8. TALON PIIRUSTUKSET

Kaikilla Forsyteillä, kuten yleisesti tunnustetaan, on kuorensa, niinkuin tuolla erittäin hyödyllisellä pikku eläimellä, jota herkkusuut harrastavat. Toisin sanoen, heitä ei koskaan nähdä, tai jos nähdään, niin ei tunneta oikeiksi ilman oikeata kehystystään, jonka muodostavat olosuhteet, varallisuus, tuttavat ja puolisot. Nämä kaikki näyttävät liikkuvan heidän mukanaan heidän kulkiessaan läpi maailman, jonka taas muodostavat tuhannet muut Forsytet omine ympäristöineen. Ilman oikeata kuorta on mahdoton kuvitella ketään Forsytea — hän olisi kuin romaani ilman juonta, ja sellainenhan on tiettävästi luonnottomuus.

Forsytein silmissä Bosinneyllä ei ollut mitään kuorta, hän näytti kuuluvan noihin harvinaisiin ja onnettomiin ihmisiin, jotka kulkevat elämänsä läpi kehystettyinä olosuhteilla, varallisuudella, tuttavuuksilla ja vaimoilla, jotka eivät ole heidän omiaan.

Hänen Sloane Streetillä, ylimmässä kerroksessa sijaitseva huoneistonsa, jonka ulkopuolella levyssä oli hänen nimensä »Philip Baynes Bosinney, arkkitehti», ei ollut Forsytein huoneisto. Siihen ei kuulunut mitään toimistohuoneesta erillistä seurusteluhuonetta, vain avara nurkkaus oli erotettu kätkemään elämän välttämättömyyksiä — sohvaa, nojatuolia, hänen piippujaan, väkiviinasäiliöitä, romaaneja ja tohveleita. Huoneen liikepuolella oli tavanmukainen kalusto, avoin kaappi lokeroineen, pyöreä tammipöytä, käännettävä pesuteline, muutama kova tuoli, iso piirustuspulpetti, jolla papereita ja piirustuksia. June oli kahdesti ollut teetä juomassa täällä tätinsä kaitsemana.

Uskottiin, että Bosinneyllä oli makuuhuone jossakin taempana.

Mikäli perhe oli kyennyt pääsemään perille hänen tuloistaan, kuului niihin kaksi kahdenkymmenen punnan vuotuista palkkiota neuvottelijan toimesta, lisäksi joskus jokin epämääräinen kertakaikkiaan maksettava palkkio ja — tämä oli tärkeämpää — hänen isänsä testamentissa määrätty vuotuinen sadan viidenkymmenen punnan elinkorko.

Mitä muuten tuosta isästä oli ongittu selville, ei ollut kovinkaan rauhoittavaa. Hän näytti olleen lincolnshireläinen maalaislääkäri cornwallilaista alkuperää, ulkomuodoltaan erikoinen, taipumuksiltaan byronilainen — itse asiassa hyvin tunnettu hahmo paikkakunnallaan. Bosinneyn setä (avioliiton kautta) Baynes, joka kuului toiminimeen Baynes ja Bildeboy ja oli täydellinen Forsyte vaistoiltaan, jollei nimeltään, tiesi kertoa vain vähän arvokasta lankomiehestään.

»Kummallinen mies», sanoi hän, »puhui kolmesta vanhimmasta pojastaan aina tähän tapaan: »Kunnon poikia, mutta niin tyhmiä.» Ja nyt he kaikki menestyvät erinomaisesti Intian virkakunnassa. Philip oli ainoa, josta hän piti. Kuulin hänen usein puhuvan hyvin merkillisiä — kerrankin hän sanoi minulle näin: »Veliseni, älä koskaan anna vaimoparkasi tietää, mitä ajattelet.» Mutta minä en seurannut hänen neuvoaan, en! Omituinen mies! Philille hänen tapansa oli sanoa: »Joko sitten elät gentlemannina tai et, Phil poikani, niin muista ainakin kuolla gentlemannina.» Ja itse hän tahtoi tulla palsamoiduksi hännystakissa, silkkinen kravatti kaulassa ja siinä timanttinen neula. Täydellinen originaali, minä vakuutan teille.»

Bosinneysta Baynes puhui lämpimästi, mutta hieman säälien. »Hänessä on hitunen isänsä byronilaisuutta. Kuinka hän esimerkiksi heitti sikseen kaikki mahdollisuutensa, kun erosi toimistostani ja lähti reppu selässä vaeltamaan kuuden kuukauden ajaksi! Ja miksi? Tutkiakseen ulkomaalaista arkkitehtuuria — ulkomaalaista! Mitä hän luuli löytävänsä? Ja tässä hän on nyt — etevä nuori mies — eikä ansaitse sataakaan vuodessa! Tämä kihlaus on parasta mitä saattoi hänelle tapahtua — se vakaannuttaa häntä. Hän kuuluu niihin ihmisiin, jotka voivat maata kaiken päivää ja valvoa kaiken yötä vain siksi, ettei heillä ole mitään järjestelmää. Mutta paheita hänellä ei ole — ei sitten vähääkään. Vanha Forsyte on rikas mies.»

Herra Baynes tekeytyi äärettömän rakastettavaksi Junelle, joka tähän aikaan usein kävi hänen talossaan Lowndes Squaren varrella.

»Tuo herra Soamesin talo — mainio liikemies, tuo herra Soames! — on juuri se mitä Philip tarvitsee», sanoi hän Junelle. »Älkää odottako tapaavanne häntä liian paljon juuri nyt, rakas nuori neitiseni. Hyvän asian vuoksi — hyvän asian vuoksi! Nuoren miehen pitää raivata tiensä. Kun minä olin hänen iässään, olin työssä yöt päivät. Rakas vaimoni sanoi minulle aina: »Bobby, älä tee liiaksi työtä, ajattele terveyttäsi», mutta minä en koskaan säästänyt itseäni.»

June oli valittanut, että sulhasella ei enää ollut aikaa tulla Stanhope Gatelle.

Kun Bosinney ensi kerran pitkästä aikaa tuli, eivät he olleet ehtineet olla yhdessä neljännestuntiakaan, kun rouva Septimus Small — sattuman kautta, joiden laatimisessa hän oli mestari — tuli taloon. Bosinney nousi ja, kuten ennakolta oli sovittu, piiloutui pieneen työhuoneeseen odottamaan hänen lähtöään.

»Rakkaani», sanoi Juley täti, »kuinka sulhasesi on laiha! Olen usein huomannut, että kihloissaolevat ihmiset laihtuvat, mutta et saa päästää häntä enää laihemmaksi. Voihan käyttää tuota Barlow'n vasikanlihaekstraktia, se teki Swithin sedällesi kovin hyvää.»

June, pieni vartalo suorana takan edessä, pienet kasvot pahasti väristen, sillä hän katsoi tätinsä sopimattomaan aikaan sattunutta käyntiä henkilökohtaiseksi vääryydeksi, vastasi halveksien:

»Se johtuu siitä, että hänellä on työtä. Ihmiset, jotka osaavat tehdä jotakin tekemisen arvoista, eivät koskaan liho.»

Täti Juley närkästyi. Hän oli itse aina ollut laiha, mutta ainoa ilo, jonka hän hyötyi tästä tosiasiasta, oli se, että hän saattoi ikävöidä lihavuutta.

»Minun mielestäni», sanoi hän murheellisena, »ei sinun pitäisi antaa sanoa häntä »merirosvoksi»; se voisi ihmisten mielestä olla hullunkurista, nyt kun hän ryhtyy rakentamaan taloa Soamesille. Toivottavasti hän osaa olla huolellinen, se on hänelle nyt niin tärkeätä, ja Soamesilla on niin hyvä maku.»

»Maku», huudahti June leimahtaen ilmikiukkuun, »minä en maksaisi tuon vertaa hänen maustaan enkä kenenkään koko perheen jäsenen.»

Täti Juley nolostui.

»Sedälläsi Swithinillä», sanoi hän, »on aina ollut erinomainen maku. Ja Soamesin pikku talo on viehättävä, ethän voi tarkoittaa, että ajattelisit toisin.»

»Hm», sanoi June, »siksi vain, että Irene on siellä.»

Juley täti yritti sanoa jotakin mieluisaa.

»Entä kuinkahan rakas Irene tulee viihtymään maalla?»

June katsoi häneen tiukasti, silmissään ilme sellainen, kuin olisi omatunto äkisti hypähtänyt niihin. Se katosi, ja tilalle tuli vielä tiukempi katse, ikäänkuin hän olisi tuijottanut omantunnon tiehensä. Hän vastasi käskevästi:

»Tietysti hän tulee viihtymään, miksi hän ei viihtyisi?»

Rouva Small hermostui.

»Minä en tiennyt», sanoi hän. »Luulin, että hän ehkä ei tahtoisi jättää ystäviään. Setäsi James sanoo, että Irenellä ei ole tarpeeksi harrastuksia. Me olemme — tarkoitan, Timothy on — sitä mieltä, että hänen pitäisi käydä ulkona enemmän. Arvatenkin tulet kaipaamaan häntä paljon.»

June iski kätensä yhteen niskansa takana.

»Soisin, että Timothy setä ei puhuisi asioista, jotka eivät kuulu häneen», huusi hän.

Juley täti nousi pitkän vartalonsa täyteen mittaan.

»Hän ei koskaan puhu asioista, jotka eivät kuulu häneen», sanoi Juley täti.

June oli paikalla katuvainen, hän riensi tätinsä luo ja suuteli häntä.

»Suo anteeksi, täti pieni, mutta minä tahtoisin, että he jättäisivät Irenen rauhaan.»

Juley täti, joka ei enää kyennyt keksimään mitään soveliasta sanottavaa tästä aiheesta, oli vaiti, hän alkoi tehdä lähtöä, kietoi mustan silkkivaippansa rinnan ympäri ja otti vihreän verkkopussinsa.

»Entä kuinka voi rakas isoisäsi?» kysyi hän eteisessä. »Arvaan, että hän on hyvin yksinäinen nyt, kun sinun kaikki aikasi kuluu herra Bosinneyn kanssa.» Hän kumartui ja suuteli veljenpojantytärtään ahnaasti lähtien sitten matkaansa pienin, teeskentelevin askelin.

Kyynelet syöksähtivät Junen silmiin, hän juoksi pieneen työhuoneeseen, jossa Bosinney istui pöydän ääressä piirtelemässä lintuja kirjekuoren selkään, ja vaipui hänen viereensä huudahtaen:

»Oi, Phil, kaikki on niin kauheata!» Hänen sydämensä oli yhtä lämmin kuin hänen tukkansa väri.

Seuraavana sunnuntaiaamuna, kun Soames ajoi partaansa, tuotiin sana, että herra Bosinney odotti alhaalla ja tahtoisi tavata häntä. Hän avasi oven vaimonsa huoneeseen ja sanoi:

»Bosinney on alakerrassa. Mene pitämään hänelle seuraa, kunnes olen lopettanut parranajoni. Olen heti valmis. Hän kai tahtoo puhua suunnitelmista.»

Irene katsoi häneen vastaamatta, antoi viimeistelevän kosketuksen puvulleen ja lähti alakertaan.

Soames ei voinut saada selville hänen mielipidettään tuosta talosta. Hän ei ollut sanonut mitään sitä vastaan, ja Bosinneytä kohtaan hän tuntui olevan suopea kylläkin.

Pukeutumishuoneensa ikkunasta hän saattoi nähdä heidät, kun he puhelivat keskenään pienellä pihalla.

Hän kiirehti parranajoaan leikaten leukansa kahdesti. Hän kuuli heidän nauravan ja ajatteli itsekseen: »No, ainakin he tulevat toimeen keskenään.»

Niinkuin hän oli arvannut, oli Bosinney tullut hakemaan häntä katsomaan piirustuksia.

Hän otti hattunsa ja lähti mukaan.

Piirustukset olivat levällään tammipöydällä arkkitehdin huoneessa. Soames kumartui niitten yli kalpeana, järkähtämättömänä, tutkivana ja oli pitkän aikaa puhumatta.

Hän sanoi vihdoin hämmästyneellä äänellä:

»Onpa se kummallinen talo!»

Suunnikkaanmuotoinen, kaksikerroksinen talo oli piirretty nelikulmaisen pihan ympärille. Tämän pihan, jota ylemmässä kerroksessa ympäröi parveke, peitti lasikatto, jota kannatti kahdeksan maasta kohoavaa pylvästä.

Totisesti se oli kummallinen talo Forsyten silmissä.

»Siinä on paljon turhaa tilaa», jatkoi Soames.

Bosinney alkoi kävellä edestakaisin, kasvoillaan ilme, josta Soames ei pitänyt.

»Tämän talon periaate», sanoi arkkitehti, »on se, että teillä olisi tilaa hengittää — kuin herrasmies.»

Soames ojensi etusormensa ja peukalonsa ikäänkuin mitaten sen hienostuksen laajuutta, jonka hän tulisi saavuttamaan, ja vastasi:

»Niin, niin, minä ymmärrän.»

Bosinneyn kasvoille tuli erikoinen ilme, joka osoitti hänen suurta innostustaan.

»Olen tässä koettanut suunnitella teille talon, johon sisältyisi vähän itsekunnioitusta. Jos ette pidä siitä, on paras että sanotte sen heti. Itsekunnioitus on tosin viimeinen huomioonotettava seikka — kuka kaipaa sitä talosta, johon on saatu sopimaan ylimääräinen kylpyhuone?» Hän laski sormensa äkisti keskisuunnikkaan vasempaan puoleen: »Täällä on tilaa pyörähdellä. Tämä on taulujanne varten, verhot erottavat sen pihasta. Kun vedätte verhot pois, on tilaa viisikymmentäyksi kertaa kaksikymmentäkolme. Tämä kaksipuolinen uuni tässä keskellä katsoo toisaalta pihaan, toisaalta tauluhuoneeseen, tuo takaseinä on kokonaan ikkunaa, tuosta tulee kaakkoisaurinkoa, pihalta taas pohjoista valoa. Loput tauluistanne voitte ripustaa yläkerran käytävään tai toisiin huoneisiin. Arkkitehtuurissa», jatkoi hän, ja vaikka hän katsoi Soamesiin, ei hän tuntunut näkevän häntä, mikä vaikutti epämieluisasti Soamesiin, »niinkuin elämässäkin ei ole mitään itsekunnioitusta ilman säännöllisyyttä. Ihmiset sanovat, että se on vanhanaikaista. Se on jollakin tavoin omituista: mieleemme ei koskaan juolahda ilmentää elämämme pääperiaatetta rakennuksissamme, me kasaamme talomme täyteen koristeita, rihkamaa, nurkkauksia, mitä vain, joka vetää katsetta puoleensa. Päinvastoin pitäisi silmiemme saada levätä, ja teho olisi saatava aikaan harvoilla ja voimakkailla viivoilla. Kaikki kaikessa on säännöllisyys — ilman sitä ei ole itsekunnioitusta.»

Soames, itsetiedoton ivaaja, kiinnitti katseensa Bosinneyn kravattiin, joka oli kaikkea muuta kuin suorassa. Partaansakaan hän ei ollut ajanut, eikä puku suinkaan ollut huomattavan virheetön. Arkkitehtuuri oli nähtävästi niellyt kaiken hänen säännöllisyytensä.

»Eikö se tule näyttämään vajalta?» kysyi Soames.

Hän ei saanut vastausta aivan heti.

»Minä ymmärrän mistä on kysymys», sanoi Bosinney, »te haluatte tuollaisen Littlemasterin talon — tuollaisen sievän ja mukavan, jossa palvelusväki asuu ullakolla ja jossa päätyovi on niin alhaalla, että siitä on aika kiipeäminen. Kaikella muotoa, koettakaa Littlemasteria, hän on erinomainen mies, olen tuntenut hänet ikäni kaiken.»

Soames hätääntyi. Suunnitelma oli itse asiassa häikäissyt hänet, ja hän oli vain aivan vaistomaisesti salannut tyytyväisyytensä. Hänen oli vaikea sanoa kohteliaisuutta. Hän halveksi ihmisiä, jotka tuhlailivat kiitoksiaan.

Hän huomasi nyt olevansa siinä pulmallisessa tilanteessa, että hänen joko piti lausua kohteliaisuus tai hän oli vaarassa menettää hyvän asian. Bosinneyssä olisi miestä repimään rikki piirustukset ja kieltäytymään koko jutusta. Tuollainen täysikasvuinen lapsi!

Tuo täysikasvuisen lapsellisuus, jonka rinnalla Soames tunsi niin suurta ylemmyyttä, vaikutti perin omituisella, miltei magneettisella tavalla häneen, joka ei koskaan ollut tuntenut mitään samanlaista.

»No niin», sopersi hän vihdoin, »se on — se on kyllä hyvin erikoinen.»

Hänellä itsellään oli niin suuri epäluottamus ja suorastaan vastenmielisyys sanaan »erikoinen», että hän ei tuntenut kokonaan antautuneensa lausuessaan juuri tämän huomautuksen.

Bosinney näytti tyytyväiseltä. Talo oli sellainen, että sen piti huvittaa tuontapaista miestä. Ja menestys rohkaisi Soamesia.

»Se on — suuri talo», sanoi hän.

»Tilaa, ilmaa, valoa», hän kuuli Bosinneyn mumisevan. »Littlemasterin taloissa ei voi asua herrasmiehen tavoin — hän rakentaa tehtailijoita varten.»

Soames teki anteeksipyytävän eleen, hänet oli luettu herrasmiehiin, eikä hän, isosta rahastakaan olisi enää tahtonut tulla luokitetuksi tehtailijain joukkoon. Mutta sitten hänen synnynnäinen epäluulonsa yleisiä periaatteita kohtaan heräsi taas henkiin. Mitä hittoa hyödytti puhua säännöllisyydestä ja itsekunnioituksesta? Hänestä näytti kuin talosta tulisi kylmä.

»Irene ei voi kestää kylmää», sanoi hän.

»Ahaa», sanoi Bosinney ivallisesti. »Vaimonne? Eikö hän pidä kylmästä? Minäpä autan asiaa: hänen ei pidä paleleman. Katsokaa tänne!» Ja hän osoitti neljää merkkiä, jotka olivat säännöllisten välimatkojen päässä toisistaan pihan seinämillä. »Olen pannut teille kuumavesiputkia aluminiumisuojusten sisään, voitte saada hyvin hyvänmalliset.»

Soames katseli epäluuloisena näitä merkkejä.

»Kaikki on erittäin hyvin, kaikki tämä», sanoi hän, »mutta mitä se tulee maksamaan?»

Arkkitehti otti paperiliuskan taskustaan.

»Talo olisi tietenkin rakennettava kokonaan kivestä, mutta kun arvelin, että ette siihen suostu, olen tyytynyt kivipäällystykseen. Katon pitäisi olla kuparia, mutta olen ajatellut vihreätä liuskakiveä. Tällaisena, metallityöt mukaanluettuina, se tulee maksamaan teille kahdeksantuhatta viisisataa.»

»Kahdeksantuhatta viisisataa?» sanoi Soames. »Kuinka niin, minähän määräsin ylärajaksi kahdeksantuhatta.»

»Tätä ei voi tehdä penniäkään vähemmällä», sanoi Bosinney kylmästi. »Teidän täytyy ottaa tai jättää se.»

Tämä oli luultavasti ainoa keino tehdä tällainen ehdotus Soamesille. Hän oli neuvoton. Omatunto kehoitti häntä heittämään sikseen koko asian. Mutta piirustukset olivat hyvät, hän tiesi sen — talo oli täydellinen, arvokas, palvelijain huoneetkin olivat erinomaiset. Hänen arvonsa nousisi, jos hän asuisi tuollaisessa talossa — joka olisi piirteiltään niin yksilöllinen, ja kuitenkin täysin hyvin järjestetty.

Hän mietti asiaa edelleen, ja Bosinney meni sillävälin makuuhuoneeseensa ajamaan partaansa ja pukeutumaan.

He kävelivät takaisin Montpellier Squarelle äänettöminä ja Soames katseli syrjäsilmin toveriaan.

Merirosvo oli koko hauskannäköinen mies — Soamesin mielestä — kun hän oli oikein siistittynä.

Irene oli kumartuneena kukkainsa yli, kun molemmat miehet tulivat sisään.

Hän ehdotti, että lähetettäisiin hakemaan Junea puiston toiselta puolelta.

»Ei, ei», sanoi Soames, »meidän pitää vielä puhua asioista.»

Lounaalla hän oli miltei sydämellinen ja tyrkytti ruokaa Bosinneylle. Hänestä oli hauska nähdä arkkitehti niin hyvällä tuulella, ja aterian jälkeen hän jätti hänet viettämään iltapäivää Irenen kanssa ja pujahti itse taulujensa ääreen sunnuntaitapansa mukaan. Teenjuonnin ajaksi hän tuli takaisin arkihuoneeseen ja tapasi heidät juttelemassa tyhjänpäiväisiä.

Huomaamattomana oviaukossa hän onnitteli itseään siitä, että asiat olivat kääntymässä oikeaan suuntaan. Olipa onni, että Irene ja Bosinney tulivat toimeen keskenään. Irene näytti jo suostuvan uuden talon ajatukseen.

Hiljainen mietiskely taulujen parissa oli saanut hänet päättämään, että hän tarpeen tullen hyppäisi vielä noiden viiden sadan punnan yli, mutta hän toivoi, että iltapäivä olisi helpottanut Bosinneyn arviointia. Asia oli niin ilmeisesti sellainen, että Bosinney voisi sitä auttaa, jos tahtoisi. Täytyihän olla tusinoittain keinoja halventaa talon rakentamista ilman että teho siltä menisi pilalle.

Hän siis odotti sopivaa tilaisuutta, kunnes Irene ojensi arkkitehdille ensimmäisen teekupin. Pitsiverhojen lomasta tuleva auringon pilkahdus lämmitti hänen poskeaan, loisti hänen hiustensa kullalle ja hänen lempeihin silmiinsä. Kenties sama hohde syvensi Bosinneyn väriä ja antoi miltei säikähtäneen ilmeen hänen kasvoilleen.

Soames vihasi auringonpaistetta, ja hän meni heti vetämään verhot eteen. Sitten hän otti oman teekuppinsa vaimonsa kädestä ja sanoi, kylmemmin kuin oli tarkoittanut:

»Ettekö keksi keinoja tehdä sitä sittenkin kahdeksalla tuhannella? Onhan siinä kaikenlaista pientä, jota voisitte muuttaa.»

Bosinney joi teensä yhdellä siemauksella, pani kupin pöydälle ja vastasi:

»Ei mitään.»

Soames huomasi, että hänen ehdotuksensa oli koskettanut johonkin käsittämättömään persoonallisen turhamaisuuden kohtaan.

»No niin», hän sanoi nyreän alistuvasti, »teidän täytyy kai sitten saada pitää päänne.»

Pari minuuttia myöhemmin Bosinney nousi lähteäkseen, ja Soames nousi niinikään saattaakseen hänet ulos. Arkkitehti näytti olevan hullunkurisen hyvällä tuulella. Nähtyään hänen poistuvan keinuvin askelin Soames palasi äreänä arkihuoneeseen, missä Irene kokoili nuotteja. Jonkin hillittömän uteliaisuuden puuskan vallassa hän kysyi:

»No, mitä sitä pidät 'Merirosvosta'?»

Hän katsoi mattoon odottaessaan vastausta, ja hän saikin odottaa jonkin verran.

»En tiedä», sanoi Irene vihdoin.

»Onko hän mielestäsi kaunis?»

Irene hymyili. Ja Soamesista tuntui, että Irene pilkkasi häntä.

»On», vastasi hän, »kovasti.»