat.

»Kahdenkymmenen kahden vuoden kiinnitys?» toisti James. »Sama talo, jota minä havittelin — sinä maksoit siitä liikoja!»

Vanha Jolyon rypisti kulmiaan.

»Ei siltä että minä sitä tahtoisin», sanoi James kiireesti, »ei se siitä hinnasta sovellu minun tarkoituksiini. Soames tuntee talon, niin — hän tulee sanomaan sinulle, että se on liian kallis — hänen mielipiteellään on arvoa.»

»Minä», vastasi vanha Jolyon, »en välitä hänen mielipiteestään viikunan vertaa.»

»No niin», mutisi James, »sinä tahdot kulkea omaa tietäsi — se on hyvä mielipide. Hyvästi! Me ajamme Hurlinghamiin. Minulle kerrottiin, että June lähtee Walesiin. Sinä olet yksinäinen huomenna. Kuinka saat aikasi kulumaan? Tule meille syömään päivällistä.»

Vanha Jolyon kieltäytyi. Hän meni pääovelle ja katseli heidän sijoittumistaan vaunuihin ja vilkutti hyvästiksi, unohtaen jo harminsa. Rouva James istui perällä kookkaana, majesteettisena, ruskeatukkaisena, hänen vasemmalla puolellaan Irene, ja molemmat miehet istuivat edessä, vastapäätä vaimojaan, ikäänkuin odottaen jotakin. Huojuen ja nytkähdellen vieterityynyillään, ääneti, keinahtaen vaunujen joka liikkeestä — sellaisina näki vanha Jolyon heidän ajavan pois auringonpaisteessa.

Ajelun aikana rouva James katkaisi hiljaisuuden.

»Oletteko koskaan nähneet sellaista kokoelmaa peräti merkillisiä ihmisiä?»

Soames vilkaisi häneen silmäluomiensa alta, nyökäytti päätään ja huomasi Irenen tutkimattoman katseen salaa kohdistuneen itseensä. On hyvin todennäköistä, että jokainen Forsyten perheen haara teki tuon saman huomautuksen ajaessaan kotiin vanhan Jolyonin kutsuista.

Viimeisten lähtevien vieraitten joukossa neljäs ja viides veli, Nicholas ja Roger, kävelivät yhdessä pois suunnaten askelensa Hyde Parkin laitaa pitkin Praed Streetin maanalaisen junan asemaa kohti. Kuten muillakin määrättyyn ikään päässeillä Forsyteillä oli heillä omat vaunut, eivätkä he koskaan ottaneet vuokra-ajuria, jos suinkin voivat olla ilman.

Päivä oli kaunis, puiston puut kesäkuun puolivälin täydessä kauneudessa ja lehtevyydessä. Veljekset eivät näyttäneet panevan merkille tuota ilmiötä, joka kuitenkin lisäsi kävelyn ja seurustelun rattoisuutta.

»Niin», sanoi Roger, »hän on kaunis nainen, tuo Soamesin vaimo. Minulle on sanottu, että he eivät tule toimeen keskenään.»

Tällä veljellä oli korkea otsa ja parempi väri kuin kellään muulla Forsytella. Hänen vilkkaat harmaat silmänsä mittailivat tien varrella olevien talojen julkisivuja, ja silloin tällöin hän nosti sateenvarjoaan ja »kiikaroi», kuten hän sanoi, erilaisia korkeuksia.

»Hänellä ei ollut rahaa», vastasi Nicholas.

Hän itse oli nainut ison kasan rahaa, jonka hän, koska silloin vielä oli tuo kulta-aika ennen Naineen Naisen Omaisuuslakia, oli onnellisesti kyennyt panemaan hyödylliseen käytäntöön.

»Mikä hänen isänsä oli?»

»Heron hänen nimensä oli, professori, muistaakseni.»

Roger ravisti päätään.

»Siitä ei tule rahaa», sanoi hän.

»Sanotaan, että hänen äitinsä isä teki sementtiä.»

Rogerin kasvot kirkastuivat.

»Mutta hän joutui vararikkoon», jatkoi Nicholas.

»Ahaa», huudahti Roger, »Soames saa vielä vaikeuksia Irenestä, sano minun sanakseni, hän saa vaikeuksia — tuo nainen on tullut niin oudon näköiseksi.»

Nicholas nuoli huuliaan.

»Hän on kaunis nainen», ja hän tyrkkäsi syrjään erään kadunlakaisijan.

»Kuinka Soames sai hänet käsiinsä?» kysyi Roger nyt. »Hänen pukunsa maksavat miehelle varmaan paljon rahaa!»

»Ann kertoo», vastasi Nicholas, »että Soames oli puoli hulluna hänen tähtensä. Irene antoi hänelle viisi kertaa rukkaset. James on hermostunut, sen näkee.»

»Ah», sanoi Roger taas, »Jamesia tulee sääli, hänellä oli vaikeuksia jo Dartiesta.» Liikunto koroitti hänen miellyttävää väriään, hän heilutti sateenvarjoa silmiensä tasolle tavallista useammin. Myös Nicholasin kasvoilla oli hilpeä ilme.

»Liian kalpea minun makuuni», sanoi hän, »mutta vartalo on suurenmoinen.»

Roger ei vastannut.

»Minä sanoisin, että hän on hienostunut», sanoi hän vihdoin — se oli korkein ylistys Forsyten sanakirjassa. »Tuo nuori Bosinney ei koskaan tulee kelpaamaan mihinkään. Burkittillä kerrottiin, että hän on noita taiteilijavekkuleita — aikoo uudistaa englantilaisen arkkitehtuurin. Siitä ei lähde rahaa! Minä tahtoisin kuulla mitä Timothy sanoo siihen.»

He tulivat asemalle.

»Missä luokassa lähdet? Minä toisessa.»

»Ei toista minulle», sanoi Nicholas, »eihän sitä koskaan voi tietää, mitä seuraa siellä saa.»

Hän otti ensi luokan lipun Notting Hill Gateen, Roger toisen luokan South Kensingtoniin. Kun juna minuuttia myöhemmin tuli, veljet erosivat ja menivät kumpikin osastoonsa. Kumpikin oli pahoillaan siitä, että toinen ei ollut voinut muuttaa tapojansa saadakseen vähän kauemmin olla hänen seurassaan, mutta Rogerin ajatuksissa pettymys sai tämän muodon:

»Aina sama uppiniskainen sälli, tuo Nick.»

Ja Nicholas lausui sen itselleen näin:

»Aina sama riitapussi, tuo Roger.»

Forsyteissa oli vähän hempeämielisyyttä. Kuinka heillä olisi ollutkaan aikaa olla hempeämielisiä suuressa Lontoossa, jonka he olivat valloittaneet ja johon he olivat uponneet?